Löysin tänään Turun Sanomien jutun perusteella tieni Hömpän helmet -blogiin (http://homppa.vuodatus.net), joka on keskittynyt naisten viihdekirjallisuuteen. Blogissa kirjoitetaan ja keskustellaan naisviihteen lukemisesta, kirjoittamisesta ja arvioidaan naisviihteen helmiä. Varsin mielenkiintoinen blogi-tuttavuus, joka sai minut heti miettimään omaa suhtautumistani naisviihteeseen ja viihdekirjallisuuteen yleensäkin.
Rajanveto on tietenkin vaikeaa ja siitä voidaan vääntää loputtomiin kättä, mikä on viihdekirjallisuutta ja mikä ei. On kuitenkin olemassa joitain hyvin selviä tapauksia. Kun kirjan kannessa lukee Danielle Steel tai Tom Clancy tai Sweet Valley High tai Rakkauden ratsutalli, lyön kirjaan heti viihdeleiman. Toki nämä edustavat erilaisia viihteen lajeja (romanttista naisviihdettä, jännitysviihdettä, nuorten viihdettä ja hevosviihdettä), mutta viihdettä ne ovat minusta yhtä lailla kaikki. Niitä yhdistää myös se seikka, että mihinkään en haluaisi koskea pitkällä tikullakaan.
Kaikkein äärimmäisimmän laidan hömppä on minusta masentavaa. Minulle ei tule siitä hyvä vaan paha olo. Aivot eivät todellakaan mene narikkaan. Ahdistun huonosta kielestä ja latteista hahmoista ja ennalta arvattavista käänteistä. Ahdistun kaavamaisuudesta. Tämä johtaa siihen, että luen hömppää erittäin harvoin. Täten minulta menevät varmasti ohi myös genren ehdottomat helmet, mutta ei se mitään, sillä muutakin kirjallisuutta on tarjolla enemmän kuin ehtii lukea.
Olen minä lukenut hyvääkin hömppää. Olin esimerkiksi positiivisesti yllättynyt Bridget Jonesin päiväkirjasta, joka oli sopivasti itseironinen ja genren kliseitä taitavasti käyttelevä. Minusta se oli älykästä hömppää. En kuitenkaan rientänyt lukemaan kirjan jatko-osaa, sillä silloinkin taisi olla jotain vielä parempaa lukemista.
Ehkä kyse onkin siitä, että kun on olemassa niin paljon todella hyviä kirjoja, minusta tuntuu tuhlaukselta lukea hömppää. Etenkin, kun se vain harvoin viihdyttää minua. Viihdyn toisenlaisten kirjojen parissa enkä missään tapauksessa lue ”vakavaa” kirjallisuutta, koska olisi ”pakko” tai koska sillä pitäisi päästä kehuskelemaan. Hyvät, ajatuksia herättävät, kielellisesti mestarilliset, rakenteellisesti oivaltavat ja aiheiltaan kiinnostavat kirjat vain yksinkertaisesti antavat minulle enemmän. Niistä tulee se hyvä olo. Aivot eivät ehkä ole narikassa, mutta ajatukset eivät myöskään juutu kiertämään vanhoja, arkipäiväisiä uriaan.
Jotta en alkaisi kuulostaa liian elitistiseltä, minun on syytä tunnustaa, että hömppärajoittuneisuuteni ei ulotu televisioon. Katson sujuvasti Music TV:ltä kaiken maailman hömppää, olen seurannut erilaisia malliohjelmia ja Idolsia ja vaikka mitä. Tiedä sitten, mistä tämä johtuu. Olisihan siellä telkkarissakin takuulla parempaa katsottavaa.
11 kommenttia
Comments feed for this article
28 elokuun, 2007 klo 2:58 pm
tepa
Mielenkiintoinen aihe, josta on varmasti mielipiteitä puolesta ja vastaan.
Minulla on merkillinen tapa nousta aina barrikadeille, kun käynnistetään ikuinen keskustelu korkea vs. matala, ns. laadukas kirjallisuus vs. hömppä. Oikeastaan en ymmärrä, miksi puolustan hömppää useimmiten naama punaisena, koska en itsekään juuri lue sitä (uskoakseni lukisin, jos aikaa olisi enemmän…)
Olemme yrittäneet perustaa hömppälukupiirin ystävieni kanssa vain pureutuaksemme hömpän ytimeen: onko sitä? Avasin Barbara Cartlandin romaanin, mutta lukeminen tyssäsi jo ensimmäisen markiisin kohdalla (olisiko ollut kolmas sana…) 🙂
Mitä tulee televisioon, olen auttamaton hömppäaddikti. Ja vieläpä hyvällä omallatunnolla.
28 elokuun, 2007 klo 3:46 pm
mn
Minäkin olen television puolella hömppäohjelmien ja realityshittien suurkuluttaja, mutta en voi sietää romanttisia rakkaushömppäromaaneja. Viimeksi lukemani lajin edustaja oli Paholainen pukeutuu Pradaan, koska aihepiiri kiinnosti. Lukeminen oli yhtä tuskaa! Huonosti kirjoitettua, tai käännettyä, tai arvatenkin molempia. Tai ainakin ensimmäistä. Tuskin hyväkään känätäjä voi silkkoa pelastaa.
Vai johtuisko tämä nykyinen hömppäallergia siitä, että nuoruudessa, jossain esiteinixiässä, luin kaikki maailman angelikat ja polvat ja mylhemmin myös niitä ruokakaupan kassalta saatavia, mitä ne nyt olivat…harlekiineja? Ja sinäminää ja reginaa. Uh huh.
