Sarjakirja. Maistellaanpa hetki tuota sanaa. Eikö siinä maistukin hieman halpa, kitkerä maku? Kuin se olisi teos, jollaisen kirjailija suoltaa ulos sarjatuotantona, asiaa sen kummemmin pohtimatta. Otetaan tuttu hahmo, tuttu kerrontatapa, tuttu kieli, tuttu rakenne, sekoitellaan hieman näön vuoksi ja kas, sarjan uusi osa on syntynyt. Ei vaivaa, ei huolta, ei taiteellista kunnianhimoa.

Joudun joka kerta hämilleni, kun törmään näkemykseen siitä, että sarjamuoto sinänsä tekisi kirjasta jotenkin taiteellisesti heikomman tai epäkiinnostavan. Ai, tämä on osa jotain sarjaa. Eihän tätä kannata nostaa esiin/arvostella/palkita. Jos sarjasta on lukenut yhden osan, on lukenut kaikki. Tällainen ajattelu korostuu lasten- ja nuortenkirjoista puhuttaessa.

On täysin totta, että lasten- ja nuorten sarjakirjojen joukossa on heikkotasoista tavaraa, varsinkin käännöskirjoissa. Ihan yhtä lailla kehnoja teoksia on kuitenkin myös itsenäisten kirjojen joukossa. En ole vielä tähän päivään mennessä ymmärtänyt, miten sarjamuoto sinänsä, itsessään, voisi tehdä kirjasta huonomman. Jos kirjoitan viisi sarjakirjaa, muuttuuko kuudes jollain mystisellä taikaiskulla paremmaksi, jos muutankin sen sarjan kuudennesta osasta itsenäiseksi teokseksi? Jos vaihdan henkilöiden nimet ja miljöön?

Entä se, että vaikkapa sarjan neljättä osaa on turha edes nostaa esiin, kun se ”kuitenkin toistaa samoja asioita”? Haloo, jos kirjassa ei olisi uusia asioita, ei kai kirjailija olisi kirjoittanut sitä! Jos haluaa käsitellä tärkeitä ja kiinnostavia asioita kirjoissaan, on kai sitten täysin hylättävä sarjamuoto. Turha ajatellakaan, että käsiteltävät aiheet voisivat nousta vielä kiinnostavammiksi, kun henkilöt olisivat lukijoille ennestään tuttuja ja heidän vaiheistaan tahdottaisiin tietää lisää. Henkilöhahmojen syventäminen sarjan osien myötä on ilmeisesti niin ikään tuhoon tuomittu kuvitelma.

Tähän väliin lienee muuten syytä huomauttaa, että sarjoittumisen kiroushan ei koske trilogioita. Ne ovat hienoa ja hyvää kirjallisuutta. Jotenkin ihmeellisesti neljäs osa sitten romuttaa tuon pyhän kolmiyhteyden ja alentaa teokset sarjakirjoiksi.

Joskus todetaan alentuvaan ja hieman sääliväänkin sävyyn, että lapset ja nuoret tykkäävät lukea ”sarjoja”. Kun eivät raukat ymmärrä paremman kirjallisuuden päälle. ”Sarja” on määritelmä, joka kerralla leimaa teosten henkilöt, juonen, rakenteen, aiheet ja kielen kehnoiksi tai ainakin keskinkertaisiksi. ”Sarja” on kuitenkin määritelmänä liki yhtä laaja kuin ”kirja”. Se ei kerro mitään, ei niin yhtikäs mitään, teosten taiteellisesta laadusta.

Kyllä, oma lehmäni on ojassa ja syvällä siellä. Mutta niin on monien kollegoidenkin, jotka tekevät loistavaa, henkevää, riemukkaan laadukasta lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Heidän puolestaan näen punaista joka kerta, kun joku puhuu sarjakirjoista halveksivaan sävyyn.

Olen puhunut. Puhukaa te lisää.

Advertisements