Tampereen kaupunginkirjaston lasten- ja nuortenkirjallisuuden kirjakutsuja on järjestetty jo 10 vuotta. Kirjastolaiset tekevät hienon ja kattavan työn käydessään läpi aina edellisen vuoden koko lasten- ja nuortenkirjatarjonnan. Minulla oli ilo istua tänään 18.2.2014 kuuntelemassa innostuneita ja perehtyneitä esityksiä. Tähän omaan raporttiini en yritäkään mahduttaa kaikkea oppimaani vaan keskityn suosiolla siihen omimpaan alaani eli nuortenkirjoihin ja NA-kirjoihin ja siihen, mitkä teokset näistä lajeista nostettiin erityisesti esiin. Tuija Mäki esitteli nuortenkirjat yleisesti ottaen ja hän ja Matti Karjalainen yhdessä fantasiakirjallisuuden.
Tuija Mäki nosti varhaisnuorten jännitystä ja arvoituksia sisältävästä, helppolukuisesta kirjallisuudesta esiin etenkin Johanna Hulkon Geoetsivät ja Kalle Veirton Kivimutka-sarjan ensimmäisen osan (Henkka on jäänyt nyt kelkasta ja Kivimutka on vähän vanhempi kuin aiemmissa kirjoissa, joissa parivaljakko seikkaili). Hevoskirjoista positiivisimman maininnan sai Satu Heimosen Sonjan hevoskesä. Huumorikirjoissa mainittiin myös mokailun ”tietokirja” Mikä moka!
Tyttöjen chick lit -kirjallisuudesta tai mimmikirjallisuudesta Mäellä ilahduttavina esimerkkeinä olivat Jussi Siirilän Barrikadikesä, Holly Smalen Geek Girl ja Jacqueline Wilsonin Salainen siskoni.
Urheiluaiheisista nuortenkirjoista Mäki nosti erityisesti Kirsti Kurosen 4×100-kirjan ja totesi, että sitä on helppo suositella myös niille, jotka eivät lue paljon. Hän kehui myös ylipäänsä Karistoa urheiluaiheisten nuortenkirjojen julkaisemisesta. Poikapäähenkilöiden huumoripitoisessa kirjallisuudessa Aleksi Delikouraksen Nörtti 2 kiilaa kuulemma selvästi muiden edelle. Mäki kiitti Laura Lähteenmäen Iskelmiä niin kauniista kielestä, hyvästä kerronnasta kuin aiheenvalinnastakin. John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe ja Marja-Leena Tiaisen Khao Lakin sydämet käsittelevät hänen mielestään kumpikin hienosti kuolemaa. Samoin Lisa O’Donnellin Mehiläisten kuolema, joka löytyy kirjastosta aikuisten puolelta, mutta sopii NA-kirjaksi. NA-puolen jännityskirjallisuudesta Mäki nosti ennen kaikkea omat Punainen kuin veri – ja Valkea kuin lumi -kirjani (kiitos siitä).
Fantasiakirjallisuus käsitti kattoterminä fantasian, scifin, dystopian, pararomantiikan ja steampunkin. Esittelyn Tuija Mäki ja Matti Karjalainen aloittivat dystopiasta ja totesivat, että kotimainen dystopia päihittää monesti mennen tullen käännetyn, vaikka käännöstenkin puolelta löytyy loistoteoksia. Karjalainen kehui niin Reeta Aarnion Hän joka ei pelkää -kirjaa kuin Siri Kolun PI – Pelko ihmisessä -teostakin. Hän piti kumpaakaan omaperäisenä ja kiinnostavana, lajityypin kliseitä väistävänä. Mäki oli innostunut etenkin Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksesta ja sanoi, että jos lukee Enorannalta jonkun teoksen, niin kannattaa lukea juuri tuo. Myös Maria Turtschaninoffin Anaché oli voittanut Mäen sydämen puolelleen ja hän suositteli lukemaan kirjan ruotsiksi, jos vain kielitaito antaa myöten. Käännöksistä Karjalainen kehui Rick Yanceyn 5. Aaltoa ja Mäki Moira Youngin Julmaa maata.
