Kirjoitan nyt aiheesta, joka on mietityttänyt ja ärsyttänyt minua pitkään. Koettakaa siis kestää, tämä on ärtyneen ihmisen tekstiä.
Luulin jo jossain vaiheessa, että realismin ja fantasian(/dystopian/scifin) välisestä vastakkainasettelusta olisi päästy. Olen saanut huomata olevani väärässä. Ja kyllä, puhun nyt tietenkin kirjallisuudesta ja etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuudesta ja ennen kaikkea jälkimmäisestä, koska se nyt sattuu olemaan oman palavimman kiinnostukseni kohde. Kun fantasiakirjallisuutta alkoi rantautua Suomeen enemmän, ja kun kotimaisetkin tekijät ryhtyivät kirjoittamaan sitä, genren ystävät huokailivat onnellisina: ”Ihanaa, vihdoinkin jotain muutakin kuin sitä iänikuista kyökkirealismia.” Aivan viime vuosina on pelätty realistisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden katoavan ja riemuittu siitä, kun palkitaan tai nostetaan ehdokaslistoille ”jotain muutakin kuin sitä iänikuista fantasiaa”.
Sanon suoraan: Suurin osa kommenteista, joita olen aiheesta ”realismi vs. fantasia” kuullut, ovat yksinkertaisia, mustavalkoisia, perusteettomalla tavalla yleistäviä tai ihan vain hölmöjä. ”Vain fantasia myy. Siksi kirjailijat kirjoittavat fantasiaa.” ”Nuoret tahtovat lukea todellisista ihmisistä, todellisessa maailmassa.” ”Lapset tahtovat lukea vain Harry Potteria.” ”Nykyajan nuoret eivät lue enää muuta kuin fantasiakirjallisuutta.” ”Realismi on kuivaa ja tylsää.” ”Fantasia on pelkkää seikkailua ja ohuita henkilöhahmoja.” Tympeää. Yleistävää, perehtymätöntä ja tympeää.
Kaikkein eniten minua kuitenkin tympii se, kuinka harvoin tunnutaan pysähtyvän miettimään, mitä ihan todella tarkoitamme realismilla ja fantasialla. Onko meillä toisessa kädessä Täällä Pohjantähden alla ja toisessa Taru sormusten herrasta? Sellaisten painolastien pohjaltako teemme määritelmiämme ja arvostelmiamme? Vai voisiko olla, että (hui!) rajat ovat liudentuneet jo aikaa sitten?
Kun luen nykyistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta (varsinkin kotimaista), ilahdun kerran toisensa jälkeen siitä, millä rajat ylittävällä rohkeudella kirjailijat kirjoittavat. Perinteisesti realistiseen kirjallisuuteen ajatellut elementit ovat löytäneet tiensä fantasiaan ja toisinpäin. Tarinat pelosta, rohkeudesta, rakkaudesta, perheestä, oikeudenmukaisuudesta, historian painolastista, identiteetistä, ystävyydestä, kuolemasta, yhteiskunnasta tai nykyajan ongelmista eivät kysele sitä, onko niiden miljöönä nykyhetken Suomi, tulevaisuuden Suomi, Suomi jossa onkin myös ihmissusia tai jokin maa, jonka nimi on vieras, mutta kaikki muu tuttua. Monia kirjoja lukiessani minulla ei ole minkään maailman tarvetta alkaa luokitella, onko kirja nyt realismia vai fantasiaa vai jotain siltä väliltä.
Ymmärrän vielä sen, että vähemmän lukevat ihmiset tekevät rankkoja yleistyksiä ja arvottavat kirjoja sen mukaan, onko niissä mahdollisesti jokin yliluonnolliseksi tai arkirealismista poikkeavaksi tulkittava elementti (arvotus voi siis olla joko plus- tai miinusmerkkinen). Voisimmeko me kirja-alan ihmiset kuitenkin edes jotenkin katsoa kirjallisuuttamme muualta kuin epävarmuuden ja pelon syventämistä poteroistamme käsin? Ei ole pakko olla kiinnostunut kaikesta. Ei ole pakko lukea kaikkea. Mutta en arvosta lainkaan sitä, että tehdään yleistyksiä perehtymättä ja lukematta (ns. LP-tekniikka eli ”lukematta paskaa”).
