Lueskelin joululomalla Markus Zusakin Kirjavarasta (Otava, 2007). Minusta se oli hyvä kirja: sitä luki ilokseen ja surukseen. Ilahduin kirjailijan ideasta laittaa Kuolema tarinan kertojaksi ja erityisesti pidin Kuoleman tavasta kertoa tämä tarina. Kuolema on malttamaton ja haluaa alleviivata, tarkentaa, osoittaa (luisella) sormellaan yhksityiskohtia.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Hitlerin Saksaan. Päähenkilö on Liesel-tyttö, joka varastaa kirjoja aina sopivan tilaisuuden tullen.
Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ole kirjoittaa arvostelua, vaan kertoa siitä, miten menin pilaamaan iloni lukemalla muitten arvosteluja Kirjavarkaasta. Kirjaa on kyllä kiitelty, mutta kovasti on myös kannettu huolta sen naiiviudesta ja viihteellisyydestä. Sillä ei ikään kuin ole tarpeeksi painoarvoa, koska kirjoittajan ote on kiusallisella tavalla kummallinen ja leikkisä, mutta ei kuitenkaan riittävän kummallinen ja leikkisä hipoakseen käsittämättömyyttä (mikä tietenkin kohottaisi kirjan taiteellista arvoa).
Useampikin arvostelija on löytänyt parahultaisen astalon Kirjavarkaan lyömiseksi. Se on sellainen nuija, jolla voi kirjallisuuskeskustelussa kumauttaa teokselta arvon parkettiin yhdellä huitaisulla. Kirjavaras on näes nuortenkirjamainen teos.
Tutkaisin pikaisesti, millaisia luonnehdintoja nuortenkirjamaisuuteen noin ylipäätään liittyy. Ei siihen yleensä liity mitään luonnehdintoja, se on määritelmä sinänsä. Siksi se onkin niin näppärä kritiikkiväline. Minäkin huomasin olevani loukkaantunut Kirjavarkaan puolesta, kun sitä kuvailtiin nuortenkirjamaiseksi.
Melkein poikkeuksetta nuortenkirjamaisuus näyttää tarkoittavan jotakin negatiivista silloin, kun puhutaan aikuistenkirjasta. Selvähän se. Nuortenkirjassa nuortenkirjamaisuus taas on kohdallaan, jopa toivottavaa. Selvähän sekin. Nuortenkirja on siis ihan luontojaan jonkinlaista melkein kirjallisuutta. Sillä on paikkansa, kun kasvatetaan lukijoita kirjallisuudelle.
Kestämätöntä tässä on se, että minä, niin kuin Grafomaniassa muutkin, teen nuortenkirjoja työkseni. Pitäisikö minun ymmärtää ja myöntää, että ihan tieten tahtoen ja tarkoituksella kirjoitan heppoisia kertomuksia, joissa on epäuskottava juoni, mustavalkoinen maailmankuva ja ohuita henkilöitä? Että nuortenkirjamaisesti kirjoittaakseni lasken rimaa niin älyllisesti kuin taiteellisestikin, jotta voisin tavoittaa nuorison, tuon luiskaotsaisen kansanosan? (Ikävämpäähän olisi myöntää olevansa ajattelultaan ja kirjoittamistaidoiltaan tosiaan niin nuortenkirjamainen, kuin mitä tuotanto osoittaa.)
No juu. Tiedänhän minä, että nuortenkirja on yleensä erilainen kuin aikuistenkirja ja lastenkirja on erilainen kuin vanhustenkirja. Mutta mikä tekee nuortenkirjamaisuudesta jotakin niin noloa, että sillä voi käden käänteessä lynkata aikuistenkirjan? Kertokaa minulle nopeasti. Muuten ruikutan tästä asiasta maailman tappiin, rupean päätoimiseksi marttyyriksi ja alan kirjoittaa pulujenkirjoja.
23 kommenttia
Comments feed for this article
26 tammikuun, 2009 klo 2:46 pm
Maria L.
Heipä hei!
Älä jooko rupea marttyyriksi, koska odotan kirjojasi aina niin kovasti, ja haluaisin lukea muutakin kuin pulujen kirjoja. Ei sillä että pulujen kirjoissa varmasti mitään vikaa olisi.