Jatko-osista erityismaininnan saivat Karjalaiselta Magdalena Hain Kellopelikuningas, Elina Rouhiaisen Uhanalainen ja Sari Peltoniemen Haltijan poika. Mäki piti Laura Lähteenmäen Kaiken peittävästä tulvasta jopa enemmän kuin trilogian ensimmäisestä osasta.
Karjalainen ja Mäki olivat koonneet myös yhteisen top10-listan viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmestyneestä lasten ja nuorten fantasia-, scifi- ja dystopiakirjallisuudesta. Heidän kymppinsä näyttää tältä:
1. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Teos
2. Reeta Aarnio: Maan kätkemät, Otava
3. Timothee de Fombelle: Tobi Lolness, Tammi
4. Naomi Novik: Kuninkaan lohikäärme, WSOY
5. Suzanne Collins: Nälkäpeli, WSOY
6. Philip Reeve: Kävelevät koneet, Karisto
7. Neil Gaiman: Hautasmaan poika, Otava
8. Maria Turtschaninoff: Arra, Tammi
9. Salla Simukka: Jäljellä, Tammi
10. Terry Pratchett: Suuri ajomatka, Karisto
Täytyy sanoa, että tunnen suurta ylpeyttä saadessani olla mukana tuollaisella listalla.
Suuret kiitokset kirjastolaisille hienosta ja innostavasta päivästä!
Oman raporttinsa on kirjoittanut myös Päivi Heikkilä-Halttunen:
http://lastenkirjahylly.blogspot.fi/2014/02/kuuminta-hottia-paljon-haukuntaa-ja.html
Salla
21 kommenttia
Comments feed for this article
18 helmikuun, 2014 klo 10:19 pm
annelitre
Päivä oli innostava ja ideoitakin heräsi ynnä ymmärsin tappaa yhden ideani, koska se on jo käytetty.
Kirjakutsut samoin kuin Kirjakori ovat mainio tapa päästä yhdessä päivässä jyvälle siitä, mitä edellisvuonna on lasten- ja nuortenkirjallisuudessa tapahtunut. On niin ylellistä vain istua ja kuunnella esityksiä, jotka joku on vaivaa nähden valmistanut.
Kotimaiset dystopiat näyttävät elinvoimaisilta, samoin kaikenlainen paranormaali ihmissuhdesutina.
18 helmikuun, 2014 klo 10:45 pm
Nimetön
Kyllä. Joka vuosi yhtä antoisaa. Ja Anneli, jos jouduit ideasi tappamaan, niin toivottavasti tilalle virisi uusia. Minulle kyllä virisi.
Tuohon Sallan kokoamaan heittäisin kehiin pari ajatusta, jotka siellä pyörivät mielessäni, mutta kun ei tilaisuus ollut rajallisen aikansa vuoksi keskustelua mahdollistava, niin sanonpa ne tässä:
Ikärajoitteisena saan heti osuman, kun isoäideistä puhutaan. Varmaan sain vinoutuneen käsityksen, mutta jotenkin minulle jäi muutamasta sellainen luulo, että mummot yhä kuvattaisiin pullaa leipovina mummeleina. Ei sentään kiikkutuoleissa. Yksikin mummoruno kertoi voin kirnuamisesta, lypsämisestä, lämpimistä leivistä jne… Auts! Muutenkin on välillä vähän karua tajuta todellakin olevansa mummo, vaikka sisällä poukkoilee tyttönen.
Sitten korvaan särähti takuulla tahaton rinnastus: helppolukuinen=ykstotinen.
Ei ole!
Kuin myöskään selkokirjan ja helppolukuisen välille ei ole asetettavissa yhtäläisyysmerkkiä.
Ja vielä erään lauseen alku: ”MORAALINEN LÄHTÖKOHTA, kun kirjoitetaan nuortenkirjoja…”
Iik! Asiasta onkin väännetty vasta kymmenen vuotta. Siis siitä, että ainakaan kaikilla meistä EI ole moraalista LÄHTÖKOHTAA. Meillä on idea, tarina, jonka haluamme kertoa. Ei moraalista lähtökohtaa, pliiiiis!
