Viime päivinä on kahvipöytäkeskusteluissa ja lehtien palstoilla keskusteltu paljon nuorista, heidän ajatuksistaan ja tämän hetken hyvin/pahoinvoinnistaan. Itse olen kiinnittänyt eniten huomiota ehkä siihen, miten yksioikoisia parannusreseptejä ja selityksiä ihmiset rakentavat asioille. Asiat johtuvat milloin vanhempien kyvyttömyydestä olla vanhempia, milloin taas mediasta tai suuresta pahasta nimeltä moderni yhteiskunta. Tuttuja nuoria jututtamalla taas tuntuu siltä, että asiat ovat monella ihan hyvin, ei kaikilla suinkaan ole paha olo. Ehkä erot hyvinvoivien ja huonosti voivien välillä ovat lisääntyneet samalla lailla kuin kuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa, ja se paha olo on nyt näyttävämpi kuin ennen.
On puhuttu myös sensuurista. Siitä, pitäisikö filosofian oppitunneilla käsitellä tiettyjä filosofeja ollenkaan, ja millainen vaikutus musiikilla, peleillä, ja kas – kirjallisuudella mahtaakaan olla nuorten kehittyvään mieleen. Sattumoisin sopivasti Hesarissa oli juttu kirjastojen hiljaisesta sensuurista, siitä että jätetään kirjastoihin hankkimatta kirjoja, joissa on jotakin arveluttavaa, kuten nyt vaikkapa kirjat joissa ajatellaan olevan pornografisia aineksia tai satanismiin liittyviä juttuja. Ymmärrän sen, että kun määrärahat ovat tiukilla, niin valintoja tehdään, ja niitä tehdään myös arvottaen. Mutta aina tällaisia valintoja tehtäessä ollaan lähellä sensuuria, joka ei ole hyvä asia. Tiedän esimerkiksi koulun, jossa vakaumuksellisesti kristityn rehtorin käskystä ei Harry Pottereilla ollut mitään asiaa koulun kirjastoon: Harry Potter kun joidenkin mielestä houkuttelee nuoria noituuteen ja saatananpalvontaan. Ja ei liene mahdotonta Suomessakaan, etteikö jossakin kohta ”sillai sopivasti” ohitettaisi Darwinin käsittelyä biologian tunnilla, tai ainakin kyseenalaistettaisi Darwinia uskontoon vedoten (jos Darwinia kyseenalaistaa tieteen puitteissa, niin se on tieteen hengen mukaista).
On olemassa joitakin teoksia, joiden sisältö on harhainen, rasistinen, pahoihin asioihin yllyttävä. Onneksi kustannusmaailma karsii moiset käsikirjoitukset ainakin kustantamoiden omista julkaisuohjelmista pois. Joidenkin pienten toimijoiden levittämiä lehtisiä tai kirjasia mikään sensuuri ei koskaan edes pysty poistamaan, voi vain toivoa etteivät ne joudu kovin pienten lapsien käsiin.
Lasten- ja nuortenkirjojen suhteen pätee näkymättömiä lakeja, joita kirjailijatkaan eivät aina tunne, ainakaan eivät ennen kuin törmäävät sellaiseen lakiin. Lastenkirjat loppuvat onnellisesti tai ainakin lohtua antaen, ja nuortenkirjoissakaan ei maailmankuva saisi jäädä toivottomaksi umpikujaksi. Toki nuortenkirjoissa voidaan käsitellä rajujakin asioita, mutta semmoista elämäkin joskus on, ja kirja antaa mahdollisuuden tutustua rankkoihin asioihin välimatkan päästä. Päähenkilön kuolema lienee yksi sellainen tabu, mitä nuortenkirjallisuudessa harvemmin rikotaan. Veljeni Leijonamieli on nyt oikeastaan lähin mieleeni tuleva tarina, jossa kuolema on vahvasti mukana alusta saakka, mutta siinä fantasia toimii etäännyttävänä asiana ja lieventää kuoleman käsittelyä niin ettei nyt ihan hirvittävästi kuitenkaan ahdista. Varmasti muitakin teoksia on, mutta niitä lienee vähemmistö julkaistuista kirjoista.
Oletteko törmänneet kirjoihin, joiden kohdalla olette ajatelleet, että kirja olisi saanut jäädä julkaisematta, nimen omaan kirjan epäilyttävän tai liian lohduttoman sisällön vuoksi?
14 kommenttia
Comments feed for this article
marraskuu 30, 2007 klo 9:22 am
Maria Loikkanen
Tämä menee nyt aikuisten kirjallisuuden puolelle: luin muutama vuosi sitten Thomas Harrisin Hannibalin, ja oikeasti järkytyin siitä, tai lähinnä sen lopusta. Kirjan loppuratkaisu on täysin päinvastainen ja erilainen kuin mitä kirjassa tehdyssä elokuvassa.