Mutta kyllähän tämä yksi niistä aiheellisimmista kysymyksistä (ainakin minulle), ihan sama asia kuin se spitaalisen leima joka ylipäänsä leijuu koko LASTEN ja NUORTEN kirjallisuuden yläpuolella.
Enkä tietenkään osaa kysymykseen vastata, enhän edes ymmärrä sitä. Minulle lasten ja nuorten kirjallisuus on aina avannut oven hienoihin maailmoihin, monesti paljon upeampiin tarinoihin kuin mitä ”aikuisille” on kirjoitettu. Enkä ole kokenut lapsille ja nuorille kirjoitettuja kirjoja yhtään sen nolommiksi kuin aikuisille kirjoitettuja kirjoja. Päinvastoin, joskus kyllä mietin miksi tämä ja tämäkin aikuisille suunnattu kirja on saanut nähdä päivänvalon.
Kiitos kirjavinkistä, pitääpä etsiä kirja jostakin.
26 tammikuun, 2009 klo 3:53 pm
tepa
Tämä onkin kiinnostava aihe! Itse olen kerran vetänyt herneen nenään samasta syystä (vain eri kirjasta) ja lähettänyt sanomalehden kriitikolle palautetta arvostelun sanavalinnasta.
Tämä on jotenkin TODELLA UUVUTTAVA aihe. Tuulimylly, jota vastaan täytyy tapella hampaat irvessä joka ikinen päivä, vaikka itselle ja kaikille kollegoille täysin pässinlihaa.
En (vielä) jaksa heittäytyä kyyniseksi, mutta muuttuuko tuo asenne koskaan? Kamppailu jatkukoon, muuta kai ei voi. 🙂 Mutta kun ei aina jaksaisi…
PS. Markku kirjoitti muuten Kirjavarkaasta postauksen jo viime kesänä eli kirja on puhuttanut grafomaanikkoja aikaisemminkin.
26 tammikuun, 2009 klo 5:09 pm
Salla
Ihmettelen myös hiukan sitä, että jotkut mielestäni nuortenkirjat halutaan ehdoin tahdoin julkaista aikuisten puolelta. Miksi hyvä nuortenkirja halutaan piilottaa aikuistenkirjojen joukkoon, josta kaikkein otollisin kohdeyleisö ei sitä ehkä löydä? Eikö uskalleta reilusti sanoa, että kyllä, tämä on nuortenkirja?
26 tammikuun, 2009 klo 5:19 pm
saripe
Niinpäs olikin Markku jo ehtinyt ilmaista nuortenkirjamaisuutensa. Hyvä, Markku!
Maria, ei tässä nyt vissiin tarvitse vielä ruveta marttyyriksi, vaikka läheltä piti.
Salla, mainitse joku esimerkki.
26 tammikuun, 2009 klo 5:49 pm
Mila
Ja sitten on tämäkin ikuisuuskysymys: mikä tekee kirjasta nuortenkirjan ja mikä aikuistenkirjan? Päähenkilön ikä kun ei ole aina se ratkaiseva tekijä. Toisinaan jaottelu tuntuu vähintäänkin keinotekoiselta.
(Itsekin jouduin näitä kysymyksiä viime kirjani kohdalla pohdiskelemaan.)
26 tammikuun, 2009 klo 6:13 pm
tepa
Mila: niinpä! Suomeen ei ole vielä oikein rantautunut sellaista cross over -genreä tai sitä ei ainakaan osata käyttää. Asenteet vaatisivat reipasta tuulettamista.
Kysymyksenasettelu ”Mikä tekee kirjasta nuortenkirjan ja mikä aikuisten-” olisi itsessään jo seminaarin aihe.
26 tammikuun, 2009 klo 6:21 pm
Salla
Minusta esimerkiksi Juuli Niemen erittäin hyvä novellikokoelma ”Tule hyvä” on sellainen, jonka olisin suonut olevan kirjakaupoissa ja kirjastoissa nuortenosastolla. Juuri sen takia, että yläaste-lukioikäiset olisivat parhaiten löytäneet sen. Varsinkin, kun hyviä nuortennovellikokoelmia ei ole ihan liiaksi.