(Joo, aihe on kaluttu, mutta kalutaan niin kauan, kunnes se on oikeasti loppuun kaluttu, eli lakannut olemasta.)
Paljoin kiitoksin isosta panostuksesta ja erityisesti Katariinalle hauskoista sanankäänteistä. On kiva saada nauraa nokkelalle esitykselle.
T von L
19 helmikuun, 2014 klo 8:59 am
Matti Karjalainen
Kiitoksia, Salla, kivasta palautteesta!
T von L.: Luulen, että se mummoruno oli valittu mukaan ruoka-aiheensa vuoksi, sen jälkeen kun ihmiset olivat lähdössä syömään. Minusta se oli oivaltavasti riimitelty ja varsin hauska, etenkin loppuhuipennuksensa takia: kun mummo oli ensin kertoillut miten ns. ennen vanhaan syötiin, niin sen jälkeen hän ilmoitti että tilataanpa nyt pitsaa!
19 helmikuun, 2014 klo 11:05 am
Nimetön
Tottakai se oli osuva runo. Ja nimenomaan hauska. Ja lisättäköön tähän myös se, että myös toisenlaisia mummoja vilahti esittelyssä, sellaisia vauhdikkaita ja kantaaottavia.
Tuon mummokommentin laitoin siksi, että jo silloin, kun aloitin, toivottiin toisenlaista mummokuvaa lastenkirjallisuuteen sen lypsävän ja huivipäisen maalaismummon sijaan.
Ja ruokailua siivitti runo kyllä: käytiin Sallan kanssa sushilla. Minä mummo ja Salla tyttönen, joka joskus muistan olleeni.
Ja kiitos aivan LOISTAVASTA sarjis-esittelystä. Meikäläiselle niin vieras alue, että nuo kevätpläjäykset aiheesta ovat enemmän kuin erittäin tervetulleita. Rajoittunut tuntemukseni liittyy tällä hetkellä vain Jereen, jota luen päivittäin, kun sain albumikokoelman täyteen.
T von L
19 helmikuun, 2014 klo 11:31 am
annelitre
Mummoudesta vielä: usein julkisuuden mummokuva vastaa meidän kirjoittajien, ei nykylasten mummoja. Hauskan runon mummo kuulostaa Itkosen mummolta, ei Itkoselta, joka on itsekin jo vaari.
19 helmikuun, 2014 klo 12:03 pm
kirsti k
Kiitos Salla päivän annin esittelystä, tämä on nyt kultaakin arvokkaampi, koska jouduin tänä vuonna perumaan tuloni maanmainioille kirjakutsuille. Syy oli pakottava ja pätevä: kirjoitin.
19 helmikuun, 2014 klo 12:26 pm
Terhi
Salla, yhdyn Kirstin kiitoksiin! Mukava lukea tapahtumarepparia jälkikäteen – näitä lisää.
Minä taas olin Helsingissä piirtelemässä Kirjailija-lehden taittosuunnitelmaa… Kirjakoriin sen sijaan olen jo ilmoittautunut.
19 helmikuun, 2014 klo 2:46 pm
Matti Karjalainen
Annelitre: Olen samaa mieltä. Luultavasti mummouden käsittely kirjallisuudessa muuttuu vielä lähitulevaisuudessa ja etääntyy kauemmas tuosta perinteisestä maalaismummoudesta. Kivaa isoäitimuisteluahan tarjosi viime vuonna myös Anna Fisken ”Bingo ja muita seikkailuja mummon kanssa” (Suomen sarjakuvaseura).
T von L: Kiitos. Olen aina melko epävarma omista esiintymisistäni, mutta tämmöiset palautteet valavat uskoa jatkoa ajatellen!
