You are currently browsing Terhi’s articles.
Kuten olettekin huomanneet, viime kuukausina horroksessa ollut Grafomania on heräillyt henkiin. Luvassa on lisää piristystä, sillä blogi uudistuu kovalla rytinällä. Ensi viikolla kuulemme lisää uusista kirjoittajista.
Viisi kirjoittajaa astuu nyt sivuun ja tekee tilaa uusille äänille ja näkökulmille.
Kiitos kaikille lukijoille kuluneista vuosista!
Olen aina pitänyt Grafomaniaa mukavana kahvilana, jonne pistäytyä jutustelemaan hyvässä hengessä kesken työpäivän – ja aion istua kommentoimassa jossakin nurkkapöydässä jatkossakin. Jatkan itse ”kirjoittelua” omassa blogissani.
Kiitos kollegoille tärkeistä keskusteluista!
Jään innolla odottelemaan tulevia keskustelunavauksia.
Terhi
Vielä ei kannata luopua päivätyöstä…
On siis kesä, kuljen Jätkänkynttiläsiltaa…
Teen mökin kirjahyllystä toinen toistaan houkuttelevampia löytöjä. (taustalla pelataan kirjeshakkia).
Valokuvailen poroja parkissa, kirjaimellisesti. ”Ottaako ne virtaa noista sähkötolpista?” tekstaa ystävä.
Ihastelen luontoa ja kirjoitan Annelin postikorttiin (joka on yhä matkalla): Muonion sveitsiläisestä kahvilasta saa juustokakkua, joka vetää vertoja tamperelaiselle serkulleen!
Sunnuntai on hyvä päivä lähteä valokuvausretkelle.
Ja ottaa myös kaino selfie!
Kesä jatkuu, aina vain.
Nautiskelemisiin!
Terhi
PS.
Tässä kirjoituksessa pohdimme Annelin kanssa kirjailijan maitohappoja, henkisiä ja vähän fyysisiäkin – kumpikin omasta näkökulmastaan.
Terhi:
Juuri nyt olen fyysisesti maitohapoilla, en liikaa, mutta olen oppinut tunnistamaan merkit. Perjantaina on edessä kevään viimeinen esiintyminen, jonka jälkeen saan vetäytyä reiluksi kahdeksi kuukaudeksi hengittämään samaa ilmaa romaanihenkilöitteni kanssa. Pidän paikallaanoloa lomana. Pidän lomana mahdollisuutta keskittyä. Aamukuuden tai aamuviiden herätykset? Ei kesällä, kiitos!
Liikun, matkustan paljon, sekä töiden puolesta – kierrän, kokoustan, opetan – että huvikseni. Minulla on tapana ostaa kukkakimppu, kun saan olla kotona viikon peräjälkeen. Kukkakimppu merkitsee pysyvyyttä, asettumista, läsnäoloa. Viime sunnuntaina poimin uskaliaasti kieloja, vaikka tiesinkin, etten juuri ehtisi nauttia niiden kauneudesta.
On etuoikeus saada kiertää kertomassa kirjoistaan, kohdata lukijoita, ystävystyä. Niin, varsinkin Punaisten kyynelten talon myötä olen saanut lukijoista myös uusia ystäviä. Romaani voi muuttaa kirjoittajansa elämää yllättävällä tavalla.
En ole viime vuosina enää laskenut paikkakuntia, mutta arvioisin, että kymmenessä vuodessa niitä on kertynyt plus miinus sata. Monilla paikkakunnilla on menossa jo toinen tai kolmas kierros. Tuhansia ja taas tuhansia lapsia, nuoria ja aikuisia, kirjastoja, kirjakauppoja, liikuntasaleja, luokkia, auditorioita, messuhalleja.
Esiintyminen on etuoikeus ja tärkeä osa tätä työtä, mutta kyllä itsensä alttiiksi asettaminen, yleisön eteen astuminen, vie myös energiaa.
Vaikuttavimmista kohtaamisista saa itsekin voimia, oikein huomaa säteilevänsä esityksen jälkeen, mutta onpa niitäkin ryhmiä, joiden jälkeen kaadun sänkyyn migreeni seuranani.
