Jatketaan blogissa lukemisaiheen parissa. Kun lukee paljon työkseen, pääsee valitettavan harvoin antautumaan kirjalle. Tiedättehän kirjalle antautumisen: Kun ajattelee kirjaa, tahtoo päästä olemaan sen kanssa kahden, ahnehtii jatkuvasti lisää eikä silti tahtoisi sen loppuvan, jännittää, itkee, nauraa, saa ajatusmyrskyjä, lumoutuu sanoista, rytmistä, tunnelmista. Vielä yksi sivu. Jos vielä yksi, vaikka silmät jo uhkaavat painua kiinni…
Olen saanut viime aikoina antautua kahdelle kirjalle, ja se on enemmän kuin monesti kuukausiin. Ensimmäinen näistä kahdesta on Gillian Flynnin Gone Girl, joka on pian ilmestymässä suomeksi nimellä Kiltti tyttö. Kirja on avioliittotrilleri, nokkela, taitavasti kirjoitettu, epäluotettavilla kertojilla leikittelevä, koukuttava, karmaiseva. Luin kirjaa Edinburghissa puoliväliin englanniksi. Sitten minun oli jätettävä kirja sinne. Odotin suomennoksen ilmestymistä ajatusteni taustalla jyskyttäen cliffhanger, johon lukemisen jäi. Osa minusta itse asiassa nauttikin tästä piinasta, odotuksen pitkittämisestä. Jos kirja olisi ollut minulla heti käden ulottuvilla, en olisi tehnyt mitään muuta kuin ahminut sitä loppuun. Tällä tavoin sain kokemukseeni lisää päiviä. En voi silti kieltää, ettenkö olisi hihkunut riemusta, kun minulle saapui arvostelijan ennakkokappale. Nyt olen päässyt jatkamaan cliffhangerista eteenpäin, mutta onneksi loppuun on vielä matkaa.
Minun oli varsin helppo antautua Gone Girlille. Olin kuullut siitä paljon hyvää ja lähdin lukemaan sitä oletuksenani, että saisin viihtyä ja jännittää. Tietenkin pelkäsin vähän, odotinko kirjalta liikoja. En. Jo parin ensimmäisen luvun jälkeen minulta oli hurmattu jalat alta. Gone Girl onnistui myös yllättämään siinä, kuinka se puhutteli minua tunnetasolle ja herätteli uusia ajatuksia.
Karo on kirjoittanut kirjasta näin:
http://karohamalainen.wordpress.com/2013/05/14/juonia-juonia/
Toinen kirja, jolle antauduin, oli Kirstin täälläkin hehkuttama John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe. Lähestyin kirjaa epäluuloisemmin kuin Gone Girliä. Sarkastisten syöpäsairaiden nuorten rakkaustarina kuulosti pahasti siltä, että minulta yritettäisiin heruttaa tunnereaktioita ja jopa kyyneliä melkein väkisin. Liikutu nyt! Itke!
Myönnän suoraan: kamppailin vastaan. Ensimmäiset kymmenet sivut tarkkailin kyynisesti kauempaa, kuinka kirjailija rakensi sympaattisia henkilöhahmoja. Taitavaa, nyökyttelin, taitavaa. Mutta onhan näitä nähty. Niin kuin on surullisesti päättyviä rakkaustarinoitakin. Sitten tapahtui jotain. Luin kirjaa Edinburghin lentokentällä, lennolla Edinburghista Lontooseen, Lontoon Heathrow’n kentällä ja lennolla Lontoosta Helsinkiin. Koko tämän ajan taistelin kyyneliä vastaan. Minun oli pidettävä lukemisessani taukoja ja hengitettävä syvään, etten olisi alkanut itkeä vieraiden ihmisten ympäröimänä. En muista, milloin minulle olisi viimeksi käynyt kirjan kanssa näin. Vastahakoisuuteni murrettiin pala palalta – ja nautin antautumisesta.
Etukäteen ei läheskään aina tiedä, mikä kirja viettelee puolelleen. Viime jouluna ryhdyin esimerkiksi lukemaan Jenny Kangasvuon Sudenverta ihan positiivisin odotuksin, mutta se yllätti minut silti tunnetasolla viemällä jalat alta. Sellaiset ovat hienoja, hämmentäviä hetkiä.