19 helmikuun, 2014 klo 6:42 pm
Nimetön
Menee nyt hehkuttelun puolelle, mutta menköön. Kun vain tekee mieli ihmetellä, miten Matti muka VOIT olla epävarma omista esiintymisistäsi. Jo aikaisemmin muistan, miten sarjakuvasessiosi jälkeen kimpassa henkäilimme, että vaikka aihepiiri on meistä joillekin etäisempi, sinua kuuntelisi viikon syömättä.
T von L =)))))
20 helmikuun, 2014 klo 3:48 pm
Markku Kesti (@markkuseta)
Muistan itse ihastuneeni Barrikadikesässä juuri siihen moderniin mummoon, vanhaan Vanhan valtaajaan, joka edelleen oli kiihkeä kansalaisaktivisti ja kaikkea muuta kuin se perinteinen mummu.
Tuulalle tiedoksi, että Matti puree kyntensä ja kastelee housunsa (kuvainnollisesti siis) ehkä ennen ja/tai esityksen jälkeen julkisesti, mutta nykyään se on oikeastaan pelkkä yritys säilyttää kainuulaisesta identiteetistä se vähättely ja itseruoskinta. Se on oikeasti yhtä tuskainen kuin Ronaldo puoli metriä ohi menneen liukutaklauksen jälkeen 😉
markku-setä
20 helmikuun, 2014 klo 4:16 pm
Nimetön
No hih. Juuripa en olisi osannut tähän Ronaldoa tempaista, vaikka fudis-fani henkeen ja vereen olenkin.
Eläköön moternit mummot! Yläviitonen kaikille!
ps. Kynneliä on vieläkin saatavana pureskelun höysteeksi. Ja kainuulaisuus on ehkä niin parasta karjalaisuuden (vaikkakin tuon aina niin omituisen kymiläisyyden ja myöhäistartuntaisen hämäläisyyden läpitunkeman) jälkeen. =))))
T von L
20 helmikuun, 2014 klo 5:11 pm
Nimetön
Markku, älä puhu suuta suuremmalla.
Minä jännitän ja tuskailen esiintymistä, kerta toisensa jälkeen, vaikka vuodet ovat tuoneetkin lisää varmuutta ja kokemusta. Se on kai niitä asioita, jotka ovat veressä, olipa se sitten kanuulaista tai karjalaisuutta.
22 helmikuun, 2014 klo 8:57 am
kirsti k
”sinua kuuntelisi viikon syömättä.”
Allekirjoitan, T von L puki täydellisesti sanoiksi Matin esitysten kuuntelemisen. En nyt päässyt seuraamaan, mutta muutamia kertoja sitä iloa on suotu. Matin tyyli on maaginen.
Yhdyn myös Matin toteamuksen siitä, että jännittäminen on veressä. Olen samaa maata, ja vaikka olisin tärissyt ja hermoillut itseni puolikuoliaaksi ennen esitystä tai sen aikana, niin usein tullaan sanomaan, että hyvin meni eikä jännittämistä huomannut yhtään – mukava kuulla, mutta siitä ei ole apua itse asiaan. Olen myös törmännyt ihmisiin, jotka kuvittelevat minun suurentelevan esiintymisjännitystäni, se on vähän loukkaavaa.
”Ei jännittämistä huomannut yhtään” – no, toinen jännittäjä huomaa aina. Pystyn näkemään Matin epävarmuuden pienistä eleistä, käsien liikkeistä, tauoista jne., mutta tuskin niitä panee merkille ihminen, joka ei itse kärsi esiintymisjännityksestä.
Jännittämisessä parasta on se, että se tuo usein esitykseen tärkeän annoksen inhimillisyyttä, aitoutta ja paloa. Kuten tässä Matin tapauksessa.
22 helmikuun, 2014 klo 5:06 pm
Nimetön
Keskustelun arvoinen asia tuo jännittäminen. Eräs tosi mukava ja välitön kollegamme avautui kerran julkisesti joutuvansa turvautumaan beetasalpaajiin ennen esiintymistä. Olin aivan ällikällä ja niin oli moni muukin. Tuttu ilmiö on näyttelijöiden ramppikuume. He kaikki varmaan luulevat kuolevansa ennen esitystä ja ovat varmoja, ettei mikään tule sujumaan. Ja sitten vain sujuu. Outoa ja kiehtovaa.