29 elokuun, 2007 klo 11:19 pm
Tuima
Hömppä lajina on verrattavissa kaikkeen muuhun kaunokirjallisuuteen: senkin sisällä on hyvin ja huonosti kirjoitettuja teoksia. Huonosti kirjoitettu hömppä on kamalaa luettavaa samaan tapaan kuin huonosti kirjoitettu ja sekavia ajatuksia sisältävä vakavampi kirjallisuus. Toinen yhdistävä tekijä on se yksinkertainen totuus, minkä näkyy selkeästi kirjoituksesasikin, että hömppä yksinkertaisesti ei ole kaikkien kirjallisuutta eikä sen pidäkään.
Tepan kohdalla voisin hieman kauhistella hömppäkirjallisuuspiirin kirjavalintaa. Cartlandia, hyvänen aika. Valitkaa ensi kerralla joku vähän modernimpi ja hauskempi kirjailija. Jättäkää markiisit muille.
30 elokuun, 2007 klo 8:38 am
tepa
Tuima: Tarkoituksena oli valita kaikkien hömppäkirjojen äiti ja eikös Cartland juuri olekin sitä? :0)
31 elokuun, 2007 klo 9:26 pm
Tuima
Onhan se, mutta voi olla myös tehokas nykynaisen vierottaja 🙂 Yritin joku aika sitten lukea Hömpän helmiä ajatellen sitä ainoata Cartlandia, jonka varmasti tiedän lukeneeni joskus kauan sitten teininä, mutta noin viiden sivun jälkeen luovutin. No, ehkä kokeilen uudestaan.
Jostain luin – tiedä sitten kuinka totta koko juttu onkaan – että Dame Cartland, joka oli prinsessa Dianan isoäitipuoli, oli todennut, että D luki vain hänen kirjojaan ”eikä se tehnyt hänelle yhtään hyvää”.
1 syyskuun, 2007 klo 1:39 pm
Päivi
Tuima: Mainio anekdootti C:sta ja D:sta!
Luin Cartlandini (olen siis osa hömppälukupiiriä, joka ei ole vieläkään kokoontunut!) yllättävän nopeasti, vaikka jouduinkin paikoitellen huokailemaan ja pyörittelemään silmiäni. Suhtausuin kirjaan huumorilla – miten muuten voi tehdä, kun sankarittaren rinta väräjää ties kuinka monta kertaa?! Kun en ole edes varma, miten se käytännössä tapahtuu. 😉
Mutta hömppää on monenlaista, ja Cartland edustaa vain yhtä tyyppiä. Onneksi!
2 syyskuun, 2007 klo 12:00 pm
Tuima
Minäkään en tiedä miten rinta väräjää, mutta hömppälukupiireissä sitä voisi harjoitella 🙂 Tosin onnistuakseen toiminta voi vaatia kureliivit…
9 syyskuun, 2007 klo 12:00 pm
anuh
Iiih, teini-iän tunnelmissa luin usein mökillä Harlekiineja. Niissä oli aina sama kaava, mutta oli ne ah niin romanttisia 😉 Aika pian kasvoin niistä ”ulos”, nykyään menisi hermot hetkessä naispäähenkilöiden järjettömän käytöksen takia…
Kyllä mä silti luen edelleen joskus laatuhömppää, esim. Bridget Jones -kirjat on ihanii Niissä on sopivasti ironiaa, ja tunneskaalatkin on aidon makuisia.
Hömppä on kyllä lajina aliarvostettua, niin kirjoina kuin tv:ssä ja valkokankaalla. Ja jostain syystä se usein mielletään erityisesti naisten lajiksi. Onhan miehillekin tarjolla hömppää – vai mitä muuta ovat toimintaleffat, joissa juonta on hädin tuskin tyngäksi, räjähdyksiä ja takaa-ajoja senkin edestä?
Hömpän tarkoitus on tarjota ajanvietettä ja viihtymistä, jossa ei tarvitse kauheasti hiki otsalla pähkäillä että mitäs pirua tässä nyt yritetään sanoa. Kyllä nykyelämässä useimmilla on sitä pähkäiltävää ihan tarpeeksi muutenkin. Mun mielestä hömpällä on terapeuttinen tehtävä, se pistää älyaivot nollille ja tyydyttää aivojen tunneosastoa ikään kuin turvallisesti, vähän kuten kauhuleffoja katsoessa saa pelätä ja kauhistua olematta silti itse vaarassa 🙂
Jotkut tuntuu mielellään niputtavan hömpän lukijat/katsojat suoraan ääliökategoriaan, eivätkä millään tunnustaisi itse nauttivansa hömppäannoksia silloin tällöin. Mutta ihan oikeasti, kuka jaksaa jatkuvasti olla hiton syvällinen ja älyllinen?
Ehkä tän paatospuheen taustalla on se, että mä itsekin kirjoitan hömppää: Sonja-sarjan kantava voima on pääparin rakkaustarina 😛
9 syyskuun, 2007 klo 2:00 pm
Tuima
Rakkausteema itsessään ei tee mistään kirjasta hömppää. Jos tekisi, samaan lajiin menisi kaikki rakkautta käsittelevä kirjallisuus 🙂
10 syyskuun, 2007 klo 8:39 am
anuh
Joo, no itse asiassa tuo ei ollut mun oma ajatus, vaan alunperin joku [miespuolinen] kriitikko kutsui Sonja-sarjaa ”fantasiamaailmaan sijoitetuksi Harlekiini-kirjallisuudeksi” tjsp. 😆
11 marraskuun, 2009 klo 2:55 pm
Anna-Liisa
No kokeilkaas ryppyotsat Jalna-sarjaa. 🙂 Erittäin hyviä hömppäkirjoja ovat Jane Austenit ja Brontët.