Ovatko omat Lumikkini esimerkiksi fantasiaa? No eivät todellakaan. Ovatko ne realismia? Ihan varmasti eivät ainakaan siinä mielessä, missä realismi on perinteisesti käsitetty. Alitajunnan ja satujen maagisuuden taso on niissä keskeinen elementti, jota ilman ne olisivat täysin muunlaista kirjallisuutta. Realistisen uskottavuuden rajat eivät myöskään ole trilogialle sillä tavalla relevantteja kuin toisentyyppisille kirjoille. Trillerissä saa ja pitääkin tapahtua asioita, joita arkirealismissa ei tapahtuisi.
En siis ole huolissani realismin tai fantasian asemasta kotimaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Kaiken lukemani perusteella ne voivat molemmat hyvin, monesti jopa yhden ja saman kirjan sisällä.
Salla
21 kommenttia
Comments feed for this article
27 helmikuun, 2014 klo 11:49 am
Magdalena Hai
Hyvä kirjoitus! 🙂
27 helmikuun, 2014 klo 11:52 am
annelitre
En malta olla siteeraamatta elokuvaohjaaja Saara Cantellin kirjoitusta, jonka otsikko – kuinka ollakaan – on NP – Näkemättä paskaa. Ilmiö voi siis hyvin myös elokuvapuolella. Näin Saara:
”Viime päivät olen ajatellut ennakkoluuloja ja stereotypioita. Kuinka näppärää onkaan, kun voi jo näkemättä olla varma mitä mieltä on jostakin. Voi tietää vaikka elokuvasta ettei se ole tarpeeksi kiinnostava, viihdyttävä tai kokemisen arvoinen.
Ja vielä kätevämpää on, kun pystyy yksittäisten esimerkkien kautta tekemään lopulliset päätelmät jopa koko mantereen kokoisesta aineistosta. Tai kaikista yhdelle ikäryhmälle suunnatuista elokuvista.
Kollegani Kaija Juurikkala kritisoi Ylen Filmiryhmä-radio-ohjelmassa painavin sanakääntein kotimaisia lastenelokuvia lapsia aliarvioiviksi, värikkäiksi ja ”poksahteleviksi”. Toimittaja Annamari Sipilä puolestaan määritteli Helsingin Sanomien kolumnissaan eurooppalaiset elokuvat kikkaileviksi ja puuduttavan hidassoutuisiksi.
(…) Sekä radio-ohjelmassa että varsinkin sitä seuranneessa avoimessa Facebook-keskustelussa esimerkkinä vain rahan vuoksi tehdystä laskelmoidusta lastenelokuvasta käytettiin ohjaamaani Onneli ja Anneli-elokuvaa. Vasta pitkän kommenttiketjun lopussa Kaija mainitsi, ettei ole nähnyt Onneli ja Annelia.”
27 helmikuun, 2014 klo 11:53 am
erouhiainen
Kiitos, Salla. KIITOS.
27 helmikuun, 2014 klo 1:32 pm
karpio
Kiitos Salla, kun otit asian uudelleen esille. Tästähän keskustelimme täällä jo viime vuonna otsikolla ”Kenen joukoissa seisot?” Se löytyy vanhoja juttuja selaamalla kohdasta tammikuu 2 2013.
27 helmikuun, 2014 klo 2:35 pm
Salla
Markku, muistan toivoneeni jo silloin, että mustavalkoinen ja yleistävä luokittelu alkaisi olla historiaa. Valitettavasti vain tuntuu, ettei vuodessa ole tapahtunut mitään muutosta. Näköjään tästä on puhuttava kerran toisensa jälkeen.
