Noin tarkalleen vuosi sitten minulla oli salaisuus, josta en saanut kertoa kuin puolisolleni. Kävin selaamassa kavereiden päivityksiä ja koetin puolikkaista äänenpainoista päätellä, kenet tapaisin seuraavana päivänä Finlandia Junior-palkinnon ehdokkaiden julkistajaisissa.
Seurasin kirjaveikkauksia ja keskusteluja ja eläydyin kovasti Hesarin esikoiskirjakilpailuun, jossa myös oli ehdolla läheisiä ystäviä. Ihmisten suhteita ehdokkuuteen oli monenlaisia: osa sanoi ehdokkuuden olevan tunnustus omasta työstä, osa puhui asiasta onnenkantamoisena, muutamalle lyhytlistalla olo oli jännitysgrilli, josta pääsisi pois vasta, kun palkinto ratkeaisi, normaali elämä ja kyky paneutua uuteen kirjoitustyöhön palautuisivat vasta sen jälkeen.
Oma grillini alkoi kivasti. Kättelin kaikki ehdokkaat.
Poseerasin kuvissa, vaikka en todella ole filmikärpänen.
Keksin nokkelan onelinerin kirjan merkityksestä ja kurkkasin kirjani takaa teeveespotissa, koska niin piti.
Hulluinta kaikista oli, että tein viime syksynä Julia Cameronin Tie Luovuuteen –kirjaa toista kertaa läpi. Olin kokenut sen välttämättömäksi päästäkseni eteenpäin. Olin juuttunut viikkoon 8: Vahvuuden elpyminen. Viikkotehtävät ilkkuivat minua, käskivät minua unelmoimaan asioita viiden vuoden päähän, vuoden päähän ja viikon päähän. Taoin läksyjen vastauksia tekstiksi koko ehdokkuuden ajan. Olin huono. Koin häpeää ja riemua, vuorotellen. Jonkunlainen aallonharja tai –pohja käytiin siinä vaiheessa, kun kuulin Varman Huhun perjantaina, että voittaja tietää jo. Kun minulle soitettiin tiistaina, ajattelin sen olevan pila.
En ehkä ollut tarpeeksi valmistautunut kaikkeen siihen hälinään ja hulinaan, siihen isoon koneistoon, joka näillä palkinnoilla on. Olenkin sanonut, että palkinto ja tämä vuosi on ollut huvipuistomatka, välillä on siepannut mahasta, on nähnyt nopealla vauhdilla paljon maisemia, pari karmaisevaa kertaa on tullut heitetyksi vaunun laitaa vasten, kun vaunu kiipeää vinosti uutta ylämäkeä… Olen myös saanut toteuttaa monta unelmaa. Monta niistäkin, joita kirjasin Cameron-vihkooni. Siitä on syntynyt suunnaton kiitollisuus.
Huomenna aamupäivällä on uusien ehdokkaiden vuoro. Olisin halunnut olla siellä, taputtamassa nämä kirjailijat lavalle, sanomassa jokaiselle onnea henkilökohtaisesti. Olen kuitenkin muualla työn ääressä, suurella Pohjanmaalla, koulu- ja kirjastokeikalla.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei mieleni kulkisi silti huomiseen ja näihin muutamaan, joilla tänä iltana vielä hetken se suuri salaisuus…
5 kommenttia
Comments feed for this article
8 marraskuun, 2011 klo 9:09 am
Terhi
Kiitos tästä postauksesta, Siri! Kaipasinkin näitä kulissien takaisia fiiliksiä. Ja kiitos Cameron-muistutuksesta. Pitäisi varmaan ostaa uusi kirja, koska vanha on täynnä alleviivauksia ja muita merkintöjä…
8 marraskuun, 2011 klo 9:22 am
Magdalena Hai
Kiva postaus! Cameron on itsellenikin se synkkien, mustien epätoivon hetkien kirjailija. Aina kun tuntuu siltä, että ei osaa, ei pysty, ei jaksa, on rohkaisevaa lukea ah niin amerikkalaista You can do it! -vakuuttelua. Usko omiin kykyihin palaa yllättävän nopeasti. 🙂
8 marraskuun, 2011 klo 8:12 pm
Anne
Sattumoisin bongasin tämän postauksen eilen illalla ja piti hymyillä sisäänpäin 🙂 Viisaita sanoja lyhytlistalla olosta: oma reseptini on, ettei pidä ajatella liikaa vaan keskittyä kesken oleviin hommiin.
8 marraskuun, 2011 klo 9:27 pm
Mari
Siri, on meidän etumme, että olet nyt täällä lakeuksilla, vaikka ymmärrettävästi olisit voinut hyvin olla ehdokkaille taputtamassa 🙂 Olit tänään loistava, koululaiset ja opet tykkäsi!
16 marraskuun, 2011 klo 6:10 pm
sirikolu
Kiitos, Mari, tulipa lämmin mieli. Mun sydän jäi lakeuksille…. ilmeisesti paluumuuttoa ei voi harkita, kun ei ole sieltä kotoisin…. 🙂