”Mikä on suhteesi runouteen?” kuului kirjoittamisen perusopintojen runouden ennakkotehtävä, jonka tein viikko sitten. Minulla meni sormi suuhun. Suhteeni on nimittäin vähintäänkin ongelmallinen. Luen 1–5 runokirjaa vuodessa. Tiedän, että se on erittäin vähän. En osta runokirjoja juuri koskaan. Kirjakaupoissa kävelen runohyllyn ohi.

 

Aina kun yritän antaa runolle mahdollisuuden, kohdalleni osuu se kaikkein viheliäisin. Elitistinen, ylimielisen itsetietoinen runoilija, joka liihottaa niin korkealla omissa sfääreissään, ettei tekstistä saa minkäänlaista tarttumapintaa. On ranskan- ja latinankielisiä sitaatteja; on viittauksia Raamattuun ja Kreikan mytologiaan, vaikkei kirjoittaja välttämättä ole niistä sen paremmin perillä kuin lukijakaan. Minua alkaa ärsyttää niin paljon, etten lue runoja taas kuukausiin.

 

On minulla kuitenkin suosikkeja. Paras lukemani runokokoelma on ehdottomasti Anja Erämajan Laulajan paperit. Seuraan innolla myös Sanna Karlströmin, Arto Lapin, Saila Susiluodon ja Heli Laaksosen tuotantoa. Kaunis kieli ja ironiantaju voittavat minut puolelleen.

 

En kirjoita runoja. Olin toki tyypillinen teini-ikäinen, joka rustasi ruutuvihkoon lyijykynällä angstisen itsetuhoisia säkeitä. Mutta aikuisena ei sanaakaan.

 

Kunnes koitti runoviikonloppu kirjailija ja sanataideohjaaja Niina Hakalahden johdolla. Minua kauhistutti: pystyisikö jääräpäinen prosaisti muka kirjoittamaan runoa? Apua!

 

Kammottava asenteellisuuteni karisi jo ensimmäisenä iltana, kun kävimme läpi erilaisia runonäytteitä. Minun piti mennä kurssille asti, että tajusin itsestäänselvyyden. Runous on yhtä heterogeeninen kenttä kuin proosakin. Sen sisälle mahtuu kokonainen maailma. Voin löytää runouden sisältä hyviä ystäviä, mutta en tietenkään voi tulla toimeen kaikkien kanssa. Enhän innostu myöskään kaikista lukemistani proosateksteistä. Minulla on ollut huono tuuri törmätessäni minulle sopimattomiin runoilijoihin, mutta aivan varmasti Anja Erämajalla on sielunsiskoja ja -veljiä, jotka vain odottavat löytämistään.

 

Ja kyllä. Jääräpäinen prosaisti kirjoitti viikonlopun aikana innokkaasti lastenrunoja, proosarunoja ja tankaa – ja nautti siitä. Nyt tiedän voivani hyödyntää oppejani ja runouden keinoja myös proosassani.

 

Niina Hakalahti on kirjoittanut osuvasti: ”Runo voi piileskellä missä tahansa tekstissä, se on kenties uinuva mahdollisuus kaikissa kirjallisuuden lajeissa. Runo voi siis tulla vastaan yllättävissäkin paikoissa, pukeutua valepukuun.”

 

Heitänkin ilmaan kysymyksen:

 

Mikä on Sinun suhteesi runouteen ja minkä runokirjan luit viimeksi?

 

Teksti: Terhi Rannela

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset