Viime viikonlopun Finncon Tampereella oli hieno tapahtuma – ja ilmainen! Paneeleja, upeita luentoja, kirjatiskejä ja paljon kävijöitä. Olipa hyvä, että tuli käydyksi. Sitä paitsi aina on ilahduttavaa nähdä tuttuja, kuten ruskettunutta Kirsti Koota, jonka kanssa ehdimme vaihtaa kuulumisiakin, kirjoittajaparia Anne Leinonen – Eija Lappalainen vauvoineen, kirjavinkkari Markku-setää ynnä muita. Johanna Sinisalon luennolle taustatyön tärkeydestä taputin äänettömästi: juuri niin, niin totta. Jumaluus kuin myös uskottavuus on yksityiskohdissa. Sopimus lukijan kanssa särkyy, kun tekstiin ilmestyy epäloogisuus tai väärä yksityiskohta.
Osallistuin J.S. Meresmaan ja Magdalena Hain kanssa Anne Leinosen vetämään paneeliin fantasiakirjallisuuden romantiikasta ja naishahmoista. Opin mm. termin ”steampunk”, joka tarkoittaa vaihtoehtohistoriaa, jatkumoa viktoriaaniselle höyrykoneiden ajalle. Jäin pohtimaan tyttösankareita, koska tytöistä nyt oli puhe. Esitettiin nimittäin yleisökysymys suunnilleen näin:
– Tarinat ovat usein nuorten tyttöjen kehitystarinoita. Alussa päähenkilö saattaa olla ajattelematon, itsekäs tai vastuuntunnoton, mutta tarinan kuluessa hän kehittyy. Kehittyykö hän täydelliseksi? Tuleeko päähenkilöstä virheettömän hyvä?
Täydellisyys on ikävää ja epädynaamista tai ainakin se on suunnattoman ärsyttävää. Magdalena kertoi, ettei hänen päähenkilönsä ole kehittymässä suinkaan hyväksi ihmiseksi. Minä puolestani arvelin, että kehittyessään henkilö kehittää samalla itselleen uusia heikkouksia tai sokeita pisteitä. Vaikkapa vastuuntuntoisuuteen kehittyessään ihmisestä voi tulla omahyväinen tai vallanhaluinen. J.S. taas lausui ääneen tärkeän pointin: täydellisen hyvä henkilö on tylsä, mutta ärsyttävä henkilö voi olla niin ärsyttävä, että lukija heittää kirjan käsistään.
Magdalena Hain pieni paljastus tulevasta trilogiastaan jäi askarruttamaan minua. Onko kielteiseen suuntaan tapahtuva kehityskulku seuraava trendi? Ainakin se on jotain, mitä on vähemmän kirjoitettu. Ajatus oli valtavan kiehtova: huonoksi ihmiseksi kehittyvä päähenkilö! Heti halutti kirjoittaa sellainen. Mutta miten pitää lukija tarinan matkassa, jos päähenkilö muuttuu epämiellyttäväksi? Mitä tapahtuu samaistumiselle? Onnistuuko nuortenkirjallisuudessa? Käyvätkö kriitikot kimppuun nuorten sielujen turmelemisesta, jos nuortenkirjan päähenkilö kehittyy, ei hyväksi vaan pahaksi ihmiseksi?
Ajatukseni ovat tässä yhtä raakoja kuin sateisen heinäkuun hedelmät, mutta ehkä joku kommentoi kypsemmin.
Intiaanikesää toivoen ja toivotellen Anneli
15 kommenttia
Comments feed for this article
24 heinäkuun, 2012 klo 10:10 am
anuh
”kehittyessään henkilö kehittää samalla itselleen uusia heikkouksia tai sokeita pisteitä”
Tämä on mielestäni uskottavaa. Äärityypit on mielestäni erittäin epäuskottavia jos pyritään kertomaan ns. oikeista ihmisistä. Ihminen kehittyy ajan kanssa, kyllä, mutta hän kehittyy sekä hyvässä että pahassa.
