Bussi lähtee klo 13.30.
Kello on nyt 13.10.
20 minuuttia aikaa ehtiä pysäkille,
sinne on kilometri.
*
Mitä teen?
Ei, en vaihda kaupunkivaatteita.
Ei, en laita lompakkoa, avaimia ym. tähdellistä valmiiksi laukkuun.
Ei, en sipaise ripsiväriä.
Ei, en täytä vesipulloa mukaan otettavaksi.
*
15 minuuttia linja-auton lähtöön
ja alan touhuta kaikkea muuta:
sytytän kynttilän
keitän kupin teetä
teen juustovoileivän
selaan lehden kulttuurisivut
ja ratkon vähän ristikkoa
*
10 minuuttia aikaa bussin lähtöön:
minä avaan tietokoneen tarkistaakseni sähköpostin
siirrän lusikat ja veitset kuivaustelineestä laatikkoon
ja pyyhin kurat eteisen lattialta
*
7 minuuttia aikaa ehtiä pysäkille:
vastaan pokkana puhelimeen, turisen hetken,
otan vielä pyykit koneesta ja ripustan ne narulle
*
5 minuuttia aikaa:
alan etsiä bussikorttia
se ei ole taskussa, ei kaapin päällä
ei lipaston laatikossa, ei lompakossa
– korttia ei löydy, pakko lähteä
pakko maksaa rahalla
pakko juosta koko matka pysäkille
*
3 minuuttia aikaa:
ravaan kohti pysäkkiä kengännauhat auki,
naapurin Marke tulee vastaan, vaihdan pari sanaa
ryntään tien yli pysäkille
samaan aikaan linja-auto tulee
poukkaan sisään, läähätän, hikoilen
lysähdän penkille
*
ja huomenna sama juttu,
ei epäilystä – minä hallitsen ajankäytön
*
*
Voisiko joku selittää, mistä tämä hulluus johtuu. En ole kiireinen ihminen, mutta jos aikaa on vähän, alan toohottaa kaikkea toisarvoista.
Kirsti
Grafomania 
10 kommenttia
Comments feed for this article
13 marraskuun, 2014 klo 8:05 pm
annelitre
Käytän harvemmin bussia, joten otan esimerkiksi junan, joka lähtee sanokaamme 9.28 Toijalan asemalta ja jota käytän aika usein. Meiltä ajaa Toijalaan 25 min.
Klo 8.30 laitan kengät jalkaan. Katson ympärilleni. Katson salkkuuni. Vedän verannan oven lukkoon. Kerron kissalle, että aion olla poissa mutta tulen illalla takaisin ja sen on syytä olla kilttinä kissana kotona.
Viimeistään klo 8.40 hyppään autoon ja lähden Toijalaan. Koska mistä sitä tietää, vaikka tie olisi liukas. Tai onnistuisin taas vääntämään ratin rattilukkoon ja sen purkamisessa olisikin temppunsa. Tai olisi rekka poikittain tiellä. Tai tulisi puhallutusratsia. Tai en löytäisi Toijalan asemalta parkkipaikkaa. En uskalla ajatella, että autoon tulisi vika, koska jos sitä ajattelisin, siihen ilman muuta tulisi vika.
Klo 9.10 viimeistään olen Toijalan asemalla ja löydän parkkipaikan. 9.15 odottelen asemalaiturilla ja annan itselleni ohjeita, ettei todellakaan tarvitsisi tulla näin aikaisin.
13 marraskuun, 2014 klo 8:07 pm
Nimetön
Sama ilmiö täällä. Vielä pihalta säntään takaisin sisään etsimään jotain. Jos en muuta, niin vaihtamaan vaatteita tai kenkiä. Mulla on myös syndrooma, että KAIKEN pitää olla järjestyksessä täällä kotona ennen kuin lähden yhtään mihinkään. Eli reviiri ordningissa. Tiskipöydänkin kiillotan aina ennen lähtöä. Astiat koneeseen. Pyykit narulta kaappiin, tuhkat hellan edestä imuriin. Kello käy. Kello käy.
Ja sittenkin: olen AINA etuajassa. Se vasta hassua on.
