”Mikä on suhteesi runouteen?” kuului kirjoittamisen perusopintojen runouden ennakkotehtävä, jonka tein viikko sitten. Minulla meni sormi suuhun. Suhteeni on nimittäin vähintäänkin ongelmallinen. Luen 1–5 runokirjaa vuodessa. Tiedän, että se on erittäin vähän. En osta runokirjoja juuri koskaan. Kirjakaupoissa kävelen runohyllyn ohi.
Aina kun yritän antaa runolle mahdollisuuden, kohdalleni osuu se kaikkein viheliäisin. Elitistinen, ylimielisen itsetietoinen runoilija, joka liihottaa niin korkealla omissa sfääreissään, ettei tekstistä saa minkäänlaista tarttumapintaa. On ranskan- ja latinankielisiä sitaatteja; on viittauksia Raamattuun ja Kreikan mytologiaan, vaikkei kirjoittaja välttämättä ole niistä sen paremmin perillä kuin lukijakaan. Minua alkaa ärsyttää niin paljon, etten lue runoja taas kuukausiin.
On minulla kuitenkin suosikkeja. Paras lukemani runokokoelma on ehdottomasti Anja Erämajan Laulajan paperit. Seuraan innolla myös Sanna Karlströmin, Arto Lapin, Saila Susiluodon ja Heli Laaksosen tuotantoa. Kaunis kieli ja ironiantaju voittavat minut puolelleen.
En kirjoita runoja. Olin toki tyypillinen teini-ikäinen, joka rustasi ruutuvihkoon lyijykynällä angstisen itsetuhoisia säkeitä. Mutta aikuisena ei sanaakaan.
Kunnes koitti runoviikonloppu kirjailija ja sanataideohjaaja Niina Hakalahden johdolla. Minua kauhistutti: pystyisikö jääräpäinen prosaisti muka kirjoittamaan runoa? Apua!
Kammottava asenteellisuuteni karisi jo ensimmäisenä iltana, kun kävimme läpi erilaisia runonäytteitä. Minun piti mennä kurssille asti, että tajusin itsestäänselvyyden. Runous on yhtä heterogeeninen kenttä kuin proosakin. Sen sisälle mahtuu kokonainen maailma. Voin löytää runouden sisältä hyviä ystäviä, mutta en tietenkään voi tulla toimeen kaikkien kanssa. Enhän innostu myöskään kaikista lukemistani proosateksteistä. Minulla on ollut huono tuuri törmätessäni minulle sopimattomiin runoilijoihin, mutta aivan varmasti Anja Erämajalla on sielunsiskoja ja -veljiä, jotka vain odottavat löytämistään.
Ja kyllä. Jääräpäinen prosaisti kirjoitti viikonlopun aikana innokkaasti lastenrunoja, proosarunoja ja tankaa – ja nautti siitä. Nyt tiedän voivani hyödyntää oppejani ja runouden keinoja myös proosassani.
Niina Hakalahti on kirjoittanut osuvasti: ”Runo voi piileskellä missä tahansa tekstissä, se on kenties uinuva mahdollisuus kaikissa kirjallisuuden lajeissa. Runo voi siis tulla vastaan yllättävissäkin paikoissa, pukeutua valepukuun.”
Heitänkin ilmaan kysymyksen:
Mikä on Sinun suhteesi runouteen ja minkä runokirjan luit viimeksi?
Teksti: Terhi Rannela
10 kommenttia
Comments feed for this article
Tou 15, 2007 klo 7:49 am
Anneli
Täällä toinen, jonka runosuoli ei todellakaan syki.
Olin aikanaan kirjoittajakoulutuksessa, jossa suurin osa ihmisistä pursui runoja. Tosi hyviä runoja. Eikä kukaan kiinnostunut pitkästä proosasta saati draamasta joita minä taas olisin mielelläni suoltanut.
Mutta jotakin hyötyä ja iloa runoilijoiden kanssa toimimisesta kuitenkin oli. Opin lukemaan runoja! Ja se onkin ollut suuri ilo. Oikeastaan opin keventämään asennettani runoon ja rupesin lukemaan niitä vähän samalla tavalla kuin uisi. Luen vain, en kauheasti mieti syvämerkityksiä. Sillä tavalla runot ovat mainiota iltalukemista (paitsi että nyt just luen Taivaan tuuliin-rompsua). Niitä voi lukea monta tai yhden.
Parhaillaan luen Sirkka Turkan koottuja runoja. Hieno kirja – tosin aika paksu sänkykirjaksi. Sitä ennen luin Kaarlo Sarkian kootut (ihan totta! halusin ottaa selville millainen se kuuluisa Sarkia oikein on). Sarkia on välillä aivan loistava, väliin taas riimit ”sinkoilee – pinkoilee” vetävät lukijan suun vinoon hymyyn.