Hassan Blasim olisi muutenkin yksi lempikirjailijoistani, mutta kirjailijan pisteitä nosti entisestään Aamulehden haastattelu. Hiljattain brittiläisen Independent-lehden kirjallisuuspalkinnon saanut, kovassa kansainvälisessä nosteessa oleva Blasim ilmoitti, ettei aio osallistua Frankfurtin kirjamessuille, vaan keskittyy mieluummin kirjoittamiseen.
Juuri näin kirjailijalla on oikeus ja lupa suojella sitä kaikkein tärkeintä:
Aikaa, tilaa, vapautta k i r j o i t t a a.
Anneli:
Kirjallisuushistoria kertoo, kuinka kirjailijat potevat mustaa masennusta kirjan valmistuttua. Se on ikään kuin itsestään selvä seikka.
Puhun mieluummin henkisistä maitohapoista. Jos osallistuu kovaan liikunnalliseen treeniin tai pinoaa kaksi kuutiota polttopuita, seuraavana päivänä kroppaa särkee. Kun tekee intensiivisesti ja pitkään henkistä työtä ja saa sen valmiiksi, mieltä särkee. Olemusta ei valtaa helpotus siitä, että työ on tehty, vaan olo on hylätty, ahdistunut, kireä, epätoivoinen ja onneton. Ne ovat henkisiä maitohappoja, ja ne haihtuvat kyllä. Pitää vain hyväksyä omituinen tilanne, että työn valmiiksi saattaminen ei tuotakaan iloa vaan onhon olon. Pitää siis hoitaa henkeänsä ja malttaa odottaa, että väsynyt mieli virkistyy.
Lepo parantaa. Ihmisten seura. Uudet virikkeet, matkustaminen, puutarha, liikkuminen. Klassiseen konstiin, juopotteluun, en luota. Viina tuottaa alkoholismia eikä henkisen työkyvyn kohennusta. Dostojevski rupesi uhkapelaamaan. Ei ole suositeltava konsti sekään.
Projektityöskentelyn viimeiset vaiheet ovat työn valmiiksi saattaminen, itsensä kiittäminen, työstä irti päästäminen ja uuteen latautuminen. Itsensä kiittäminen on oleellinen asia. Se asettaa työlle pisteen ja auttaa mieltä irrottautumaan ja suuntautumaan uuteen.
Valtavan tuottelias Mika Waltari kärsi viimeiset vuotensa siitä, ettei tekstiä syntynyt. Kirjailijan painajainen, kadonnut työkyky. Kirjailijan blokista Stephen King kirjoitti kauhukirjankin, Hohdon. Waltari taas kipusi joka aamu vinttikamariin istumaan kirjoituskoneen äärellä, mutta mitään ei syntynyt. Todennäköisesti Waltari kärsi burn outista. Kunpa joku olisi osannut antaa hänelle tervejärkisen neuvon ja käskeä pitämään vuoden tauon kirjoittamisesta, kieltänyt kirjoituskoneen katsomisenkin. Olisi käskenyt sauvakävellä tai matkustaa Italiaan. Ei Waltarin lahjakkuus ollut mihinkään kadonnut. Vuosikymmenten armoton työ oli sen uuvuttanut eikä mieli virkistynyt, kun sitä joka päivä kuritettiin kirjoituskoneen tuijottamisella.
Työkyky on kirjailijan kallein omaisuus. Siitä on pidettävä hellää huolta.
Esimerkiksi tällaisia puhuimme viimeksi juustokakkuillessamme, vaikka olimme varsin terhakassa vaiheessa kirjoittamisen suhteen.
Olisi mukava kuulla, millaisia konsteja muilla on mielen väsymyksen hoitamiseen ja itsensä kiittelemiseen.
Anneli:
Kirjoittaminen on yksinäistä, me huokaamme (itsesäälisesti ja vain hiukkasen suuria kärsimyksiämme korostaen). Totta toinen puoli, mutta vain toinen. Ypöyksinäinen ei tarvitse olla.