26 tammikuun, 2009 klo 8:29 pm
Anne
Olen palautteita kirjoittaessanikin huomannut, että jotkut ovat loukkaantuneet siitä, kun olen luonnehtinut käsikirjoitusta kelvoksi nuortenkirjaksi. Moni ei tunnu tajuavan, että rajatulle kohderyhmälle kirjoittaminen voi olla itse asiassa paljon haasteellisempaa kuin ns. suurelle aikuislukijayleisölle. Kyllähän kuka tahansa proosanvääntäjä pystyy suoltamaan liian vaikeaselkoista ja puuduttavaa tekstiä (yleistys, yleistys!).
Nuortenkirjoja kirjoittaessani ei itse asiassa edes ajattele kirjoittavani nuortenkirjaa, ennen kuin juolahtaa mieleen, että teos pitäisi esitellä kustannustoimittajallekin, joka miettii että miten saa teoksen ujutettua kauden ohjelmaan. Joskus nuortenkirja edellyttää mm. seksin ja väkivallan karsimista, tai ainakin sen kuvaustavan muuttamista. Siksi varmaan monenkin kirjan kohdalla tiettyyn kategoriaan laittaminen on keinotekoista.
26 tammikuun, 2009 klo 11:00 pm
anuh
Hmmmjooo, oon lukenut kirjoistani arvioita, joissa on hymistelty miten aiheesta olisi ”saatu enemmän irti”, jos olisin kirjoittanut tarinan aikuisille. No mutta kun mä kirjoitin sen nuorille, anteeksi pitäisi pyydellä vai?
Ja toisaalta taas kuulee myös jeesustelua siitä, miten käsittelen ihan liian vastuuttoman huolettomasti esim. seksiä, kun kyseessä on nuortenkirja. Hui kamalaa, nuorethan ei seksistä tiedä mitään, ennen kuin ehtivät maagiseen aikuisuuteen.
Niin tai näin jne. 🙄
Noin yleisesti puhuen, mä olen löytänyt nuortenkirjoista keskimäärin vähintään yhtä paljon syvällisyyttä kuin aikuistenkirjoistakin. Usein enemmänkin, ja paljon kauniimmin ja herkemmin kuvattuna. Jos joku on niin hemmetin puupää, että ollakseen ”oikeesti hyvää” (ts. Aikuisten kirjallisuutta) tekstin pitää olla niin super-mukasyvällisen kikkaloivaa että lukiessa valuu veri silmistä, niin vikahan on lukijan omassa rajoittuneisuudessa.
Nih 😉
27 tammikuun, 2009 klo 9:02 am
Anneli
Kun et Karpio häveliäästi paljasta Sikaa, pistän henkilökohtaiseen boikottiin molemmat Sianhoito-oppaan kirjoittajat.
Varmaan he nyt säikähtivät.
27 tammikuun, 2009 klo 11:47 am
Salla
Luin vähän aikaa sitten David Mitchellin romaanin Black Swan Green, jossa päähenkilö on 13-vuotias poika ja monet tapahtumat ja tilanteet ovat varmasti yläkouluikäisille tuttuja. Se ei silti ollut mielestäni nuortenromaani. Miksi ei? Koska romaanissa on sellaisia tasoja ja kerronnan hyppäyksiä, jotka varmasti aiheuttaisivat suurimmassa osassa 13-vuotiaita tunteen siitä, että nyt he eivät pysy kärryillä. Minunkin piti pari kertaa skarpata, vaikka olen aika kokenut lukija. Enkä siis tällä halua aliarvioida yläkouluikäisiä lukijoita. Mutta tosiseikka nyt vain on se, että he eivät millään ole ehtineet lukea niin paljon ja imeä itseensä yleissivistystä ja elämänkokemusta niin paljon, että kykenisivät täysillä nauttimaan monista aikuistenromaaneista. Eikä tarvitsekaan, kun on olemassa hyviä nuortenromaaneja.
Luin Thomas Mannin Taikavuoren 15-vuotiaana. En pitänyt. Luin uudestaan 25-vuotiaana ja pidin. Se, millaisia kirjoja pitää hyvinä ja kiinnostavina, muuttuu, ja saakin muuttua. Nuorena ei tarvitse pitää Seitsemästä veljeksestä, vaikka se aikuisena kuuluisi mielikirjojen joukkoon. Aikuisena ei tarvitse ahmia Runotyttöjä, vaikka olisi rakastanut niitä nuorena.