Koska kirja on kaikenlisäksi vielä erittäin huonosti kirjoitettu (huonoa kieltä, erittäin kömpelöä), loppuratkaisun voimakkuus tuntui sen vuoksi ikään kuin korostuvan.
En tiedä mikä olisi tilanne, jos lukisin kirjan uudestaan. En ole uskaltanut palata siihen sen jälkeen. Mutta silloin kyllä ajattelin, että meneeköhän Harris hiukan liian pitkälle (mietin lähinnä sitä, saavatko elävän elämän ”hullut” tuollaisista kirjoista kuinka paljon vaikutteita. Mutta vaikeahan sitä on sanoa, ja vaikea sillä on potentiaalista sensuuria perustella).
Lasten ja nuorten kirjojen puolella en ole törmännyt vastaaviin tapauksiin, vaikkakin myönnettäköön että Philip Reeven Nälkäisten kaupunkien kronikat kohottivat jonkin verran kulmakarvoja – hyvin väkivaltainen maailma lasten ja nuorten kirjan maailmaksi. Mutta en missään nimessä ajatellut, että sarja olisi saanut jäädä julkaisematta.
marraskuu 30, 2007 klo 7:55 pm
reetta
Ehkäpä yksi maailman tärkeimmistä, vaikeimmista ja mielenkiintoisimmista aiheista!
Kirjastonhoitajana olen periaatteessa sitä mieltä, että sanan- ja mielipiteenvapaus ennen kaikkea. Kaikkea saa kirjoittaa, kaikesta pitää puhua ja mahdollisimman paljon kaikesta kirjastoon hankkia. Jos kirjastosta ei saa tietoa, pohdintaa ja välillisiä kokemuksia ahdistavista ja pahoistakin asioista, sitä haetaan jostain muualta – netin, omien kokemusten jne. kautta. Rikoslaki asettaa kuitenkin aika selkeät rajat, joita sitten käytännössä kustantamot ja kirjastot tulkitsevat.
Lastenkirjastonhoitajana olen blogissani kirjoittanut ennenkin siitä, kuinka väkisinkin käytännön työssä tulee toimittua sensorina. Tai kauniimmin sanottuna olla jakamassa sitä kasvatusvastuuta vanhempien ja koulun kanssa. Jos lapsi on lainaamassa englanninkielisen kirjan, varmista häneltä, että hän on siitä tietoinen. Eskareita asia harvemmin haittaa, tokaluokkalaisia jo useammin. Jos ekaluokkalainen tahtoo lainata selvästi vanhemmille suunnatun kirjan, pyydän häntä tulemaan takaisin vanhempiensa kanssa. Koulun kanssa lainatut kirjat kun usein pysyvät koulussa, eikä vanhemmilla välttämättä ole tietoa, mitä lapsi lukee.
Kyse on nuorista lapsista, joiden elämänkokemus ja kulttuurintuntemus ei ole vielä välttämättä sillä tasolla, että he pystyisivät täysin omaehtoisesti arvioimaan eri genrejä ja teoksia.
Uskon, että harva kirjasto tietoisesti harrastaa tietynlaisen materiaalin sensuroimista. Esiinnostettu huomaamaton sensuuri l. hankitaan vähän tietyntyyppistä materiaalia, koska se ei itseä kiinnosta tai on itselle vierasta eikä siihen halutakaan tutustua, on vaikeampi asia, ja sitä vastaan pitää taistella.
Hyvin ahdistava romaani on Mats Wahlin Näkymätön, jossa kuolema on läsnä ensimmäisistä sanoista lähtien. Ironista kyllä, sen teemana on juuri taistelu suvaitsemattomuutta, rasisimia ja kouluväkivaltaa vastaan. Ihan mieletön kirja!
marraskuu 30, 2007 klo 9:29 pm
Anne
Tutun kirjastoihmisen kanssa puhuimme kirjoista, joissa käsitellään tai sivutaan insestiä. En tarkalleen tiedä mikä kirja oli kyseessä, mutta jossakin vuosia sitten julkaistussa nuortenkirjassa on kuulemma luettavissa insestinen tulkinta. Kirjastotäti on hoitanut asian niin, että hän ei ole kieltänyt kirjan lainaamista, jos lukija näyttää sellaiselta, että hänelle voi kirjan lainata – paljon lukevat asiakkaat tulevat nopeasti tutuiksi. Lisäksi teksti on ilmeisesti tehty niin, että järkyttävintä tasoa ei kirjasta ymmärrä, jos ei ole henkisesti sillä kehitysasteella, että hoksaisi rivien välissä olevat asiat. Kuulostaa ainakin minusta kirjalta, joka on taiten kirjoitettu, jos se toimii juuri noin.
