Sunnuntain Aamulehdessä on kiva juttu nuorten sarjakirjoista. Jutussa esitellään Tittamari Marttisen Viivi Pusu, Tuija Lehtisen Rebekka, Salla Simukan Tapio ja Katariina Romppaisen Vilhelmi. Jutussa käsitellään samoja ongelmia, joita olen viime aikoina itsekin mielessäni pyöritellyt. Suunnittelen kirjasarjaa. Toimittaja Essi Myllyoja sen kirjoittaakin: ”Sarja ei synny vahingossa. Yleensä kirjailija tietää jo ennen ensimmäisen osan aloittamista, tekeekö sarjaa vai vain ainutkertaista romaania. Joskus kirjailija jopa tietää, montako osaa sarjaan tulee.”
Osallistuin aikanaan Tiina-kirjoituskilpaan käsikirjoituksella, jonka Otava julkaisee tulevana syksynä. Kisaan lähettämäni teksti on kokenut kuukausien aikana melkoisen muodonmuutoksen, ja hyvä niin. Yllättävän moni kollegakin muuten osallistui samaan mittelöön. Toivottavasti näitä tyttökirjoja ilmestyy tulevaisuudessa.
Kun osallistuin kilpailuun, mietin nimenomaan sellaista punaista lankaa, josta voisi syntyä sarja. Yhteistä nimittäjää monelle kirjalle. Ja se on matkustaminen. Ensimmäisessä osassa päähenkilöni Kerttu, 15, matkustaa Amsterdamiin. Toisessa osassa, jota juuri suunnittelen, lennetään Intiaan. Ja sitä seuraavassa? Mielikuvitukselle pitää jättää vielä tilaa…
Nuorten sarjakirjoihin voi suhtautua kahtalaisesti. Itse olin esiteininä niiden suurkuluttaja, joten suhtaudun innokkaasti myös omatekoiseen sarjaani. 🙂 Toisaalta kirjailijat harmittelevat, ettei sarjojen jatko-osia hirveästi huomioida kritiikeissä. Ulkopuolinen saattaa myös ajatella, että sarjaan voi suhtautua jotenkin löysin rantein, vasemmalla kädellä, liukuhihnamentaliteetilla. Suurin osa tuntemistani sarjakirjoittajista on vahvasti eri mieltä.
Minusta on mukava ajatus saada viettää pitempi tovi tuttujen hahmojen kanssa. Heistä tulee paljon läheisimpiä kuin yksittäisten kirjojen kohdalla. Salla sen kiteyttääkin: ”Osaisin varmaan jopa sanoa, mikä on Tapion lempiväri (yötaivaan tummansininen), jos sitä joku minulta kysyisi.” Ja löysin rantein? Hieman epäilen. Jokainen kirja on iso haaste.
Ei sarjaformaatti koske tietenkään pelkästään lasten- ja nuortenkirjallisuutta. On paljon aikuistensarjoja, joita seuraan. Ensimmäisenä tulee mieleen Maria Kallio. Odotan innolla Marian uusia kuulumisia.
Mitä sarjoja Sinä seuraat?
8 kommenttia
Comments feed for this article
helmikuu 10, 2008 klo 9:13 pm
Anne
Fantasiakirjasarjat olivat minulle aikoinana perin tärkeitä. Niissä sarjamaisuus oli välttämätöntä, koska eeppiset tarinankaaret vaativat paljon tilaa. Ainakin Susan Cooperin Pimeä nousee tulee nyt esimerkkinä mieleeni.
Fantasiakirjoja aiemmin Neiti etsivät, Viisikot ja Kolme etsivää tuli luettua tarkkaan, niissähän taas tarina ei jatku kirjasta toiseen vaan jokainen on oma tarinansa omine ongelmineen.
helmikuu 11, 2008 klo 8:10 am
Anneli
Jos kritiikki ei noteeraa, niin lukijat kyllä. Lukijoillehan kirjoja kirjoitetaan, eikö?
Lapsena luin innoissani sarjoja, Peppi Pitkätossut, Muumit, Viisikot, Seikkailu-sarjat ja sitten oli joku nuortenkirjasarja, jonka tunnisti ulkonäöstä ja jossa oli klassikoita, Perämies Pirteä, Aarresaari jne. Vähän isompana luimme veljeni aivan hiukset pystyssä Punavyö-sarjaa (se oli länkkäri, joka tapahtui Tombstonessa ja josta en enää muista yhtään mitään paitsi hassun nimen).
Lapset eivät lue kritiikkejä, eivät edes kiinnitä huomiota kirjan kirjoittajaan, senpä vuoksi sarjat ovat heille lukemisen valitsemista helpottava brändi.
helmikuu 11, 2008 klo 11:42 am
Terhi
”Lukijoillehan kirjoja kirjoitetaan, eikö?”
Ihan totta, Anneli. Minulla oli postauksessani samainen lause, mutta pyyhin sen pois, koska aloin kuulostaa sormea heristävältä kansakoulunopettajalta. 🙂
”Lapset eivät lue kritiikkejä, eivät edes kiinnitä huomiota kirjan kirjoittajaan, senpä vuoksi sarjat ovat heille lukemisen valitsemista helpottava brändi.”