Lisäksi hyvä ja paha itsessään ovat varsin subjektiivisia asioita, eivätkä mun henkkoht näkemyksen mukaan esim. negatiiviset tunteet sinällään ole ”pahoja”, paitsi jos ihminen päästää ne harkitsemattomasti toimintaansa ohjaamaan.
24 heinäkuun, 2012 klo 10:15 am
Vera Vala
Kiinnostavaa pohdiskelua sinulta ja teillä on selvästikin ollut antoisa paneeli!
Itse ajattelen, että normistandardien mukainen kielteinenkään ei välttämättä ole yksiselitteisen kielteistä vai vaan pikemminkin vain inhimillistä…?
Omassa kirjasarjassani (josta on noloa puhua sarjana, kun eka osakaan ei ole vielä julki :D) päähenkilöllä on vähän ”outo” menneisyys, jonka hyväksymisen ja ymmärtämisen kanssa hänen täytyy tehdä töitä sarjan edetessä, ja samalla siis myös lukijoiden. Periaatteessa hän ei muutu mitenkään ”huonommaksi” ihmiseksi, mutta hänestä paljastuu kerros kerrokselta asioita, jotka eivät ehkä tiukkapipoisinta moraalinvalvojaa miellytä. Mutta sellaista se nyt vain on, elämä ja henkilöhahmojen elämä. Enhän minä sitä voi edes päättää, henkilöhahmolla on oma historiansa, enkä minä voi tehdä muuta kuin kirjata sen ylös 😉
Hah. Tarkoitan lähinnä sitä, että kun itse kirjoitan henkilöhahmosta, joka on muokkautunut mielessäni ja elänyt rinnallani viimeisen 15 vuoden ajan, niin en kykene enää edes miettimään hänen elämäänsä ja valintojaan tietoisella, objektiivisella tasolla, vaan hän on tosiaan alkanut elää omaa elämäänsä ja sieltä sitten paljastuu kaikenlaista. Minulla on itselläni hyvin tarkassa tiedossa useimmat hänen menneisyyteensä ja tulevaisuutensa liittyvät seikat, ainoa mitä vielä säädän, on paljonko paljastan niistä missäkin kirjassa.
Jos taas aloittaisin uudesta henkilöhahmosta kertovan tarinan, niin todennäköisesti kertoisin hänestä varsin perinteisesti kehityskertomuksen tyyliin, eli panisin hänen tielleen erialisia esteitä, panisin kohtaamaan omat heikkoutensa ja joko hyväksymään ne (joka on periaatteessa kypsempää kuin väkinäiset muutosyritykset) tai sitten muuttumaan, jos se olisi realistista tai juonen kannalta tärkeää 🙂
Uusi trendi, jossa hahmon kehitys olisikin selkeän päinvastainen kuulostaa kyllä kiinnostavalta. En tosin osaa sanoa, kuinka itse siihen lukijana suhtautuisin, sellaisen hyväksyminen saattaa vaatia lukijalta suurta kypsyyttä, jota minulla ei tunnetusti ole 😀
24 heinäkuun, 2012 klo 10:46 am
hollolankirjasto
Tähän on pakko siteraata kaverin kommenttia viime aikoina ilmestyneistä poikakirjoista: ”Sata ensimmäistä sivua mietin, miksi joku on kirjoittanut taas kirjan pojasta, joka ei ole suosittu, ei halua olla suosittu, on ruma ja tyhmä ja kirjoittaa itsestään. Ja sitten tarinaan laitetaan kuoleva tyttö, jotta saadaan siihen jotain hienoa ja uhrautuvaa.” Ja joo, tuon luettuani huomasin olevani samaa mieltä. Lanukirjallisuudessa nuorten tie vaikeuksista voittoon on se tarinoiden peruskaava. Riippumatta päähenkilön sukupuolesta.