Väkivallasta nuortenkirjoissa puhuttiinkin jo Marian blogissa:
http://taikavirta.vuodatus.net/blog/862084
En itse muista lukeneeni nuorena sellaista kirjaa, joka olisi järkyttänyt, vaikka aina äidin mielestä kaikki kirjat eivät ihan kelvollisilta näyttäneetkään. Mitä luultavimmin sitä kuitenkin osaa jättää lukematta kirjat, jotka eivät tunnu omilta, ts. ne ovat liian aikuismaisia tai niiden parissa tuntee olonsa epämukavaksi.
Aidosati huonosti kirjoitetut kirjat ovat sitten asia erikseen. Niitä on varmasti jonkin verran liikkellä, ja omakustanne/palvelukustanteiden lisääntyessä niitä varmaan enemmän tarjotaankin kirjastoihin. Tarkoitan tällä ylipäänsä sitä, että kustantamoissa on tiukka seula, omakustanteissa ei minkäänlaista ja palvelukustanteissakin lähes kaikki tarjottu laitetaan kansiin. Näiden kirjojen sivuilla voi olla todellisia helmiä, mutta joukkoon mahtuu myös arveluttavaa materiaalia.
Kustantajillekin tapahtuu ylilyöntejä, muutaman julkkiskirjan olen nähnyt, joiden julkaisemisen motiivina ei oikein voi muuta nähdä kuin rahan.
joulukuu 2, 2007 klo 1:00 pm
jukka
Aika vähissä ovat kokonaiset kirjat, joita en toivoisi koskaan julkaistun. Ehkä joku A.H:n ”Taisteluni” kuuluu siihen kastiin. Erinäisiä lauseita ja kappaleita sens sijaan toivoisin jätetyn pois sieltä sun täältä, esimerkiksi Raamatusta. Ei siis sensuroiden vaan niin että niitä ei olisi alkujaankaan edes kirjoitettu.
Suurin ongelma tässä asiassa lienee tämä, minkä Reetta mainitsi: ”Kyse on nuorista lapsista, joiden elämänkokemus ja kulttuurintuntemus ei ole vielä välttämättä sillä tasolla, että he pystyisivät täysin omaehtoisesti arvioimaan eri genrejä ja teoksia.”
Se ei ole pelkästään lasten, vaan myös aikuisten ongelma: ei ole luettu tarpeeksi, jotta oikeasti osattaisiin lukea, ja niin sitten mikä tahansa saattaa vaikutta miten arvaamattomasti tahansa.
Ihmisten pitäisi lukea enemmän:-)
joulukuu 3, 2007 klo 2:03 pm
Maria Loikkanen
Samaa mieltä: ihmisten pitäisi lukea enemmän. Kyllä se että lukee auttaa myös siihen millä tavalla ”kirjallisuuden tulkinnan taju”, ja siihen liittyen myös kulttuurin ymmärtämisen taju kehittyy, ja että kehittyykö se ylipäänsä lainkaan.
Annen kommentista tuli mieleen Åke Edwardssonin Samuraikesä. Tulkitsin tekstiä siten, että rivien väleistä oli luettavissa kasvatuslaitoksessa tapahtunut hyväksikäyttötilanne, mutta teksti oli kuitenkin mielestäni kirjoitettu niin, että nuorempi lukija ei hyväksikäyttöä välttämättä tajua tapahtuneen. Tajuaa ehkä lähinnä sen, että tytöllä (Kirstenilla) on paha olla.
Mielestäni Harrisin Hannibal on aidosti huonosti kirjoitettu kirja. Tästä tulee mieleen Uhrilampaat, jota en ole lukenut, mutta jonka Oscar-palkintoja kommentoitiin aikanaan tyyliin ”kioskikirjallisuuden aineksista laatuelokuvaksi”. Tämä ei ole piikki kioskikirjallisuutta kohtaan, vaan muistikuvaan perustuva toteamus. Minulla ei ole mitään kioskikirjallisuutta vastaan, päinvastoin, mutta lienee fakta, että kioskikirjallisuuteen yhdistetään monesti huonon laadun leima.
joulukuu 3, 2007 klo 2:33 pm
anuh
Hartaan pohtimisen jälkeen keksin yhden kirjan: Bim mustakorva. Järkyttävän surullinen, ahdistava tarina, josta ei jää muuta kuin paha mieli. Surullisia ja pahoja asioita toki tapahtuu oikeastikin, mutta en silti suosittelisi tätä ”elämän oppikirjaksi” yhdellekään lapselle. En edes aikuiselle 😦
joulukuu 3, 2007 klo 4:42 pm
Maria Loikkanen
Minäkin muistan Bimin: ala-asteella opettaja luki sitä koko luokalle ääneen, ja minusta se oli aivan kamala. En muista yksityiskohtia, lähinnä vain sen kuinka surullisesti lopussa kävi. Olen monta kertaa jälkikäteen miettinyt miksi juuri SE kirja piti lukea luokalle ääneen.