Kun kirjailija kirjoittaa, tapahtumassa on vain kirjoittaja, kone ja kirjoittajan mieli. Kirjoittamisen ydintä ei voi delegoida eikä tehdä ryhmässä. Se on todellakin yksinäistä.
Jouko Turkka sanoi: Kaikki haluais sen menestyksen, mutta kukaan ei haluais tehdä sitä työtä. Käsikirjoitusguru Michael Hauge kirjoittaa: Monet meistä toivovat kirjoittaneensa käsikirjoituksen, mutta tärkeää on, haluatko kirjoittaa sen.
Pitää tehdä se työ. Itse ja yksin. Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Carveria, kuten tiedätte. Romaanin, novellikokoelman tai runojen kirjoittaminen on niin vaativa ja raskas työ, että kaikki vetoapu on tervetullutta. Vetoapu on mahdollinen ja yksinkertainen asia: se tarkoittaa myötätuntoista ja ystävällistä kanssakulkijaa. Esimerkiksi juustokakkutreffimme ovat vetoapua. Puhumme kirjoittamisesta, mutta vain sen verran, ettei tarinasta pihise räjähdysvoima ulos. Enimmäkseen puhumme kirjoittamisesta, siitä kuinka sujuu tai ei suju, emme varsinaisesta käsikirjoituksesta. Kuuntelemme toisiamme. On tärkeää saada puhua jollekulle, joka kuuntelee.
Kirjoittamisprosessi on herkkä. On syytä olla tarkka, kenen kanssa prosessin tai varsinkin tekstin jakaa. Myötätunto, asiantuntemus ja tuki ovat avainsanat. Väärään aikaan heitetty epäilys, vähättely, peitelty ilkeys tai myrkyllinen kommentti tekevät pahaa jälkeä ja voivat luhistaa motivaation ja työtarmon. Mielenkiintoista, että veteraaniurheilija Lätsä-Pekka Päivärinta puhui televisiossa lähes näillä sanoilla urheiluvalmentajan tarpeellisuudesta. Valmentajaa tarvitaan kannustamaan, katsomaan suoritusta ulkoapäin ja vahvistamaan urheilijan luottamusta itseensä.
Tällä viikolla ajoin toiselle puolelle maata tapaamaan myötätuntoista, asiantuntevaa valmentajaa. Tankkasin voimia, uskoa tekemiseeni ja varmuutta siitä, että olen oikeassa suunnassa. Henkinen olalletaputus auttaa ja kirkastaa silmät. Vetoavusta saa olla kiitollinen.
Tällä kertaa juustokakkutreffeillä keskusteltiin Pär Lagerkvistista, Eeva Kilvestä ja brittiläisen hienostorouvan varhaisesta Suomen-matkasta.
Terhi:
Viikko alkaa mukavasti, kun huomaa kalenterissa perjantain kohdalla merkinnän: juustokakkutreffit.
Tällä kertaa seuraamme liittyi myös ihana kollegamme Johanna Hulkko. Olin pyytänyt Johannaa tuomaan mukanaan inspiroivan kirjan – sellaisen, joka juuri nyt vaikuttaa häneen kirjoittajana.
Anneli yllätti ja toi mukanaan Pär Lagerkvistin teoksen Barabbas vieläpä på svenska, Johanna kertoi hauskoja anekdootteja kahden brittirouvan varhaisesta matkakirjasta Matkalla Suomessa 1896 ja minulla oli mukanani äänikirjaversio Eeva Kilven lapsuuden talvisotamuistoista.
Teimme viisi lyhyttä (4-5 min.) kirjoitusharjoitusta. Samaa kohtausta, vaihtaen välillä tyyliä (”Kirjoita runsaasti adjektiiveja”, ”Kirjoita seuraavan viiden minuutin aikana vain yksi pitkä lause”, ”Kirjoita lista”…).
Juustokakkutreffit ovat tärkeät. Erityisen tärkeää on sopia jokaisella tapaamiskerralla seuraava tapaamisaika: kiinnitymme viikkoihin ja kuukausiin. On motivoivaa kirjoittaa ja edistää tekstiä, kun pian taas siitä voi keskustella.