27 helmikuun, 2014 klo 3:08 pm
Terhi
Vuosi on kuin päivä, niin lyhyt aika. Kun mietimme, millaisia sitkeitä ajatusluutumia koko alaamme on liittynyt viimeiset vuosikymmenet… Muutos vie aikaa, vuosia, vuosikymmeniä. Ja meiltä kärsivällisyyttä puhua näistä samoista asioista uudestaan ja uudestaan, uudestaan ja uudestaan.
27 helmikuun, 2014 klo 3:46 pm
karpio
Niinhän se näissä hommissa on. Voisimmekin jo nyt sopia, kuka vuoden kuluttua nostaa asian esille. Joku toinen voisi kirjoittaa lanu-kirjallisuuden arvostuksesta suhteessa ns. aikuisten proosaan. Ikuisuusaiheista pitää keskustella ikuisesti. Toivoa sopii, että joka keskustelukierroksella asia nytkähtää edes pikkaisen eteenpäin. Onneksi on olemassa tämä mainio foorumi!
27 helmikuun, 2014 klo 4:31 pm
Katri
Tooodella hyvä teksti, kiitos tästä. Kirjoittajien pitäisi olla samalla puolella. Ei olisi vastakkainasettelua tyyliin realisti-yrmyt vs. fantasiahörhöt. Mutta muutos taitaa tosiaan kestää!!
27 helmikuun, 2014 klo 6:33 pm
Taru Väyrynen
Joo, en minäkään oikeastaan koe kirjoittamaani fantasiaksi nimitettyä sellaiseksi kuin valtaosa fantasiaa on, mutta se leima siihen lyötiin, eikä sitä realismiksikaan voi sanoa. Realismin nimikkeen alla julkaistut lasten seikkailukirjani taas sisältävät melkoista fantasiaa, kun niissä lapset pystyvät noin vain ratkomaan vaikeita ongelmia. Mukavinta olisi, että kirjat olisivat kirjoja ja kirjasarjat kirjasarjoja ilman jäykkiä luokitteluja, kun useimmat eivät kuitenkaan kunnolla sovi lokeroihin.
27 helmikuun, 2014 klo 8:32 pm
Nimetön
Ärsyttää tosiaankin! Lisäksi nämä kummalliset odotukset, mitä milloinkin lastenkirjallisuuden tulisi olla tuntuvat muuttuvan muutaman vuoden välein, aivan kuin kirjailijan velvollisuus olisi tuottaa tarinaa odotusten mukaan. Jonakin vuonna ei ole ilmestynyt satuja riittävästi, toisena poikakirjallisuutta (mitä se ikinä onkaan), lasten tietokirjallisuutta, kuvakirjoja, ja nyt huhuillaan realismin perään. Mitä se edes on? Jos tarkkoja ollaan fiktio on fiktiota, pötyä ja satua, suoranaista palturia.
Lisäksi ärsyttää törmätä yhä uudelleen siihen näkemykseen, että lasten- tai nuortenkirjan tulisi sisältää vähintäänkin piilotettua opetusta ja asennekasvatusta. Miksei lapsi saisi vain heittäytyä lukemaan ja antaa tarinan viedä?
T. Ansu
28 helmikuun, 2014 klo 4:56 pm
Terhi
Asia, jolle olen allerginen, on kollegiaalinen dissaaminen, olipa puhe nyt realismista, fantasiasta tai esimerkiksi dekkareista (Puhetapa: ”Ilmestyy liikaa”). Että kirjailija X kritisoi kirjailijan Y edustamaa lajityyppiä. Emmekö me kuitenkin kaikki ole lopulta samalla asialla? Miksi ampua kollegaa jalkaan?
Kerran koulukeikalla seiskaluokkalainen poika kysyi: ”Onko Sinulla vastustajia?” Meni ihan sormi suuhun. Vastustajia? Ei kilpailijoita tai vastustajia, vaan ehkä mieluummin kirjallisia siskoja ja veljiä.
28 helmikuun, 2014 klo 5:40 pm
Leena
Sama allergia minullakin, Terhi. Olen myös allerginen sille, että media koettaa tehdä kirjailijoista kilpailijoita keskenään. Ihan kuin istuisimme kammioissamme kirjoittamassa ajatellen, että nyt minä näytän X:lle.