Analyyttinen lukutapa, josta työkseen lukevan ja kirjoittavan on käytännössä mahdoton päästä eroon, ei onneksi minulla estä kirjalle antautumista. Kun näkee, miten hyvin ja taitavasti kirjailija on kudelmansa rakentanut, millaisia kerronnan keinoja hän on käyttänyt ja miten hienosti ne toimivat, se vain syventää ihastustani entisestään. Minua ei haittaa lainkaan, vaikka näen, miten hurmaaminen tapahtuu. Se saa pikemminkin minut ajattelemaan, että näin paljon viettelemisekseni on nähty vaivaa – ja olen myyty.
Mille kirjalle sinä olet viimeksi saanut antautua?
Salla
3 kommenttia
Comments feed for this article
26 toukokuun, 2013 klo 8:55 am
Terhi
Kiitos vinkeistä, Salla!
Luin tämän kirjoituksen eilen juuri, kun olin lähdössä kalliolle ”salaiseen lukupaikkaani”. Ihana hyväntuulen kirjoitus. Haluaisin nostaa tähän kaksi kirjaa: Hassan Blasimin novellikokoelman Vapaudenaukion mielipuoli (WSOY 2012) on ollut kirjaimellisesti RÄJÄYTTÄVIN lukukokemus pitkään aikaan, mitään yhtä oivaltavaa en ole hetkeen lukenut. Novellien henkilöt ja heidän riipaisevatkin tarinansa eivät unohdu.
Eilen luin kalliolla auringonpaisteessa ja kalojen pomppiessa ympärillä Miki-versiota Karl Ove Knausgårdin Taisteluni – Ensimmäinen kirja (Like 2011). Unohdin kirjan erikoisen formaatin pian, sillä uppouduin niin kirjailijan elämäkerralliseen tarinointiin. Ihailen valtavasti luontevia siirtymiä lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Kun olin Pohjois-Norjassa kiertueella jokunen vuosi sitten, KAIKKI kirjastonhoitajat kohkasivat Knausgårdista. IHAN KAIKKI.
27 toukokuun, 2013 klo 8:30 am
markku-setä
John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe on se viimeisin ja myönnän, että oli virhe yrittää lukea sitä töissä lukupäivänä. Kyynelehtimiseksihän se meni vaikka kuinka yritti säilyttää kyynisen ja etäisen näkökulman jaSallankin mainitseman ”Onhan näitä nähty” asenteen, mutta kun se perkules oli niiiin koukuttava ja liikuttava. Ei voi mitään, otin suosiolla pataan ja luin kirjan loppuun nenäliina toisessa kädessä.
Kaikkein harmillisinta on tietysti se luettujen kirjojen tahtiin kasvava kyynisyys ja usko, että kaikki hyvät tarinat on jo luettu. Toki sitä ei enää ylläty ja tempaudu tarinaan kuten kolmekymmentä vuotta sitten, mutta onneksi edes joskus voi tempautua tarinaan kuin silloin lapsena ja nauttia (melkein) jokaisesta kirjasta uutena maailmoja mullistavana tapauksena. Mutta onneksi yhä vielä kirja tai kaksi vuodessa pääsee panssarin läpi ja koskettaa aidosti ja syvältä.
markku-setä
27 toukokuun, 2013 klo 3:01 pm
Katri
Kiitos kiinnostavista lukuvinkeistä! Tämä on minusta hyvin sanottu: ”Tiedättehän kirjalle antautumisen: Kun ajattelee kirjaa, tahtoo päästä olemaan sen kanssa kahden, ahnehtii jatkuvasti lisää eikä silti tahtoisi sen loppuvan, jännittää, itkee, nauraa, saa ajatusmyrskyjä, lumoutuu sanoista, rytmistä, tunnelmista.”
Niin. On mahtavaa, kun jokin kirja onnistuu aiheuttamaan tuollaisen reaktion. Senhän takia luen, että saisin kokea noita tunteita. Ja erityisesti on hauskaa, kun se tapahtuu yllättäen: jokin kirja, jolta ei edes odottanut paljoa, vetääkin täysin mukaansa. Hienoa ja hämmentävää, tosiaan…
Minä en juuri lue tietokirjallisuutta tai elämäkertoja, mutta viimeksi minut ovat vieneet mukanaan Jacques-Yves Cousteaun teokset Hiljainen maailma ja Elävä meri. Aivan mielettömiä kirjoja, joita en osaa edes kuvailla. Ne pitää itse kokea.