Anneli kirjoitti vetoavusta. Ilahduin, kun kannustava kustannustoimittajani kysyi tällä viikolla, onko romaanini kirjoittaminen edennyt niin kuin olen toivonut. On joku, joka on aidosti kiinnostunut. Joku, jonka kanssa tulevaisuudessa siintää hedelmällinen toimitusprosessi. Joku, jolle jakaa (kroonisen) epävarmuutensa.
Tämän kevään aikana olen vahingossa (mikään ei ole sattumaa, romaani on magneetti) tutustunut ihmiseen, joka on aihealueeni asiantuntija. Olen lukenut aiheesta ja ajankuvasta kymmeniä kirjoja, mutta mikään ei voita kävelevää tietosanakirjaa, kasvotusten tapaamisia, keskustelua.
Viime viikolla tein naisen työn, tyhjensin kirjahyllyni, pyyhin pölyt ja järjestelin kaiken uudestaan. Nyt minulla on upea inspiraatiohylly, joka on täynnä sanataideoppaita ja kirjoja kirjoittamisen prosessista – keräilen niitä.
Muutama viikko sitten istuin rakkaan ystäväni ja mentorini Taija Tuomisen kanssa New Yorkissa Strandin, Barnes & Noblen ja Bluestockingsin kirjakauppojen lattialla valtavien kirjaröykkiöiden keskellä (vaikka Barnes & Noblesissa oli erillinen kieltolappu lattialla istumisesta!) ja täytimme matkalaukkumme ”creative writing” -osaston helmillä. Amerikassa myydään paljon ”Kirjoita menestysromaani 30 päivässä” -kuraa, mutta on joukossa ilahduttavia yllätyksiäkin.
Erityisen lääpälläni olen Amy Petersin teokseen (ruskea samettikantinen, kaunis esineenäkin) The Writer’s Devotional – 365 inspirational exercises, ideas, tips & motivations on writing.
Tapasimme Annelin kanssa taas tänään lempikahvilassamme La Famillessa juustokakkujen ja historiallisten romaanien äärellä.
Puhkun kirjoitusintoa!
Pöydällä oli pino inspiroivia kirjoja. Keskustelimme Halldór Laxnessista, joka on Annelin suosikkikirjailijoita ja jonka työhuoneessa Islannissa minä muutama vuosi sitten piipahdin. Puhuimme Mika Waltarin naiskuvasta (Waltari taas on minun suosikkejani ja annan hänelle anteeksi sentimentaalisen naiskuvan). Kerroin Annelille, miksi Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin jätti minuun syvän jäljen. Esittelin Hilary Mantelin Susipalatsia, kirjaa, jota ”kaikki” ovat kehuneet, mutta jonka lainasin luettavaksi vasta tänään.
Juustokakkuilu huipentui Annelin valmistelemaan kirjoitustehtävään:
”Muotoile romaaniisi liittyviä kysymyksiä, jotka pyörivät mielessäsi juuri nyt ja keksi kysymyksiin spontaanit vastaukset”.
Minä onnistuin ymmärtämään näinkin simppelin tehtävänannon väärin ja kirjoitin muistikirjaani pelkkiä kysymyksiä. Eipä haitannut, kysymyksistämme ja Annelin vastauksista syntyi kiinnostavaa keskustelua. Erittäin käyttökelpoinen tehtävä, jonka aiomme tehdä uudestaan, jahka romaanimme ovat nytkähtäneet aavistuksen eteenpäin.
Meitä yhdistäviä kysymyksiä olivat esimerkiksi:
Olenko (taas) haukannut liian ison palan?
Kantaako aihe? (tietysti kantaa!)
Kuinka onnistun välttämään tietokirjamaisuutta (infodumppausta), mutta silti antamaan lukijalle riittävästi taustatietoa?
Miksi paha vetää puoleensa?
Rannela raportoi tällä kertaa, koska Kanto valmistautuu intensiiviseen kouluvierailurupeamaan. Ehtiessään ja jaksaessaan kollega voi mieluusti täydentää ajatuksiani.