Tämäkin on totta. Lukijat muistavat korkeintaan sarjan päähenkilön tai sarjan nimen. Muistan vieläkin, mistä kohti tietyt sarjat löytyivät kotipaikkakuntani kirjaston lasten- ja nuortenosastolta. Kultainen salama, Nummelan ponitalli, Lotta… ja niin edelleen.
helmikuu 11, 2008 klo 4:03 pm
kirsti k
Muksuna Kolme etsivää oli ykkönen, Lotta-sarja hyvä kakkonen.
Tärkeää oli se, ettei tarvinnut lukea kronologisesti.
Sarjaa kirjoittaessa pyrin itsekin siihen, että jokaisen osan voisi lukea itsenäisenä. Se tuo haastetta. Miten osaa taustoittaa tarpeeksi, vaan ei liikaa? Mikä on oleellista tietoa lukijalle? Miten keksiä kirjan alkuun sellaisia tapahtumia, jotka valottavat henkilöitä – ettei tarvitse alleviivata ja adjektiivien luonnehtia tyyppien persoonaa ja suhteita toisiinsa?
Joskus tuntuu, että helpompaa olisi luoda kokonaan uusi miljöö ja immeiset…
Silloin tällöin Vili (siis se oikea kirjailija) viittaa suoraan edellisiin kirjoihinsa, jopa kehottaa vilkaisemaan sivulle se ja se. Ehkä hölmöä jonkun mielestä. Minusta jännää.
helmikuu 11, 2008 klo 4:22 pm
Salla
Minäkin pyrin siihen, että Tapio ja Moona -kirjat voisi lukea myös itsenäisinä teoksina. Vähän siinä joutuu kertailemaan edellisten kirjojen tapahtumia, mutta ehkä se ei haittaa sellaistakaan lukijaa, joka on lukenut aiemmat osat. Etenkään siinä tapauksessa, että lukemisesta on jo vierähtänyt aikaa. Tietenkin sarjasta saa eniten irti, jos lukee kaikki osat. Itse tein lapsena/nuorena monesti niin, että luin kirjasarjat väärässä järjestyksessä, lähinnä siksi, että kirjastosta ei ehkä saanut juuri haluamaani osaa. Oli siinäkin oma viehätyksensä.
Joitakin fantasiasarjoja aloin lukea juuri silloin, kun ne ilmestyivät. Se oli tuskastuttavaa, kun seuraavaa osaa joutui odottamaan niin kauan. Tai siis silloin vuosi tuntui pitkältä ajalta. Nykyäänhän vuosi humahtaa ohi niin ettei melkein ehdi huomatakaan. Minne katosi 2007?
Nyt odottelen rauhallisesti Jan Kjaerstadin romaanitrilogian toisen osan suomennosta. Jos jostain sattuu eteeni norjankielinen alkuteos, luen toki sen, mutta muuten tyydyn odottelemaan Veijo Kiurun suomennosta.
helmikuu 11, 2008 klo 6:17 pm
kirsti k
Unohdin vastata kysymykseen.
Mitä sarjoja nykyään seuraan? Ensimmäisenä tulee mieleen islantilaisen Arnaldurin kiehtovat dekkarit, joissa seikkailee komisario Erlendur. Niitä on käännetty neljä.
helmikuu 12, 2008 klo 4:00 pm
Jukka
Lapsena ja nuorena luin paljonkin sarjoja: Kolme etsivää, Nikke, Petoveto 5, Mestarietsvä Rasmus jne.
Aikuisenakin on uponnut: Muumit, Pirkko Saision omaelämäkerrallinen trilogia, Platonin dialogit, Jari Järvelän Yrjö Pihlava -trilogia, Jan Guilloun ristiretkitrilogia…
Toistaiseksi ole aloittanut kirjoittaa yhtään kirjaa sarjatuotanto mielessäni. Ajatus tuntuu jotenkin vieraalta, kun olen tämmöinen joka puolelle poukkoileva luonne. Etenkin romaanin laajuisissa töissä mieli halajaa koko ajan mahdollisimman uusiin kuvioihin.
Kohta ilmestyvä Elina vieraalla maalla asettuu kyllä sarjaan Uskomattomien selitysten kanssa, mutta lähinnä sattumalta. Teksti oli jo valmiina ja kustannusohjelmassa, kun äkkiä huomasin, että päähenkilöhän voisikin olla hyvin perustein vanha tuttu. Sitten siihen tuli kirjoitettua kuvallinen sivujuonne, joka kytkee kirjan vahvemmin siihen edelliseen.
helmikuu 15, 2008 klo 3:26 pm
anuh
Olen lukenut sarjoja aina! 🙂
Viisikoista ja Neiti Etsivistä Maameren tarinoihin, Pimeä nousee-sarjaan (se on aivan paras, yhä vieläkin!) ja Muumi-kirjoihin.
Douglas Adamsin Linnunrata-sarjasta Star Wars-sarjoihin, esim. Han Solo-trilogia on loistava.
Ihan viime aikoina olen lukenut Alastair Reynoldsin avaruussarjaa sekä viimeisen osan Doris Lessingin Canopus Argossa -sarjasta. Tai oikeastaan kyseessä oli sarjan ensimmäinen osa, Shikasta, mutta luin sen viimeiseksi…
Ai niin, ja joskus teini-iässä olin aivan koukussa Angelika-sarjaan 😳
Mukavimpia on ehkä sellaiset sarjat, joita ei ole ”pakko” lukea tietyssä järjestyksessä, kuten Pratchettin Kiekkomaailma-sarja. Vai liekö sitä edes lasketaan kirjasarjaksi?