Oma jännittämiseni liittyy esiintymiseen aikuisille. Alakoululaisten kanssa tuntuu, että on yksi joukosta. Mutta aikuiset. Ihan pakko olla aina paperi. Spontaanista puheesta ei tule yhtään mitään. Ei, vaikka tuntisin aiheeni ihan hyvin.
Tsemppiä kaikille hiki niskassa jännittäville.
T von L
23 helmikuun, 2014 klo 10:33 am
annelitre
Pieni tai vähän isompikin jännitys on hyväksi. Sehän viestittää, että esiintyjä arvostaa tilannetta ja kuulijoita. Ei ole mikä tahansa työpaikan kahvihetken puheenpulina.
En jännitä paljonkaan, mutta toisaalta, valmistaudun kyllä aina kunnolla. Se antaa luottamusta itseen. Tällä en nyt tarkoita epäillä, etteivätkö Matti ja Kirsti valmistautuisi, näkeehän sen.
Minulla menee toisinpäin, jännitän lapsia enemmän kuin aikuisia, koska aikuiset ovat joka tapauksessa kohteliaasti hiljaa, kiinnosti tai ei. Jos muksuja ei kiinnosta tai esiintyjä ei vedä tarpeeksi eloisaa stand upia, hälinä ja pyöriminen alkaa heti. Eniten jännitän nuoria, mutta enpä ole paljon nuorille esiintynytkään. Se yläkoululaisten epäluuloinen hiljaisuus ja murjotus syö naista aika pahasti.
23 helmikuun, 2014 klo 12:57 pm
mimmu
Minäkin jännitän enemmän lapsia ja nuoria kuin aikuisia. Omalta kohdaltani luulen sen johtuvan yläaste- ja lukioaikojen esitelmistä, joita joutui pitämään sille samalle ikäryhmälle. Nuo kokemukset, jotka eivät nyt sentään traumaattiset olleet, mutta kuitenkin tarpeeksi inhottavia ja hirveitä, palautuvat mieleeni esiintymistilanteessa. Kouluvierailuille lähtemisessä onkin iso kynnys. Lapsille ja nuorille ei myöskään voi antaa mitään puolivillaista, joten jännitystä lisää se, että vaatii omalta esitykseltään jotain aivan ainutkertaista ja erinomaista, ja epäilee, ettei siihen pysty, ja ettei varsinkaan pysty jos jännittää näin paljon… jne. jne.
23 helmikuun, 2014 klo 1:11 pm
Nimetön
Koulumaailma on muuttunut hurjasti tämän muutaman vuosikymmenen aikana, jona olen matkasaarnannut. Alkuvuosina en osannut kuvitellakaan meneväni ala-asteelle. Nykyisin en osaa kuvitellakaan meneväni yläkouluun. Varsinkin, kun olen kuullut yhtä jos toistakin niistä keikoista. Ehkä epäluuloinen hiljaisuuskin on parempi kuin muutama nokkela häirikkö.
Ja todellakin, levottomuus on lisääntynyt kouluissa kaiken kaikkiaan. Mutta mystistä on se, miksi jossain isossakin koulussa on ihana ja vastaanottavainen yleisö, vaikka ryhmä olisi lähes megalomaaninen. Ja joissakin harvoissa pikkukouluissa taas hyörinä ja pyörinä ja keskittymiskyvyttömyys kyllä syö naista, vaikka pokka pitääkin.
Koulukeikkailu on aina seikkailu, jossa anti on pääasiassa molemminpuolinen ainakin minulle . Viime viikon Ruoveden kaksi kyläkoulua ihan ranking-listan kärjessä keikkakohteista.