Minä kyllä tykkäisin lukea myös niitä blues-versioita eli alussa päähenkilöllä on tyttö/poikaystävä, hyvä harrastus, elämä järjestyksessä, paljon kavereita, kultainen noutaja ja uusi mopoauto ja sitten kaikki menee pieleen ilman, että päähenkilö varsinaisesti syrjäytyy tai muuttuu hirviöksi.
Hirviöistä puheenollen luin Finnconin jälkimainingeissa sarjakuvan My friend Dahmer jota on pakko suositella kaikille. [ http://www.tcj.com/reviews/my-friend-dahmer/ Ai kuka Dahmer? http://fi.wikipedia.org/wiki/Jeffrey_Dahmer%5D
markku-setä
24 heinäkuun, 2012 klo 12:12 pm
Magdalena Hai
Itseasiassa sanoin, että Gigi on todennäköisesti parempi ihminen trilogian alussa kuin sen lopussa. (Tai ainakin näin muistelen sanoneeni…) Se ei tarkoita, että Gigistä tulisi sinällään huono ihminen. (Luulisin.) Enemmän tällä kertaa oli kyse siitä, että Gigi kasvaa aikuiseksi ja aikuisella on aina kaikenlaista painolastia, toisin kuin lapsella. Aikuisten virheillä on kauaskantoisempia seurauksia kuin lasten, ja aikuiset joutuvat tekemään joskus myös ikäviä päätöksiä ja valitsemaan kahden huonon vaihtoehdon välillä. Mutta niin, ei hänestä mitään satuprinsessaa ole tulossa. Sanotaan vaikka niin, että Gigistä kasvaa keskivertoa monitahoisempi tyyppi. 🙂
Kiitos mielenkiintoisesta yhteispaneloinnista, olet aina ihanan suorapuheinen! Voi simpura että harmitti, kun tuo Sinisalon luento oli täynnä siihen mennessä, kun ehdin paikalle. 😦
24 heinäkuun, 2012 klo 1:29 pm
hdcanis
Onhan niitä hankalampaan suuntaan meneviä kirjoja, klassikko-osastolta vaikkapa Wilden Dorian Gray, tai Shakespearen lukuisat tragediat jossa alussa menee suhteellisen hyvin ja lopussa kaikki kuolee, mieluiten päähenkilön toimesta (Hamlet, Macbeth, Othello, Kuningas Lear, Titus Andronicus jne jne).
Eri asia sitten toimiiko tuo nuortenkirjoissa…
25 heinäkuun, 2012 klo 11:41 am
morresloth
Hii! Se kysyjä olin minä o/ Morre Morren maailmasta 🙂 Ja ihan oikein siteerattu ja kiitän vielä hyvistä vastauksista. Aiheestahan olisi voinut puhua tietysti rajattomasti, mutta aika oli tuossakin tilaisuudessa valitettavan rajallista…
Esittelit, Anneli, niin kiinnostavasti Tähystäjäneitoa, että minä kävelin suoraan keskustelupaneelista myyntitiskille ja ostin sen (vaikka olin luvannut itselleni, ettei enää…). Vielä en ole sitä lukenut, mutta teen siitä sitten arvion blogiini 🙂
25 heinäkuun, 2012 klo 12:14 pm
annelitre
hauska tavata näin virtuaalisestikin! ja kiitos ajatuksia herättäneestä kysymyksestä sekä taloudellisesta panostuksesta…
25 heinäkuun, 2012 klo 4:26 pm
Magdalena Hai
Huomasin, etten vastannut ollenkaan Annelin pohdintaan (jupisin vain tapani mukaan omiani…) päähenkilön muutoksesta huonoon suuntaan. Mietin sitä, että onko nuorten lukijoiden aliarvioimista, jos oletamme, että vain sankaritarinat kiinnostavat? Monet ihmiset kuitenkin ovat siinä 15-16 vuoden iässä kyynisimmillään. 🙂 Ehkä pahaksi muuttuva päähenkilö olisi pelkästään hykerryttävä? Todella pahan päähenkilön kirjoittaminen tottakai vaatisi paljon kirjoittajalta ja tarinaltakin.