Kirjallisuus on parasta moniäänisenä, kahlitsemattomana ja rehellisenä. Kollegoiden tuki on tärkeää. Vilkutuksia kaikille grafomanialaisille!
1 maaliskuun, 2014 klo 8:42 am
Nimetön
”aivan kuin kirjailijan velvollisuus olisi tuottaa tarinaa odotusten mukaan”
”(Puhetapa: “Ilmestyy liikaa”)”.
”Lisäksi ärsyttää törmätä yhä uudelleen siihen näkemykseen, että lasten- tai nuortenkirjan tulisi sisältää vähintäänkin piilotettua opetusta ja asennekasvatusta. ”
EI SAISI HUUTAA, MUTTA KUN EI VAAN MENE PERILLE. Yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan tulevat nuo näkemykset vastaan. Aina ja aina ja aina, Ansu, Terhi ja Leena. Aina vaan. Kunpa joku pystyisi selittämään MIKSI. Istuuko topeliaaninen perinne meillä niin tiukassa? Vai onko moralismi yleensäkin joku meidän lajityypin käsittelyyn pesiytynyt vamma?
Ei vaan lakkaa ottamasta aivoon.
T von L
1 maaliskuun, 2014 klo 9:43 am
annelitre
Niinpä. Mistä kertookaan se, että kirjaesitelmän tekijöiden kysymyksissä lähes aina esiintyy tämä: ”Mikä on kirjasi opetus?”
3 maaliskuun, 2014 klo 10:32 am
Leena
Annelitre, luulen, että se kysymys on oppilaille valmiiksi annetussa kysymyspaketissa. Kertoo siis paketin laatineesta henkilöstä.
3 maaliskuun, 2014 klo 11:00 am
annelitre
Juuri niin. Masentaa, että edelleen OPETETAAN että kirjallisuudessa on OPETUS.
3 maaliskuun, 2014 klo 2:00 pm
mimmu
Luulen kaikenlaisen lokeroinnin johtuvan siitä, että lokeroijat ovat epävarmoja ihmisiä. He eivät pysty hahmottamaan maailmaa / kaunokirjallisuutta, joten heidän täytyy jollain tapaa ”järjestellä” sitä. He ovat epävarmoja omasta lukukokemuksestaan, koska eivät tiedä miten se sopii heidän ”profiiliinsa”, siis siihen heidän omaan henkilökohtaiseen lokeroonsa. Siksi he alkavat lajitella kirjoja fantasiaan, realismiin jne.
Varmaan myös opettavaisuuden vaatimus liittyy tähän epävarmuuteen.
10 maaliskuun, 2014 klo 4:11 pm
kirsti k
Mahtava keskustelu, johon en ehtinyt mukaan.
Ansu kirjoitti ”fiktio on fiktiota, pötyä ja satua, suoranaista palturia”. Niiinpä! Kaikki kaunokirjallisuus on fantasiaa, mielikuvittelua.
En koskaan päätä kirjoittavani jotain lajityyppiä, eikä minua voisi vähempää kiinnostaa kirjallisuuden luokittelu ja rajojen vetäminen. Tulee mitä tulee, jotkut asiat taipuvat paremmin kerrottaviksi yhdessä muodossa, toiset vaativat erilaista lähestymistä.
Esimerkki juurtuneista ennakko-odotuksista: Nuortenromaanissani Piruettiystävyys päähenkilötytön ystävä paljastuu matkan aikana mielikuvitusolennoksi. Kuvittelin kirjoittaneeni asian selkeästi, pelkäsin jopa vääntäneeni liikaa rautalankaa, mutta hämmästyksekseni moni lukija onkin ymmärtänyt molempien tyttöjen olevan todellisia. Kuten myös eräs kollega, jonka selitys oli tämä: olet AINA kirjoittanut realistisia kirjoja, luin sitä taustaa vasten.