Ostin Bimin muutama vuosi sitten, mutta en ole vielä(kään) kyennyt lukemaan sitä uudestaan. Miksi lukea uudestaan tarinaa, josta on jäänyt huonoja muistoja surullisen olon kautta, kun voi lukea uusia vielä lukemattomia tarinoita ja tutustua uusiin fiktiivisiin maailmoihin.
joulukuu 3, 2007 klo 7:30 pm
Salla
Esitän vastalauseeni. Luin myös Bim mustakorvan pienenä (luin silloin käytännössä kaikki koirakirjat, jotka vain käsiini sain) ja itkin valtoimenaan lopussa. Sitten luin sen uudestaan, ja itkin. Ja uudestaan. Bim kuului minulla silloin kategoriaan ”itkukirjat” (vrt. nyyhkyleffat), joiden lukemisen nautintoon kuului ehdottomasti se, että loppu oli niin epäreilu ja surullinen, että itkua ei voinut estää. Kirjan äärellä itkeminen oli puhdistava kokemus.
Minä siis voisin hyvinkin suositella Bimiä, tosin vain oikeanlaisella luonteenlaadulla varustetulle lapselle.
joulukuu 3, 2007 klo 9:14 pm
Anne
En muista Bimiä lukeneeni, mutta se kuulostaa kirjalta, josta tietyssä kehitysvaiheessa voi saada tarpeellisia tunteita. Itsestäni on sellainen mielikuva, että joskus teini-iässä kamalan traagiset ja surulliset kirjat viehättivät, varmaan juuri siksi että niiden parissa saattoi rauhassa itkeä. Vähän sama ilmiö kuin että tietyssä iässä kirjoittajille, ainakin tytöille, ovat tyypillisiä traagista ja tuhoavaa ikuista rakkautta kuvaavat tarinat. Sellaiset joissa sankaritar ja sankari kuolevat lopussa ja paha ei saa palkkaansa. Siis Romeo ja Julia -tarinat.
Mutta varmasti liian varhaisessa vaiheessa luettuna, tai jos yksinkertaisesti ei ole sitä tragiikan kaipuuta, voi tuommoinen kirja olla liian ahdistava. Eläimen kautta koettu etäännytys voi toimia omasta elämästä vieroittavana, tai sitten käy niin että eläimen kautta kuvattu hätä on lähempänä kuin ihmisille kuvattu hätä.
joulukuu 3, 2007 klo 9:23 pm
Päivi
Annen viestissä tutun kirjastonhoitajan mainitsema kirja lienee Erna Oslandin varhaisnuortenkirjana suomennettu Punaisen huoneen tyttö (Tammi 1994), jossa noin 10-vuotiaan tytön isä käyttää tytärtään seksuaalisesti hyväksi. Puistattava kirja rankasta aiheesta. Suomennoksessa Virpi Talvitien riipaiseva kansikuva.
joulukuu 3, 2007 klo 9:42 pm
Maria Loikkanen
”Minä siis voisin hyvinkin suositella Bimiä, tosin vain oikeanlaisella luonteenlaadulla varustetulle lapselle.”
Oikeanlaisella luonteenlaadulla varustetulle lapselle.
Aikamoinen heitto. Tästä voisi saada hyvinkin moniulotteisen keskustelun aikaiseksi, alkaen ”oikeasta” ja ”väärästä”, ja siitä millainen ihminen on ”oikeanlainen” ja millainen ”vääränlainen” jne.
joulukuu 4, 2007 klo 7:26 am
Salla
Tietenkään en tarkoittanut, että olisi olemassa ”oikeanlaisia” luonteenlaatuja jossain absoluuttisessa mielessä. Kunhan vain tarkoitin, että on ehkä olemassa ”oikeanlaisia” lukemaan Bimiä ja tykkäämään siitä. Siis sellaisia, joilla on tuo Annenkin mainitsema tragiikan kaipuu. Itkukirjan lukeminen voi olla puhdistava tai ahdistava kokemus, lukijasta ja lukutilanteesta riippuen.
joulukuu 4, 2007 klo 2:52 pm
anuh
Kyllä mäkin jostain syystä luin pentuna sen kirjan (Bim), vaikka olin nähnyt jo leffan ja tiesin miten kamala se on. Katsoin leffan uudestaankin, kun se tuli telkkarista myöhemmin. En kyllä tiedä miksi, en muista että tuon tarinan inspiroimat kyyneleet olisivat olleet mitenkään ”puhdistavia” tai millään tasolla positiivisia.