En siis olisi suoriltaan lahtaamassa aikuisia, jotka eivät lue nuortenkirjoja. On toki hölmöä väittää nuortenkirjoja huonoiksi, jos ei lue niitä lainkaan. Mutta ei ole pakko olla kiinnostunut. En ole itsekään järin kiinnostunut vaikkapa sotakirjoista tai historiallisesta viihteestä. Tärkeintä kai kuitenkin on se, että kirjat löytävät juuri niistä kiinnostuneet lukijat?
27 tammikuun, 2009 klo 1:35 pm
anuh
Salla kirjoitti:
”En siis olisi suoriltaan lahtaamassa aikuisia, jotka eivät lue nuortenkirjoja.”
Juu en mäkään, makunsa ja lukunsa kullekin sallittakoon vapaasti valittavaksi. En mä itsekään lue kovin paljon nuortenkirjoja, mutta sitten kun luen, kokemus on lähes aina erittäin positiivinen.
Se sen sijaan riepoo (käsittääkseni oli myös Sarin pointti), kun ”nuortenkirjamaisuutta” käytetään tavalla, jossa ikään kuin oletusarvoisesti on negatiivinen sävy. Ne jotka käyttää ko. sanaa tuolla tavoin, on luultavasti lisäksi useimmiten niitä, jotka ei edes lue nuortenkirjoja ollenkaan, ovatpa vaan kritiikin kirjoittamisen lumossaan keksineet että sehän nyt varmaan on synonyymi aivottomalle, hengettömälle ja höyhenenkevyelle hömpälle.
Moinenhan on vähintään yhtä typerää kuin nimitellä ”aikuistenkirjoja” super-mukasyvälliseksi kikkaloinniksi 😆
27 tammikuun, 2009 klo 2:10 pm
saripe
Nuortenkirja on käsitykseni mukaan (saa väittää vastaan) yhtä väljä käsite kuin aikuistenkirja. Genrejä, tyylejä ja erilaisia kirjoittajia on valtavan monenlaisia pelkästään Suomessa. Siksikin tuntuu niin mölöltä, että koko osastoa katsotaan karsaasti tai vähintään epäluuloisesti.
Kaikkien ei toki tarvitse olla kiinnostunut nuortenkirjallisuudesta (pitäkööt silti kurjan henkensä). Älkööt he kuitenkaan levitelkö erheellisiä oletuksia ja hapatusta ympärilleen. Paitsi jos ovat laajalti tutustuneet nuortenkirjallisuuteen, inhoavat sitä syvästi kautta linjan ja kykenevät vakuuttavasti perustelemaa näkemyksensä. Eli just niinkun Anu sanoi.
27 tammikuun, 2009 klo 2:17 pm
Salla
Jep, kommenttini ei enää suoranaisesti liittynyt Sarin pointtiin vaan oli lähinnä yleistä pohdiskelua aiheen tiimoilta. ”Nuortenkirjamainen” negatiivisena ja ajattelemattomasti käytettynä arviointisanana on useimmiten hölmö. Jos siis ei haluta kertoa, että tässäpä kirja, jonka soisin kuluvan nuorten lukijoiden käsissä, vaikka onkin aikuisten puolelta ilmestynyt. Silloinkin asian voisi ilmaista muulla kuin negatiivisesti latautuneella sanalla.
Jossain määrin muuten huvittaa, kun katselee tuota viimeisimpien kommenttien listaa, jossa lukee milloin ”anuh on Nuortenkirjamainen ihminen”, milloin ”tepa on…” tai ”karpio” tai ”Salla”. Kai se vain niin on, että me olemme nuortenkirjamaisia ihmisiä.
27 tammikuun, 2009 klo 2:46 pm
kirsti k
Onpa kiinnostavaa!
Itseäni ärsytti taannoin Hesarin kriitikko, joka arvostelussaan ylisti vuolaasti erästä nuortenromaania (en kunnon markkuna mainitse nimeä) sillä perusteella, että kirjan kerronta on rikkaampaa kuin nuortenkirjoissa yleensä. Miettikää, sanoittaisiinko aiukuisten kirjan arvostelussa jotain yhtä yleistävää, ylimalkaista ja ennakko-olettavaa.
