Jatketaan blogissa lukemisaiheen parissa. Kun lukee paljon työkseen, pääsee valitettavan harvoin antautumaan kirjalle. Tiedättehän kirjalle antautumisen: Kun ajattelee kirjaa, tahtoo päästä olemaan sen kanssa kahden, ahnehtii jatkuvasti lisää eikä silti tahtoisi sen loppuvan, jännittää, itkee, nauraa, saa ajatusmyrskyjä, lumoutuu sanoista, rytmistä, tunnelmista. Vielä yksi sivu. Jos vielä yksi, vaikka silmät jo uhkaavat painua kiinni…

Olen saanut viime aikoina antautua kahdelle kirjalle, ja se on enemmän kuin monesti kuukausiin. Ensimmäinen näistä kahdesta on Gillian Flynnin Gone Girl, joka on pian ilmestymässä suomeksi nimellä Kiltti tyttö. Kirja on avioliittotrilleri, nokkela, taitavasti kirjoitettu, epäluotettavilla kertojilla leikittelevä, koukuttava, karmaiseva. Luin kirjaa Edinburghissa puoliväliin englanniksi. Sitten minun oli jätettävä kirja sinne. Odotin suomennoksen ilmestymistä ajatusteni taustalla jyskyttäen cliffhanger, johon lukemisen jäi. Osa minusta itse asiassa nauttikin tästä piinasta, odotuksen pitkittämisestä. Jos kirja olisi ollut minulla heti käden ulottuvilla, en olisi tehnyt mitään muuta kuin ahminut sitä loppuun. Tällä tavoin sain kokemukseeni lisää päiviä. En voi silti kieltää, ettenkö olisi hihkunut riemusta, kun minulle saapui arvostelijan ennakkokappale. Nyt olen päässyt jatkamaan cliffhangerista eteenpäin, mutta onneksi loppuun on vielä matkaa.

Minun oli varsin helppo antautua Gone Girlille. Olin kuullut siitä paljon hyvää ja lähdin lukemaan sitä oletuksenani, että saisin viihtyä ja jännittää. Tietenkin pelkäsin vähän, odotinko kirjalta liikoja. En. Jo parin ensimmäisen luvun jälkeen minulta oli hurmattu jalat alta. Gone Girl onnistui myös yllättämään siinä, kuinka se puhutteli minua tunnetasolle ja herätteli uusia ajatuksia.

Karo on kirjoittanut kirjasta näin:

http://karohamalainen.wordpress.com/2013/05/14/juonia-juonia/

Toinen kirja, jolle antauduin, oli Kirstin täälläkin hehkuttama John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe. Lähestyin kirjaa epäluuloisemmin kuin Gone Girliä. Sarkastisten syöpäsairaiden nuorten rakkaustarina kuulosti pahasti siltä, että minulta yritettäisiin heruttaa tunnereaktioita ja jopa kyyneliä melkein väkisin. Liikutu nyt! Itke!

Myönnän suoraan: kamppailin vastaan. Ensimmäiset kymmenet sivut tarkkailin kyynisesti kauempaa, kuinka kirjailija rakensi sympaattisia henkilöhahmoja. Taitavaa, nyökyttelin, taitavaa. Mutta onhan näitä nähty. Niin kuin on surullisesti päättyviä rakkaustarinoitakin. Sitten tapahtui jotain. Luin kirjaa Edinburghin lentokentällä, lennolla Edinburghista Lontooseen, Lontoon Heathrow’n kentällä ja lennolla Lontoosta Helsinkiin. Koko tämän ajan taistelin kyyneliä vastaan. Minun oli pidettävä lukemisessani taukoja ja hengitettävä syvään, etten olisi alkanut itkeä vieraiden ihmisten ympäröimänä. En muista, milloin minulle olisi viimeksi käynyt kirjan kanssa näin. Vastahakoisuuteni murrettiin pala palalta – ja nautin antautumisesta.

Etukäteen ei läheskään aina tiedä, mikä kirja viettelee puolelleen. Viime jouluna ryhdyin esimerkiksi lukemaan Jenny Kangasvuon Sudenverta ihan positiivisin odotuksin, mutta se yllätti minut silti tunnetasolla viemällä jalat alta. Sellaiset ovat hienoja, hämmentäviä hetkiä.

Analyyttinen lukutapa, josta työkseen lukevan ja kirjoittavan on käytännössä mahdoton päästä eroon, ei onneksi minulla estä kirjalle antautumista. Kun näkee, miten hyvin ja taitavasti kirjailija on kudelmansa rakentanut, millaisia kerronnan keinoja hän on käyttänyt ja miten hienosti ne toimivat, se vain syventää ihastustani entisestään. Minua ei haittaa lainkaan, vaikka näen, miten hurmaaminen tapahtuu. Se saa pikemminkin minut ajattelemaan, että näin paljon viettelemisekseni on nähty vaivaa – ja olen myyty.

Mille kirjalle sinä olet viimeksi saanut antautua?

Salla