Terhi:
Kun me Annelin kanssa kirjoitimme yhdessä Kuparisaari-trilogiaa, meillä oli parin viikon välein tapana tavata suosikkikahvilassamme, popsia juustokakkua ja keskustella tulevista juonenkäänteistä.
Jäimme kaipaamaan tätä.
Kirjoittamisen sosiaalisuutta, lennokkaita keskusteluja, toisesta tarttuvaa intoa ja energiaa.
Torstaina tapasimme taas pitkästä aikaa juustokakkujen äärellä, merkitsimme jo kalenteriin seuraavankin tapaamisen ja aiomme taas jatkaa parin viikon välein (kunnes romaanimme ovat valmiit?).
Nyt emme kirjoita yhteistä kirjaa, mutta kirjoitamme samaa lajia, historiallista romaania. Niin kiehtova ja puoleensavetävä kuin genre onkin, on se myös vaativa ja suuritöinen. Sparraajasta, rinnallakulkijasta, takapuolelle potkaisijasta, ystävästä, kuuntelijasta, vertaistuesta on valtavasti hyötyä ja iloa.
Aiomme tuoda jokaiselle kahvittelukerralle jonkin meitä inspiroineen historiallisen romaanin ja keskustella siitä, mikä tekee teoksista hyviä, miten ne voisivat auttaa omassa kirjoitusprosessissa.
Anneli toi mukanaan Michel Tournierin Keijujen kuninkaan (alkuperäisteos 1970), minä Hans Falladan Yksin Berliinissä (1947). Pohdimme myyttejä, tarinan eri syvyystasoja, symboleita, erilaisia rakenteita, näkökulmia.
Historiallisesta romaanista ei tee kiinnostavaa pelkästään historiallisuus. Jokin juju tulee olla, kehikko, rakenne, oivaltava näkökulmaratkaisu. Jokin, joka tekee romaanista erityisen.
Anneli:
Terhi kertoo edellä oleellisen juustokakkutreffeistämme. Eikä pidä luulla, että juustokakku olisi epäoleellista. Ei. Synnillisen herkullinen leivonnainen, tuoksuva kahvi ja hyvä seura ovat palkinto, jota kannattaa odottaa ja joka motivoi. Sekä Julia Cameron että Taija Tuominen painottavat itsensä palkitsemisen tärkeyttä.
Kaikki vetoapu on tervetullutta ja tarpeellista.
Juustokakkutreffien tuloksia:
Sain Terhiltä lainaksi Taija Tuomisen kirjoittajaoppaan Minusta tulee kirjailija, jonka ahmaisin heti. Löysin monta inspiroivaa, vahvistavaa ja opastavaa lausetta, jotka tuntuvat osuvan juuri tämänhetkiseen kirjoittamistilanteeseeni. Vaikkapa luku Mikä estää kirjoittamista. (Ihailen tapaa, jolla Taija tekee kirjoittamisoppaasta henkilökohtaisen, omaan elämäänsä limittyvän.)
Ehkä luen Keijujen kuninkaan uudelleen. Synkronisiteetista olemme Terhin kanssa puhuneet useasti, nyt se tuli heti eteen Juha Siron blogista: Juha oli juuri ostanut ao. kirjan pokkarina itselleen ja mainitsi sen blogissaan.
Olen aloittamassa romaania, ja ratkaistavana on kymmeniä asioita. Tekstin äänen, värin, tyylin löytäminen on niistä ratkaisevimpia. En ole tyytyväinen kehitelmiini. Jotain puuttuu. Se erityinen, josta Terhin kanssa puhuimme. ”Ihan kiva” ei riitä. Juustokakkutreffien innoittamana päätin: back to basics. Taustatyöhön takaisin. En tiedä vielä tarpeeksi. Miten olen voinut unohtaa tämän perusasian, johon näytelmiä tai tv-käsikirjoituksia tehdessäni olen törmännyt kerta toisensa jälkeen? Kun alkaa tökkiä, palaa taustatyöhön. Ei tarvitse kiirehtiä. On ensin ruokittava mielikuvitusta, jotta sieltä voisi ammentaa.
ONKO MIELESSÄSI TARINA, joka koskettaa nuorta lukijaa? Voisiko juuri sinun tekstisi lumota lukijoita ja valloittaa teatterin lavalla?
