Terhin edellisen kirjoituksen innoittamana aloin miettiä, mitkä kirjallisuuden genret olen hylännyt niiltä kokeiltuani tai jopa kokeilematta. Runous tuli ensimmäisenä minullekin mieleen, sillä en ole kirjoittanut runon runoa varmaan neljään vuoteen. Silloinkin kirjoitin pakon sanelemana lyriikan kurssilla ja koko ajan kirjoittaessani tiesin, että en ollut omalla maaperälläni. Runous on siis yksi laajan kirjallisuudenala, jonka olen melko varmasti hylännyt. 

Proosan puolelta onkin vaikeampi sanoa, mitä genreä en missään nimessä aikoisi (vielä) kokeilla. Ennen lukioikää olin vakuuttunut siitä, että esikoisteokseni tulisi olemaan fantasiaa. Olin lukenut paljon fantasiakirjoja, oikeastaan lähes kaiken keskeisen mitä genrestä oli silloin suomeksi tarjolla, ja kirjoittanut tai ainakin aloittanut puolen tusinaa fantasiaromaania. Fantasiainnostukseni kuitenkin hiipui enkä enää jaksanut miettiä kuvitteellisten maiden vuosituhantisia historioita, piirtää karttoja, suunnitella uskontoja ja kehitellä taikavoimia. Lukemani fantasiaromaanit alkoivat toistaa itseään ja toisiaan, enkä oikein innostunut ajatuksesta, että olisin yrittänyt tuoda genreen jotain uutta. Eihän sitä tietenkään koskaan tiedä, mutta ainakin nyt tuntuu siltä, että joskus aikoinaan suunnitelmissa ollut suuri ja mahtava fantasiatrilogia jää minulta kirjoittamatta. 

Ennen fantasiahuumaani luin mielelläni eläintarinoita. Siis sellaisia, joissa koira, kettu, hiiri, hevonen tai muu neuvokas eläin joutui vaeltamaan pitkän matkan ja kohtaamaan vaaroja päästäkseen lopulta paratiisimaiseen luonnonsuojelunpuistoon tai hyvän omistajan luo. Halusin kirjoittaa itsekin sellaisen. Päähenkilönkin olin saanut valittua, kun olin havahtunut siihen tosiseikkaan, että Suomessa elelee otus nimeltä vesikko, jonka elinpiiriä minkit uhkaavat. Vesikon seikkailut jäivät silloin pienenä kirjoittamatta ja taitavat jäädä jatkossakin. Jos kirjoittaisin eläimistä, kirjan pitäisi olla vähintään yhtä monitahoinen kuin Ruohometsän kansaa, ja se taas vaatisi sellaista kunniahimoa, jonka taidan suunnata kuitenkin mieluummin ihmisistä kertoviin kirjoihin. 

En ole koskaan kokeillut kirjoittaa samppanjaa ja tummasilmäisiä miehiä täynnä olevaa hömppäviihderomaania enkä taida kokeillakaan. Sotakirjaa tuskin kirjoitan, en ehkä Lappiin sijoittuvaa kalastusromaaniakaan. En aio kirjoittaa parisuhteeni paljastuskirjaa enkä kuvausta mahdollisten tulevien lasteni kaikista päivittäisistä toimista. En usko kirjoittavani avainromaania. 

Onneksi on paljon sellaisia genrejä, joita ihan mieluusti kokeilisin. Tähän mennessä olen julkaistuissa teoksissa pitäytynyt tiukasti realistisissa nuortenromaaneissa, joten valinnanvaraa tuotannon monipuolistamiseen on vaikka millä mitalla. Novellit, kuunnelmat, lasten kuvakirjat, dekkarit… Eihän siitä fantasiaromaanistakaan toki koskaan tiedä.