Mielenkiintoinen Vuokko Tolosen pääkirjoitus Kiiltomadossa. Joskus (tai aika usein) sitä ajattelee, että oma kirja hukkuu massan joukkoon. Tämän luettuaan ei yhtään ihmettele, sillä niin ne muutkin näyttävät hukkuvan, jopa sellaiset joista luulisi keskustelua käytävän, arvokkaan palkinnon saajaehdokkaat!

Kirjoja julkaistaan selvästikin paljon. Niitä julkaistaan myös muista syistä kuin kaunokirjallisista syistä. Vaikka teos on tekijälleen tapahtuma, ei se sitä näytä olevan lukijoiden massalle, eikä näin ollen ole ihme, jos lukijan on vaikea löytää tiettyä teosta. Kirja, vaikka kuinka arvokas ja hyvä onkin, on vaarassa joutua pölyttymään kirjaston perimmäiseen nurkkaan.

Joku esitti joulun tiinoilla Helsingin Sanomien yleisönpalstalla ehdotuksen siitä, miten lapset ja nuoret saadaan innostumaan lukijoista: jos idolit lukevat niin nuorisokin innostuu. Väite sai tukea, kun näin taannoin terveellistä ruokailua käsittelevän brittidokkarin. Siinä kasviskielteiset muksut saatiin tykkäämään kasviksista positiivisen idoliesimerkin kautta. Idoli mussuttamaan koulun ruokalaan kasviksia ja puhumaan terveen elämäntavan puolesta. Vielä hurjempi oli koe, jossa lapsille annettiin välitunnilla kuivattua mangoa ja rusinoita. Alussa molemmat olivat yhtä suosittuja ja molemmista tykättiin yhtä paljon. Kun rusinoiden saantia hankaloitettiin, alkoi niistä tulla vähitellen suositumpia ja halutumpia, muksut repivät niitä suorastaan käsistä. Loppukyselyssä yhtä lukuun ottamatta kaikki muksut sanoivat pitävänsä rusinoista enemmän kuin mangoista.

Tällä logiikalla kirjat kiinnostaisivat, ne suorastaan revittäisiin käsistä, jos ne olisivat harvinaisia ja niitä saisi vain tiskin alta.

(Vai olisiko syytä vain keskittyä sellaisiin aiheisiin, jotka eivät voi jäädä huomiotta, vaikkapa yhteiskunnallisiin kysymyksiin?)

Ja kuka voitti Runebergin? Se ja ehdokaskirjojen luonnehdinnat löytyvät täältä.

Mainokset