12 maaliskuun, 2014 klo 3:14 pm
Markku Kesti (@markkuseta)
Kyllä mullakin meni tovi ymmärtää kyseessä olevan mielikuvitushenkilö, koska ”olet AINA kirjoittanut realistisia kirjoja, luin sitä taustaa vasten” ilmiö kävi myös mulle.
Tämähän on inhimillistä. Näin me teemme. Mutta minusta kyseessä on positiivinen ongelma. Ensimmäisellä lukukerralla kirja on erilainen, koska vasta lopussa ymmärtää mitä tarinan alussa oikeasti tapahtui, saa kaupan päälle aivan toisenlaisen tarinan. Ja eihän lukija ole odotuksista vapaa kuin esikoiskirjailijan, eikä välttämättä hänenkään, suhteen.
17 maaliskuun, 2014 klo 4:33 pm
Kirje-Katja
Hieno kirjoitus ja hieno keskustelu, vähän myöhässä löysin minäkin tänne. Lapsuusvuoteni vietin ihhanalla 70-luvulla, jolloin tarinoissa piti todellakin olla Opetus, tai ainakaan mitään ei-realistista ei saanut vilahtaakaan. Muistan yhdenkin ”sadun”, jossa metsästä löytyi ensin yksi, sitten useampi kahvikupinlautasen puolikas, joita lapset seurasivat metsän siimekseen… löytääkseen tönön, jossa asuva mies keräsi puolikkaita lautasia. Ja siinä se. Arvoitus ratkaistu, end of story. Ei tullut lempikirjaa siitä.
Ehkä lapsuudesta juontuen kallistun enemmän fantasian puolelle, mutta vain kallistun. Joka tapauksessa sisäinen lapseni kavahtaa takajaloilleen (?) kuullessaan näitä kustannusmaailmasta tulevia ääniä, joiden mukaan fantasian kysyntä hiipuu. (Taas: miten se lasketaan? Saako olla yhtään normaalin ylittävää kokemusta vai meneekö raja ei-tieteellisissä olennoissa? Entä arkiympyrät ohittavat hauskat kirjat: ovatko esim. Ella-kirjat realismia vai fantasiaa? ) Ehkä se hiipuu, mutta hiipuuko se siksi että lapset eivät enää haluaisi lukea sitä? N. 10-vuotias lapsi, joka elää kovinta ahmimisvaihetta, ei ole tietoinen siitä, että viimeiset 15 vuotta fantasia on ollut ”nousussa”. Hän vain ahmii kirjoja, ja on onnellinen, että niitä riittää. (Montako kirjaa 10-vuotias ehtii lukea vuodessa? MONTA. Nimimerkillä Kokemusta on). Ne, jotka ovat kyllästyneet fantasiaan, ovat ehkä vanhemmat (jotka ostavat kirjoja) tai kustantajat, jotka pelkäävät ostajien/vanhempien kyllästyvän. Tätä ahmimisikäistä (ja hänelle kirjoja ostavaa aikuista) ei palvele se, jos äkkiä tehdäänkin päätös että ”Tästä eteenpäin vain realistisia kirjoja”.
Millä en tarkoita, etteikö realistisia kirjoja saisi tehdä. Allekirjoitan Sallan kirjoituksen täysin, rajanvedot ovat turhia. Se fantasiaa ahmiva 10-vuotiaskin tulee vaiheeseen, jossa haluaa muutakin luettavaa, ja lukee sitä vallan tyytyväisenä – jos saa tulla siihen vaiheeseen omassa tahdissaan. Niin ettei kukaan vahdi olan yli että ”Onhan nyt oikea määrä realismia/mielikuvitusta/opettavaisia kohtaloita luettuna?”
Ugh, olen puhunut 🙂
27 heinäkuun, 2014 klo 9:05 am
Aivopieru #8 | Magdalena Hai
[…] olisi oikeasti hirveän hienoa voida suhtautua tähän rakentavasti, niin kuin Salla Simukka tekee Grafomaniassa. Mutta sen verran usein joudun kuuntelemaan tällaisia aivopieruja ja sen eri […]