Mutta en kyllä pystyisi yllyttäytymään kirjoittamaan runoja. Hyvä, Terh!
Tou 15, 2007 klo 8:51 am
Jukka Laajarinne
Minulla oli pitkään aika samanlainen suhde runoihin: liian jotenkin vaikeaa, pirullisia viittauskoneistoja ja niin edelleen. Runojen kanssa puuhastelu on kuitenkin avannut minulle toisenlaisia näkökulmia myös proosaan, sen tulkintaan ja käytettävissä oleviin keinoihin. Jos en rustaisi runoja, kirjoittaisin myös aika paljon yksitasoisempaa proosaa, kuin mitä nyt kirjoitan.
Tou 16, 2007 klo 10:48 am
penjami
Runojen lukeminen tuulettaa paitsi näkökulmia niin myös kieltä. Kun omituiset metaforat potkivat ohimoon ja ristiriidoilla ladatut erikoiset sanaparit nauravat lukijalle päin naamaa, niin pakostakin omaan kieleen tulee uusia mutkia ja kulmia. Kuten Anneli edellä kirjoitti: ei runojen ymmärtäminen ole tärkeintä, vaan niiden lukeminen.
Tou 16, 2007 klo 3:03 pm
tepa
Olette ihan oikeassa. Minulle on jäänyt liian tiukasti päälle jonkinlainen kirjallisuudenopiskelijan lukutapa. Kaikki pitää leikata auki, analysoida puhki ja tyhjentää merkityksistä – ja jos tämä ei onnistu omilla rajallisilla välineillä, seuraa turhautuminen. Annelin mainitsema ”uiminen” sen sijaan kuulostaa rentouttavalta. Minäpäs kokeilen uivaa lukutapaa. :0)
Tou 16, 2007 klo 9:58 pm
johannesknektman
Anneli: ”Luen vain, en kauheasti mieti syvämerkityksiä.”
Mitä!? Onko runoja mahdollista lukea tuhlaamalla aikaansa jonkin syvällisemmän sisällön miettimiseen?
Minä en ymmärrä runoutta, en ole koskaan ymmärtänytkään, enkä tiedä haluankokaan ymmärtää, minusta tuntuu siltä että runouden syvällisempi ymmärtäminen veisi runojen lukemisesta ilon, puhumattakaan niiden rustaamisesta.
Tou 18, 2007 klo 12:55 pm
Minäkö tyhmä? at Tero Hannula .com
[…] mutta yllättäen törmäsin samanlaiseen asenteeseen muuallakin. Terhi Rannela kirjoittaa aiheesta Grafomaniassa (jonka seuraamisen jossain vaiheessa lopetin, mutta täytyy näköjään aloittaa uudestaan). Yksi […]
Tou 20, 2007 klo 1:41 am
Runous valtaa mielen ja pakina kuolee pystyyn « Oli sitten pakko koskea kun kiellettiin
[…] Grafomani blogissa Terhi Rannela esittää kaksi kysymystä sisältävän kysymyksen: Mikä on Sinun suhteesi runouteen ja minkä runokirjan luit viimeksi? […]
Tou 21, 2007 klo 9:55 pm
SusuPetal
En juurikaan lue runoja. Kirjoitan niitä kyllä itse, samalla tavalla kuin proosaa, sen kummemmin erittelemättä mitä ja miksi. Runous on yksi tapa kirjoittaa, niin kuin mikä tahansa muu, ei sen kummempi, ainakaan minulle.
Tou 23, 2007 klo 10:41 am
Jukka
Olen tässä viime aikoina huomannut, että useammin kuin runot itsenäisinä teoksina (usein liian vaikeasti tulkittavina), minua kiinnostaa niiden syntyprosessi: uudet kokeelliset metodit, mihin on pyritty, mitä on keksitty jne.
Puhe runoudesta puhuttelee minua enemmän kuin runous itse.
Tou 23, 2007 klo 8:58 pm
Eija
Luen silloin tällöin runoja koska niistä oppii metaforeja, kielikuvia, sanoilla leikittelyä. Pidän runoista koska niissä on tulkinnan mahdollisuutta. Kaikkea lukemaansa ei tarvitse ymmärtää, voi kehitellä omia visioita.
Olen harrastanut pariin otteeseen kaveriporukalla runoraatia. Luetaan runoja ja arvostellaan niitä. Moni runo avautuu ääneen luettuna. Ihan kiva tapa viettää iltaa.