Tuula
13 marraskuun, 2014 klo 9:59 pm
milateras
Minäkin olen yleensä joka paikassa etuajassa. Kai se on sitä, kun on niin tunnollinen ihminen. Stressaannun helposti suuresta työmäärästä, mutta yleensä saan kuitenkin kaiken hyvissä ajoin ennen deadlinea valmiiksi. Viime tipassa ahkeroidessa menisivät yöunetkin.
En vaan kerta kaikkiaan ole viime tipan ihminen.
14 marraskuun, 2014 klo 1:10 am
Nimetön
Kirsti, tuo on minulle tuttuakin tutumpaa. Viime hetkellä, joskaan en välttämättä myöhästy, mutta juoksuksi menee. Viimeistään bussissa iskee vielä pari vakioneuroosia niskaan, menikö ulko-ovi varmasti lukkoon entä jäikö hella päälle? Tuliko avaimet mukaan, puhelin? Kirjoittamisessani on usein sama kuvio. Tarvitsen ehdottomasti deadlinen, jonka lähestyessä saan viimein aivoni kytkettyä täydelle teholle, joskus ylikin. Ja kun käsikirjoitus suhahtaa tietsikalta eteenpäin, alan heti löytää virheitä, mistä johtuen koelukijat ja kustannustoimittajani saavat vähintään kolme kertaa saman viestin, jonka otsikko on: Unohda edellinen.
T. Ansu
14 marraskuun, 2014 klo 7:41 am
Nimetön
Ansu,
tuosta levy-päälle-syndroomasta muistui mieleen tapaus vuosien takaa. Olin aamulla tehnyt pataruokaa. Istuin Kangasalta Helsinkiin menevässä bussissa noin Pälkäneen kohdalla, kun olin äkkiä varma, että levy on päällä. Olin tulla hulluksi. Yritin soittaa miehelle töihin. Ei onnistunut. Soitin numerotiedusteluun ja kysyin sen ainoan vastapäisen naapurin numeron, jolla on koira. Meillä oli nimittäin siihen aikaan leonbergeri, joka oli noin lehmän kokoinen, ja jota kaikki vähän arastelivat, vaikka se oli ihan kiltti. No, Rambo oli tietenkin sisällä, joten en ollut itsekään varma, miten naapurin onnistuisi käydä tsekkaamassa hella. Meillä oli siihen aikaan takaovi aina auki, joten sitä kautta pääsi perikunta sisään öisiltä retkiltään. Nyt olivat tietysti koulussa.
Lopulta tavoitin naapurin, joka uskaltautui katsomaan. Hetken kuluttua hän soitti, että levy EI ollut päällä ja Rambo oli ollut tavattoman iloinen saadessaan seuraa. Hehe…
Ja mitä tulee unohda-edellinen -viestiin, niin juurikin alkusyksystä saatuani palautteen, oli pakko neuvoa toimittajaa todellakin unohtamaan koko kässäri. Aloitin alusta kaiken, deadline meni tietenkin uusiksi, mutta juuri äskettäin sain palautteen, että tämä uusi versio nyt vörkkii.
Onpa synkkää ja pimeää! Valoa kaikille!
Tuula
14 marraskuun, 2014 klo 9:08 am
Päivi L
Olen kuin Mila ja Anneli, en voi jättää mitään viime tippaan: haluan ainä lähteä hyvissä ajoin, mikä toisinaan tarkoittaa älyttömän aikaisin. Aina tulee kiire, mutta saattaahan se johtua siitäkin, että pitää lähteä/toimittaa niin hyvissä ajoin ennen kuin oikeasti olisi syytä. Ja silti – ihan kuten Ansu – tarvitsen raja-aikoja ja dead lineja.
Sen sijaan en ikinä, ikinä pyyhi tiskipöytää tai jää ripustamaan pyykkejä ennen jonnekin lähtemistä. Ehtiihän nuo…
14 marraskuun, 2014 klo 11:27 am
kirsti k
Kiitos virkistävän erilaisista kommenteista, miten moneksi meitä on.
