Löysin tänään Turun Sanomien jutun perusteella tieni Hömpän helmet -blogiin (http://homppa.vuodatus.net), joka on keskittynyt naisten viihdekirjallisuuteen. Blogissa kirjoitetaan ja keskustellaan naisviihteen lukemisesta, kirjoittamisesta ja arvioidaan naisviihteen helmiä. Varsin mielenkiintoinen blogi-tuttavuus, joka sai minut heti miettimään omaa suhtautumistani naisviihteeseen ja viihdekirjallisuuteen yleensäkin.

Rajanveto on tietenkin vaikeaa ja siitä voidaan vääntää loputtomiin kättä, mikä on viihdekirjallisuutta ja mikä ei. On kuitenkin olemassa joitain hyvin selviä tapauksia. Kun kirjan kannessa lukee Danielle Steel tai Tom Clancy tai Sweet Valley High tai Rakkauden ratsutalli, lyön kirjaan heti viihdeleiman. Toki nämä edustavat erilaisia viihteen lajeja (romanttista naisviihdettä, jännitysviihdettä, nuorten viihdettä ja hevosviihdettä), mutta viihdettä ne ovat minusta yhtä lailla kaikki. Niitä yhdistää myös se seikka, että mihinkään en haluaisi koskea pitkällä tikullakaan.

Kaikkein äärimmäisimmän laidan hömppä on minusta masentavaa. Minulle ei tule siitä hyvä vaan paha olo. Aivot eivät todellakaan mene narikkaan. Ahdistun huonosta kielestä ja latteista hahmoista ja ennalta arvattavista käänteistä. Ahdistun kaavamaisuudesta. Tämä johtaa siihen, että luen hömppää erittäin harvoin. Täten minulta menevät varmasti ohi myös genren ehdottomat helmet, mutta ei se mitään, sillä muutakin kirjallisuutta on tarjolla enemmän kuin ehtii lukea.

Olen minä lukenut hyvääkin hömppää. Olin esimerkiksi positiivisesti yllättynyt Bridget Jonesin päiväkirjasta, joka oli sopivasti itseironinen ja genren kliseitä taitavasti käyttelevä. Minusta se oli älykästä hömppää. En kuitenkaan rientänyt lukemaan kirjan jatko-osaa, sillä silloinkin taisi olla jotain vielä parempaa lukemista.

Ehkä kyse onkin siitä, että kun on olemassa niin paljon todella hyviä kirjoja, minusta tuntuu tuhlaukselta lukea hömppää. Etenkin, kun se vain harvoin viihdyttää minua. Viihdyn toisenlaisten kirjojen parissa enkä missään tapauksessa lue ”vakavaa” kirjallisuutta, koska olisi ”pakko” tai koska sillä pitäisi päästä kehuskelemaan. Hyvät, ajatuksia herättävät, kielellisesti mestarilliset, rakenteellisesti oivaltavat ja aiheiltaan kiinnostavat kirjat vain yksinkertaisesti antavat minulle enemmän. Niistä tulee se hyvä olo. Aivot eivät ehkä ole narikassa, mutta ajatukset eivät myöskään juutu kiertämään vanhoja, arkipäiväisiä uriaan. 

Jotta en alkaisi kuulostaa liian elitistiseltä, minun on syytä tunnustaa, että hömppärajoittuneisuuteni ei ulotu televisioon. Katson sujuvasti Music TV:ltä kaiken maailman hömppää, olen seurannut erilaisia malliohjelmia ja Idolsia ja vaikka mitä. Tiedä sitten, mistä tämä johtuu. Olisihan siellä telkkarissakin takuulla parempaa katsottavaa.