Siikaverkoilta palannut (1 siika)
T von L
23 helmikuun, 2014 klo 7:31 pm
kirsti k
Jännitän paljon enemmän aikuisia kuin lapsia ja nuoria, joiden seurassa tunnen oloni tuhat kertaa kotoisammaksi. Minusta aikuiset ovat arvaamattomia. Olen myös huomannut, että juttuni kiinnostavat enemmän lapsia kuin aikuisia. Hyvin harvoin tunnen itseni naurettavaksi lapsille esiintyessäni, ei myöskään tunnu siltä että ammattitaitoni kyseenalaistettaisiin, sellaista joskus hiipii esiin aikuisten seurassa (saattaa johtua omasta epävarmuudesta ja kehnohkosta itsetunnosta.) Johtuu mistä tahansa, mutta fakta on se, että harvoin lasten ja nuorten kanssa tunnen itseni riittämättömäksi tai epäkiinnostavaksi.
Viihdyn yleensä paremmin nuorison kuin ikäisteni seurassa. Voi olla, että he aistivat sen. Osaan olla paljaampi, kun taas aikuisten edessä rupean usein esittämään fiksumpaa kuin olen, silloin kaikki menee metsään. Minun on paljon helpompi herättää ysiluokkalaisen pulpetin alle valuvan pojan mielenkiinto kuin keski-ikäisen kännykkää räpeltävän aikuisen.
Annelia mukaillen: hyvä valmistautuminen on puoli esitystä. Mitä paremmin valmistautuu, sitä varmempi olo. En useinkaan ehdi edes vilkaista papereitani, mutta ilman niitä pissaisin housuuni.
T von L miettii ”mystistä on se, miksi jossain isossakin koulussa on ihana ja vastaanottavainen yleisö, vaikka ryhmä olisi lähes megalomaaninen. Ja joissakin harvoissa pikkukouluissa taas hyörinä ja pyörinä…”
Olen huomannut, että opehuoneen ilmapiiri kertoo paljon siitä, mitä tuleman pitää. Jos opettajista ei kukaan halua edes tervehtiä saati vaihtaa muutamaa sanaa, myös oppilaiden kiinnostusta joutuu yleensä herättelemään normaalia kauemmin. Kai opettajien asenne tarttuu oppilaisiin. Onneksi monet opettajat valmistelevat kiitettävästi vierailuja, mutta joskus törmää kauhukouluihin, joissa joutuu todistelemaan olevansa oikea kirjailija ja esiintyjäksi kutsuttu vieras. Tulee heti mahtavat alkufiilikset…
23 helmikuun, 2014 klo 10:12 pm
Nimetön
Niinpä.
Kissa pitäisi nostaa pöydälle. Mutta missä se pöytä olisi? Jospa sattuisi grafoa joku sellainen lukemaan, joka tuntee piston sydämessään. No ehkä ei.
Äärimmäisen harvoin osuu sellaiselle koululle, jossa opettajakunta vain lymyilee pitkin seiniä, mutta joskus niitäkin on. Pitäisikö se kissa nostaa silloin opettajainhuoneen pöydälle ja raflata vähän itse? Enkä edes tarkoita mitään sellaista avausta kuin: ”Etteks te tiedä kuka mä oon?”
Ei riitä vähempääkään pokka. Ei mulla ainakaan.
Oikeastaan, jos ja kun niitä ”kauhukouluja” on, niin unohdetaan ne saman tien, kun ovi painuu selän takana kiinni. Sitä saa mitä tilaa… Onneksi lähes kaikki on ihan tosissaan kivoja ja valmistautuneita ja antoisia.
T von L
23 helmikuun, 2014 klo 10:20 pm
annelitre
Nonnih, huomenaamulla olen lähdössä kouluvierailuille…
24 helmikuun, 2014 klo 10:58 am
Kirsi Pee
Ja sitten kuiitenkin.. Ehkä juuri noissa kauhukouluissa, joissa kirjoja ja kirjailijan työtä pidetään turhanaikaisena tunnintuhlauksena, kirjialijan vierailu voi olla kaikkein tärkeintä. Että oppilaat saavat sitä jotain, opettajasta huolimatta. Voimia kauhukoulukeikoille siis! Se on tärkeää.
t Kirsi Pee, siviiliammatiltaan ope (Huom: ei kauhukoulussa. 🙂 )