Millaisiahan ne Sarin mainitsemat vanhustenkirjat olisivat? Luultavasti ainakin selkokielisiä, mummelithan eivät juuri mistään mitään ymmärrä.
27 tammikuun, 2009 klo 3:02 pm
Johanna
Täytyy kommentoida ihan vain siksi, että minäkin saan olla blogin etusivulla nuortenkirjamainen ihminen!
Ei vaan. Joskus tuntuu, että noita tyhmiä kommentteja laukovat ihmiset eivät ole lapsina tai nuorina lukeneet mitään. Tai ainakaan ymmärtäneet mitään lukemastaan. Minun suunnaton pelonsekainen arvostukseni lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja -kirjailijoita kohtaan nousee juuri siitä, että lapsuuden ja nuoruuden lukukokemukset ovat olleet niin voimakkaita. En ole koskaan aikuisena kokenut lukiessani enää mitään niin suurta kuin lapsena. Minä kai se pilalle olen mennyt eivätkä aikuisten kirjat, mutta näin se vain on. Lapsuuden lukukokemuksia ei ylitä (melkein) mikään.
Nuo suuret kokemukset ovat myös yksi syy, miksi itsekin haluaisin kirjoittaa (”maksaa” hyvän takaisin hyvällä). Ja ehkä ne ovat yksi syy myös siihen, miksi lapsille ja nuorille kirjoittaminen tuntuu niin tavoittamattoman vaikealta.
27 tammikuun, 2009 klo 5:43 pm
Mila
Sinäpä sen sanoit Johanna: lapsuuden ja nuoruuden lukuelämykset ovat minullakin niitä kaikkein voimakkaimpia. Nimenomaan ne ovat kannatelleet tätä myöhempää lukemistani ja kirjoittamistani.
Joten aika kovien haasteiden edessä kaikki lapsille ja nuorille kirjoittavat ovat.
Herättelemässä kenties elinikäistä rakkautta kirjoihin.
27 tammikuun, 2009 klo 9:55 pm
Privaattidosetti
[…] Jukka under Kirjat, Lasten- ja nuortenkirjallisuus, Lastenkulttuuri Sari Peltoniemen osuva kirjoitus Grafomaniassa käynnisti hyvän keskustelun meidän lasten- ja nuortenkirjailijoiden ikuisuusaiheesta: lasten- ja […]
30 tammikuun, 2009 klo 9:16 am
tepa
Minua edelleen masentaa, että tämä sama keskustelu käydään säännöllisesti ilman, että mikään koskaan muuttuu. Me itse vain saamme höyryjä pihalle. 🙂
Pitäisikö aiheesta kirjoittaa juttua Kritiikin Uutisiin, lähettää jonkinlaista kirjelmää sanomalehden kriitikoille tms? Vai olenko ikuinen idealisti? (no olen).
30 tammikuun, 2009 klo 3:32 pm
Sieppari
Moi!
Hämeenlinnassa puhutaan keväällä nuortenkirjoista. Olen paikalla puhuvan toimittajan ominaisuudessa, ja mua kiinnostaisi nostaa asia puheeksi siellä.
Marika
30 tammikuun, 2009 klo 5:40 pm
Markku Karpio
Hei Sieppari-Marika!
Siinäpä mainio ajatus. Kuten tepakin kirjoitti, tätä asiaa pitäisi levittää myös vähän laajempiin ympyröihin. Siis, höyryjen päästöön tämä blogi on mitä parhain ympäristö. Mutta nyt tuntuu höyryä riittävän blogin ulkopuolellekin. Hämeenlinna on oiva paikka asiamme esittämiselle.
31 tammikuun, 2009 klo 3:10 pm
Anneli
Tämähän herättää mielenkiinnon. MITÄ Hämeenlinnassa oikein keväällä tapahtuu? Seminaari, tapahtuma, mitä, mitä? Taidanpa tulla.
6 helmikuun, 2009 klo 1:57 pm
Sieppari
Hämeenlinnassa on Kirjoilla linnassa -kirjallisuustapahtuma, jonka teemana on tänä vuonna lastenkirjallisuus. Paneelikeskusteluja ja luentoja ja sen sellaista hilpeää.