Upeaa alkanutta vuotta! Nyt kun syksyn kirjallisuuspalkintokohkaaminen on onnellisesti takana, voi jo vähän rauhallisemmin pöyhäistä pölykasaa ja katsoa, mistä kaikessa tuossa arvottamisessa oikein on kysymys. Itselleni jäi päällimmäiseksi syvä hämmennys. Syy on hyvin subjektiivinen. Kun syksyllä sain kustantajaltani ilouutisen Topelius-palkintoehdokkuudestani, olin tietenkin onnellinen ja liikuttunut: maailmassa oli joku, joka tykkäsi kirjastani niin paljon, että kelpuutti sen tuollaiselle listalle. Toisaalta tunsin oloni vähän kummalliseksi; minä kun olin aina ollut sitä mieltä, ettei ehdokkuuksitta jääminen hetkauta minua pätkääkään. Vaikka järjen ääni yrittikin kuiskia, ettei kirjani nyt niin hyvä ollut että se sitä palkintoa saisi, halvaannutti viikkojen odottelu minut täysin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudella ei ole liikaa palkintoja, joiden kautta levittää lukijoille ilosanomaa uusista teoksista. Siksi mielestäni oli erittäin tervetullutta, kun Nuorisokirjailijat ry:n palkintoraati – kentältä tulleiden toiveiden mukaisesti – oli muutama vuosi sitten palauttanut ehdokasasettelun. Siitähän oli jostakin kumman syystä luovuttu 90-luvulla, samaan aikaan kun juhlapuheissa pahoiteltiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden puutetta. Hymyni hyytyi nopeasti, kun huomasin miten heikosti palkintoraadin tiedote tällä kertaa noteerattiin päivälehtien kulttuurisivuilla. Tietääkseni Hesari ei julkaissut ehdokaslistaa ollenkaan, ei sen puoleen kovin moni muukaan aviisi. Turun Sanomat, jonka levikkialueella elelen, sentään löysi tilaa tällaisellekin uutiselle.

Taidan kuulostaa vähän loukkaantuneelta? Ensin tuli sellainen Aasi Ihaa -fiilis, että kun kerrankin saan jotakin aikaiseksi, on tyypillistä ettei sitä kukaan huomaa. Kun oma napa tuli kierrettyä tarpeeksi monta kertaa, tajusin ettei narina huonosta arvostuksesta kumpuakaan pelkästään minun vaihtolämpöisestä itsetunnostani. Inhoan tällaista surkuttelua, ja viisauden ääni kehottikin minua rauhoittumaan ja tyytymään kiltisti osaani. Kun sitten kustantamon pikkujouluissa keskustelin aiheesta tiedotuksen yhteyspäällikön kanssa, hänen vankka mielipiteensä oli, että koko ehdokasasettelu on ihan turhaa palstatilan haaskuuta silloin, kun mediassa puhutaan paljon tärkeämmistä Finlandisteista. Riittäisi, kun julkistettaisiin pelkät Topelius- ja Arvid Lydecken -palkintojen voittajat. Yritin piipittää, että eikö sentään olisi kustantajankin edun mukaista tarjota kirjatulvan uuvuttamille lukijoille vähän enemmän tietoa laadukkaista teoksista. Hän kuittasi kommenttini sanomalla, että kirjallisuuspalkintoja on ihan liikaa.

Nolon hämmennykseni keskellä muistin onneksi LukuFiiliksen ja Vinskin toimitussihteerin terhakkaan lohkaisun kustantajani kirjasyksyn avajaisissa. Hän sanoi, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on tässä tehokkuuden ja rahan maailmassa viimeisiä kauniita asioita, ne edustavat punkia ja anarkiaa puhtaimmillaan. Onneksi ruohonjuuritasolla on hänen lisäkseen sellaisiakin toimijoita kuin kirjavinkkarit ja aktiiviset äidinkielenopettajat! Kunpa näitä hyvän tahdon anarkisteja saataisiin vielä lehtien ja sähköisen median kulttuuritoimituksiinkin. Ugh!