Kustannusosakeyhtiö Otava täyttää 125 vuotta vuonna 2015. Osana juhlavuotta Kustannusosakeyhtiö Otava ja Otavan Kirjasäätiö järjestävät kirjoituskilpailun, jossa etsitään uutta, vahvasti tässä päivässä elävää nuortenromaania. Voittajateos julkaistaan romaanina sekä dramatisoidaan Suomen Kansallisteatterin näyttämölle syksyllä 2015. Näytelmän esitykset toteutetaan yhteistyössä Kallion lukion kanssa.
Kilpailun säännöt:
Kilpailulla haetaan teosta, joka kertoo tämän hetken nuorten maailmasta. Kilpailu on avoin kaikille kirjoittajille, jotka eivät vielä ole julkaisseet kaunokirjallista teosta nuorille. Kilpailuun voi osallistua uudella, kokonaisella, suomenkielisellä ja ennen julkaisemattomalla kaunokirjallisella käsikirjoituksella. Käsikirjoituksen aihe on vapaa.
Kilpailutyöt toimitetaan paperitulosteena osoitteella Kustannusosakeyhtiö Otava, Uudenmaankatu 10, 00120 Helsinki. Kuoreen merkintä ”Otavan nuortenromaanin kirjoituskilpailu”. Mukaan on liitettävä myös yhden sivun pituinen juonitiivistelmä. Kilpailutöitä ei palauteta.
Kilpailuun osallistutaan nimimerkillä, joka tulee merkitä selvästi kilpailuun osallistuvaan työhön. Mukaan on liitettävä samalla nimimerkillä varustettu suljettu kuori, joka sisältää kirjoittajan nimen ja yhteystiedot.
Kilpailuaikaa on 1. syyskuuta 2014 asti.
Palkinto:
Kirjoituskilpailun voittaja saa 7 000 euroa. Kustannusosakeyhtiö Otava julkaisee voittajateoksen syksyllä 2015. Suomen Kansallisteatterissa dramatisoidaan teoksesta näytelmä, joka saa ensi-iltansa Kallion lukion KirjaKallion esittämänä syksyllä 2015. Kustannusosakeyhtiö Otava tekee voittajan kanssa teoksesta kustannussopimuksen. Otava Group Agency (OGA) edustaa voittajakirjailijaa ulkomaisten kustannussopimusten sekä näytelmä-, tv- ja elokuvaoikeuksien osalta. Kustannusosakeyhtiö Otava voi lunastaa myös muita kilpailuun osallistuneita käsikirjoituksia. Julkaisevalla taholla on oikeus tarvittaessa yhteistyössä tekijän kanssa muokata lunastettavia käsikirjoituksia.
Kilpailun tuomaristoon kuuluvat kirjailija Terhi Rannela, ohjaaja Jukka Rantanen Suomen Kansallis-teatterista, kustannuspäällikkö Katriina Kauppila ja kustannustoimittaja Sanna Jaatinen Kustannusosakeyhtiö Otavasta ja kaksi Kallion lukion opiskelijaa. Kilpailun tulokset julkistetaan huhtikuussa 2015.
Lisätietoja:
Lasten- ja nuortenkirjapäällikkö Heli Hottinen-Puukko, heli.hottinen@otava.fi, puh 09 1996 455 ja kustannuspäällikkö Katriina Kauppila, katriina.kauppila@otava.fi, puh 09 1996 431.
Grafomaniassa on hiljaista, koska kaikki taitavat olla arkisen aherruksen parissa. Onkin aika ”Mitä kuuluu?” -postaukselle.
Minulla on menossa harvinainen väliviikko. Kaksi käsikirjoitustani on parhaillaan kustantajilla luettavana; toinen on ilmestymässä syksyllä, toinen on alussa ja hakee vasta suuntaa (ehkä nyt joku järkyttyy, kun kerron näyttäväni kustannustoimittajalle TODELLA keskeneräistä…).