Oikeastaan tämä pienessä ajassa paineen alla ehtiminen kiinnostaa minua siksi, että se ei ole missään linjassa tunnollisuuteni ja muiden asioiden aikatauluttamisen kanssa. En koskaan myöhästy mistään, teen hommat etuajassa, en halua deadlinejä vaan tahdon toimia omaan tahtiin, makaan päivittäin sohvalla ja tuijottelen kattopaneeleita, neulon sukkia, ehdin joka päivä metsään jne. Mutta sitten kun tulee näitä, että tulisi olla jossain kello silloin ja silloin, iskee täysi kaaos.
Esimerkki: Tänään klo 19 pitäisi istua Tre-talossa Tampereen Filharmonian konsertissa (Santtu-Matias Rouvali!). Tiedän jo nyt, mitä tapahtuu: istahdamme salin penkille minuuttia vaille seitsemän. Mieheni urputtaa koko matkan, että eikö kerrankin olisi voitu lähteä ajoissa. Hyvä puoli on se, ettei tarvitse odottaa konsertin alkamista. En kovasti pidä odottamisesta.
En siis ymmärrä, mistä tämä epäolennaisten askareitten toimittaminen viime minuuteilla johtuu. Mitä rauhallisessa ja tunnollisessa päässäni silloin tapahtuuu – ja miksi. Ehkä joku psykologi osaisi vastata.
14 marraskuun, 2014 klo 12:09 pm
Nimetön
Hih. En tiedä, tarvitseeko tuohon vastata, me vaan ollaan erilaisia ja samanlaisiakin.
Mä taas tänä iltana jäähallissa mieluusti TUNTI ennen pelin alkamista. Mies ei suostu. Sen mielestä olen omituinen, kun haluan pönöttää pelikatsomossa, konserttikatsomossa, teatterin aulassa jne. tuntia ennen tilaisuuden alkua. Se ei johdu siitä, että pelkäisin myöhästyväni vaan siitä, että haluan maksimoida nautinnon. On vaan niin ihanaa töllistellä ympärilleen ja odottaa, milloin kaikki alkaa. Koska kaikki kuitenkin sitten on kohta ohi… (tuli joo turhan dramaattinen loppulause, mutta en poista).
Ja Kirstille hienoa konserttia ja kaikille muille elämyksekästä perjantai-iltaa, mitä se sitten kullekin tarkoittaa.
Tuula
17 marraskuun, 2014 klo 10:23 am
Johanna Hoo
Meidän perheessä on tullut jo vitsiksi ottaa valokuva, jossa istun yksin, ensimmäisenä ja ainoana koulun kevätjuhlassa, joulukirkossa, konsertissa, teatterin lämpiössä tai missä tahansa, mille on aikataulu. Yksi tärkeimmistä asioista on mennä niin ajoissa, että saa parkkipaikan.
Olen siis kuin Anneli. Kaiken varalta pitää olla aikaa.
Ja sitten, kun jotain oikeasti tapahtuu ja aika menee tiukille, voi sitä taivastelun määrää. Onneksi ja onneksi!
Perhe on oppinut jo nauramaan tälle, mutta silti yhteislähdöt ovat ajoittain vaativia. Koska minulla on vaikeuksia kestää ympäriinsä säntäileviä, viime tipassa kaikenlaista muistavia kanssalähtijöitä, menen aina tilaisuuden tullen jo valmiiksi autoon istumaan. Siellä tulee sellainen olo kuin olisi jo matkassa.
18 marraskuun, 2014 klo 1:27 pm
mimmu
Ymmärrän hyvin Johannaa! Minusta on ihanaa olla etuajassa konserteissa, teatterissa, matseissa ym. On ihanaa seurata, kuinka jännitys ja tunnelma vähitellen kehittyy. Haluan katsella kuinka pelaajat verryttelevät, kuulla kuinka soittimia viritellään jne.
Mutta menen myös hammaslääkärille tai kampaajalle etuajassa. Luen odotushuoneessa kaikki lehdet ja ajattelen, että tämä on minun omaa aikaani ja nautin tästä. On mukavaa, ettei tarvitse tehdä mitään, saa olla vaan ja ajatella. Olen monesti joutunut selittelemään etuajassa olemistani. Olen väittänyt, että kelloni on ollut väärässä tai kalenterissa virhemerkintä. En kehtaa sanoa, että tulin tänne nauttimaan omasta ajastani. Sitä ei ehkä ymmärrettäisi.