Mutta erityisen pahalta se tuntuu nyt aikuisena, pelkkänä muistonakin. Olen kai pehmennyt iän myötä 😉 Tietysti näiden asioiden kokeminen riippuu täysin siitä, kuka on kokijana, ja meillä kaikilla on ne erityisen pehmeät kohdat sydämessä. Minulla on siinä kohtaa eläimet.
kesäkuu 11, 2009 klo 11:05 am
telson7
J.K. Rowling on sanonut, että hän ei korota noituutta Harry Potter kirjoissa. J.K. Rowling on myös sanonut, että hän ei usko noituuteen sillä tavoin kuin kritiikot ovat hänestä puhuneet. J.K. Rowling on edelleen sanonut ettei hän usko taikuuteen siten kuin hän on sitä kirjassaan kuvaillut. Noista kommenteista voi päätellä, että hän uskoo jollakin tavalla noituuteen ja taikuuteen. Kirjojen perusteella hän tietää paljon okkultiikasta sekä noituudesta. J.K. Rowling on myöntänyt, että hän on tutkinut paljon mytologiaa, okkultiikkaa, pakanauskontoja, kelttien uskomuksia, druidien uskontoa, noituutta sekä satanismia. J.K. Rowling myös tietää, että jotkut kirjan loitsuista ovat oikeita loitsuja, joita käytetään tosielämässä okkultiikassa ja noituudessa. J.K. Rowling kirjoittaa pahuudesta, vaikka hän koittaa uskotella toisin. Rowling ei ole kirjoittanut kirjaansa pelkästään mielikuvitusta käyttäen, vaan on hakenut täsmällistä ja tarkkaa tietoa okkultiikasta Harry Potter kirjoihin, kirjat eivät siten ole pelkkää mielikuvitusta, vaan myös perustuvat todelliseen pahuuteen.
J.K. Rowling on sanonut olevansa kristitty ja uskovansa Jumalaan. Miksi ihminen joka sanoo uskovansa Jumalaan kristittynä kirjoittaa kirjoja, jotka korottavat noituutta ja okkultiikkaa? J.K. Rowling luulee uskovansa Jumalaan, mutta hän ei usko Jumalaan siten kuin Raamattu opettaa. Ihminen joka uskoo Jumalaa ja Raamatun sanaa ei kirjoita, että on olemassa hyviä ja pahoja noitia (velhoja), kuten J. K. Rowling kirjoittaa kirjassaan. Raamattu sanoo, että kaikenlainen noituus on pahaa ja syntiä. J.k. Rowling kirjoittaa kirjassaan, että Potterin taikuus on hyvää ja tämä jo yksistään todistaa sen että Potter kirjojen sanoma on pimeydestä ja tietenkin kirjassa on paljon muuta, joka edustaa pimeyttä. Kaikki kirjat, jotka kertovat noituudesta eivätkä sano niiden olevan syntiä ovat kirjoja, jotka edustavat pimeyttä olkoon sitten niiden kirjoittaja kristitty tai ei. Raamattu sanoo taikuuden ja noituuden olevan syntiä ja Jumalaan uskovan tulee uskoa siten kuinka Raamattu opettaa.
J.K. Rowling on valinnut päähenkilön nimeksi Harry Potter (Potter eng. savenvalaja). Babyloniassa oli naisjumalatar (Aruru/Istar), joka tarinan mukaan loi savesta (savenvalaja) ihmisen. Feminiiniset noituuskultit opettivat (Babyloniassa) naisen synnytysprosessin tuovan uuden elämän, jonka kautta ihminen kasvaa ja muuttuu elämään koko ajan korkeammalla tietoisuuden tasolla. Tämän saman idean voit nähdä Potterissa, joka sai ”uuden elämän” Hogwartin noitakoulussa, jossa hän opettelee uutta korkeampaa tietoisuuden tasoa noituuden avulla. J.K. Rowlingin päähahmo on syntynyt noituuden kultin muokkaamana ja hän opettaa noituutta kirjoissaan lapsille.
http://koti.phnet.fi/petripaavola/HarryPotter.html