Tämän viikon olenkin omistanut pelkästään lehtitöille. Olen editoinut Kirjailija-lehteen tulevia juttuja ja äsken kirjoitin Lukufiilikseen elämäni ensimmäisen pääkirjoituksen. Molempiin lehtiin on tulossa äärimmäisen kiinnostavia juttuja (tekisi mieli jo hehkuttaa, mutta vaikenen), on ilo saada lukea niitä.
Viimeisen kuukauden aikana olen ollut hyvin vaikuttunut seuraavista kirjoista:
Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Ville Tietäväinen: Linnut ja meret
Mitä Sinun helmikuuhusi kuuluu?
Nyt kirjoituttaa.
Oivalsin nimittäin (taas) eilen: on etuoikeus saada olla tällä alalla, näiden ihanien kollegoiden joukossa. On etuoikeus saada kuulua pirkanmaalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden yhteisöön. Meitä kirjailijoita on maakunnassa poikkeuksellisen paljon, ja oikeastaan meidän pitäisi rohjeta paukutella henkseleitämme useammin.
Lastenkirjainstituutti järjesti eilen tapaamisen, johon osallistui peräti 16 Pirkanmaalla asuvaa lasten- ja nuortenkirjailijaa. Toiminnanjohtaja Maria Ihonen kertoi meille ensin instituutin toiminnasta, ja kirjastonhoitaja Päivi Nordling esitteli Lastenkirjallisuuden Pirkanmaa -näyttelyä. Kirjanäyttely on avoinna 24.1. saakka. Sen jälkeen osia näyttelyistä voi tilata koulukäyttöön.
Näyttelyluettelo on inspiroivaa luettavaa. Suosittelen kahvi- tai teekupin varaamista viereen ja luetteloon tutustumista ajan kanssa, ehkäpä muistikirjan kanssa, koska uusia kirjavinkkejä löytyy aivan varmasti.
Oli hienoa myös nostaa malja vastikään Arvid Lydecken -palkitulle Johanna Hulkolle. Loppuilta kului rupatellessa erilaisissa kokoonpanoissa. Uusia ideoita virisi blogeista ja koulutustilaisuuksista. Kouluvierailukokemusten jakamisesta sai lohtua, naurua ja vertaistukea. Kaikesta emme voi blogata julkisesti.
Luultavasti en eilisen jälkeen koskaan enää pysty suhtautumaan neutraalisti Kallioniemen Reuhurinne-sarjaan, innostuimme nimittäin kehittämään muutamia uusia tuotteita, voisiko sanoa, Reuhurinne-brändille.
Terveiseni kaikille paikalle päässeille, instituutille ja vielä erikseen Kirstille kiitokset tästä mahdollisuudesta! Muistankohan kaikkien nimet? Tuula, Johanna, Kirsti, Salla, Annika, Annukka, Siiri, Niina, Anneli, Heikki, Katja, Jenni, Päivi, Katariina ja Jukka-Pekka. Ihania olette!
PS.
Voisiko Kirsti kuvittaa tätä postausta ottamallaan valokuvalla? Kiitän!
Kirjoitetaan lisää. Paljon. Ja tavataan taas.
Terhi
* * * *
Laatua Pirkanmaalta tarjoavat Tuula Kallioniemi (vas., ei puolue), Johanna ”Lydecken” Hulkko, Jukka-Pekka Palviainen, Terhi Rannela, Katariina Romppainen, Salla Simukka, Niina Hakalahti, Anneli Kanto, Päivi Lukkarila, Annika Eräpuro, Katja Krekelä, Annukka Salama, Heikki Niska, Siiri Enoranta, J.S. Meresmaa ja kameran takana Kirsti Kuronen.
Grafomaanikot ovat harva se päivä jossain päin Suomea tai maailmaa kirjailijavierailulla, joten emme ole oikein pysyneet uutistahdissa tänä syksynä. Minäkin jännitin eilistä FJ-uutista junaillessani Riihimäelle lukupiirikeikalle.
Onnittelemme lämpimästi Kreetta Onkelia Finlandia Junior -palkinnosta!
Palkinnon perusteluista voi lukea lisää Lastenkirjahyllystä.
Grafomania 
Uusimmat kommentit