Sarjakirjakeskustelu sai minut taas kerran miettimään tätä ikuisuusaihetta: miksi tunnen itseni jotenkin vähempiarvoiseksi, kun en kirjoita aikuistenkirjoja? Ensin kuvittelin, että asia liittyy jotenkin työn alla olevan käsikirjoitukseni takkuiseen etenemiseen. Sitten törmäsin kylätiellä naapuriin, joka entisena antikvariaatinpitäjänä ja aktiivisena kirjallisuusihmisenä tuntee alan useammasta kuin yhdestä näkökulmasta. Jutustelu alkoi kepeästi, hän kysyi oliko minulla uusinta Parnassoa. Lupasin lainata sen hänelle. Sitten hän kertoi silmät loistaen saaneensa käsiinsä vanhan Suomi-lehden, josta oli lukenut ammoin kirjoittamani kritiikin Raymond Carverin teoksesta. Kuuntelin kehuja korvat punoittaen. Jotenkin tuntui hirveän nololta saada positiivista palautetta jostakin puolitoista vuosikymmentä vanhasta tekstistä.

Ajattelin kuitenkin, että kiva kun joku joskus kehuu. Innostuin kertomaan jotakin tulevasta kirjastani ja lisäsin, että en viitsi hosua sen kanssa, kun haluan tehdä siitä hyvän. Hänen tiedustellessaan onko kyseessä taas nuortenkirja vastasin innoissani, että tietenkin. Johon hän, että hei, sinun pitää kirjoittaa meille aikuisille, minkä kyvyn maailma sinussa menettääkään jos kirjoitat vain lapsille ja nuorille.

Voitte arvata, että poistuin tilanteesta tosi ristiriitaisissa fiiliksissä. Järkeni ja kokemukseni tästä hommasta sanovat, että tuollaiset kehotukset pitää jättää omaan arvoonsa. Mutta silti… Perkele! Miksi meitä kohdellaan näin? Karo Hämäläisella oli hyvänä esimerkkinä kirjasarja, jonka hän teki yhdessä Tapani Baggen kanssa: tuore ja uraa uurtava sähköpostiromaani! Missä otsikot ja hehkutus tästä innovaatiosta?! Moni muukin meistä lasten- ja nuortenkirjailijoista tekee jatkuvalla syötöllä hienoa ja millä tahansa mittarilla mitattuna erittäin korkeatasoista suomalaista kirjallisuutta. Silti tuntuu, että marginaaliasemamme käy koko ajan ahtaammaksi. Pitäisikö ruveta öykkäröimään ja järjestämään näyttäviä skandaaleja? Ei varmaankaan.

Advertisements