Paheksujat nyt paheksuvat kaikkea. Oikea kysymys lienee: Täytyykö siitä välittää?
25 heinäkuun, 2012 klo 4:45 pm
Terhi
Lämmin kiitos, Anneli, että olet ilmeisen ansiokkaasti ja kaupallisestikin edustanut Tähystäjäneitoamme. Kiitos siitä, että samaan aikaan sain vielä polskuttaa viluisessa järvivedessä. Tervehdys myös muille keskustelijoille. 🙂
25 heinäkuun, 2012 klo 5:38 pm
annelitre
Terhi, sun Taivaan tuuliin -kirjassa muuten on juurikin tällainen ikävään suuntaan kehittyvä päähenkilö!
25 heinäkuun, 2012 klo 7:10 pm
Kirsi Pee
Pakko lisätä pieni sivuhuomio: jos alakoululaisten kanssa dramatisoimme Pekka Töpöhäntää tai vaikka vain kysyin, ketä haluaisit esittää jos tarinasta tehtäisiin näytelmä, Monnin rooli on aina suosituin! Mitä tästä voi päätellä?? En tiedä, totean vain saman ilmiön jatkuneen ainakin nämä minun koulutyöni pari vuosikymmentä. 😉
25 heinäkuun, 2012 klo 7:14 pm
Arja
Jäin miettimään sitä, että jo päähenkilö on omahyväinen ja ärsyttävä, niin voiko sellaisesta kirjoittaa niin, että se ärsyttää lukijaa mutta ei silti ärsytä niin paljon että jättää lukematta. Eli onko päähenkilön aina oltava jollain tavalla miellyttävä. Yleensähän se on sankari tai sitten sieltä toisesta päästä. Mutta niin saadaan kiinnostus heräämään. Mutta jos päähenkilö olisikin ihan paska ihmisenä. Lukisiko sitä joku? Vai nousisiko päähenkilöksi sitten se ihana kaveri?
30 heinäkuun, 2012 klo 11:36 am
Finncon 2012 » Magdalena Hai
[…] yllättäen leiskuvaksi punapääksi muuttunut Anne Leinonen[2]. Annelin raportin voitte lukea Grafomaniasta ja J.S:n Esikoiskirjailijan vuosi -blogista. Omalta osaltani muistikuvat paneelista ovat hieman […]
30 heinäkuun, 2012 klo 11:34 pm
Nimetön
Kirsi Pee! Olen huomannut aivan saman ilmiön, kukaan ei yleensä halua olla Pekka Töpöhäntä :). Ehkä se Pekka töpöhäntineen on liian kunnollinen, vaikkeivät kirjat sitä toki olekaan. Monnia esittäessä saa oikein luvan kanssa olla ilkeä pahis.
Mutta noin muuten, mielestäni päähenkilö voi olla ainakin kiusallinen, nolo ja ärsyttävä, miksei epämiellyttäväkin ja siksi kiinnostava. Esim. dekkaristi Leif G.W. Persson on luonut aivan mahtavan hahmon (tosin miehen) kirjoihinsa, Evert Bäckströmin. ”Ken lohikäärmeen surmaa” on mainio. Suosittelen lämpimästi.
Tyttökirjoista muistuu mieleen muistuu A. Lindgrenin jotkut tyttöhahmot, kuten Marikki, jonka elämä ei ole ainakaan ihan siloista menoa.
T. Ansu
4 elokuun, 2012 klo 4:11 pm
Salla
Kirjan päähenkilössä on kait jollain lailla keskeistä, että lukija alkaa välittää hänestä ja siitä, mitä hänelle tapahtuu. Päähenkilön ei siis tarvitse todellakaan olla läpeensä hyvä mutta ei myöskään niin vastenmielinen, ettei lukija halua viettää lainkaan aikaansa hänen seurassaan. Päähenkilö voi sitten kehittyä suuntaan tai toiseen tai olla kehittymättä, mutta jotain sellaista hänessä täytyy olla, että lukija jaksaa kiinnostua hänestä.