Lasten- ja nuortenkirjojen yleinen niputtaminen yhteen on tuttu pulma alalla työskenteleville. Monesti minulle sanotaan, että ”sähän olet kirjoittanut niitä lastenkirjoja” tai ”sinulta ilmestyy kuulemma keväällä lastenkirja”. En tästä hätkähdä tai loukkaannu, mutta vastauksessani käytän yleensä aina jossain muodossa sanaa ”nuortenkirja”. Yritän silti olla painottamatta ”nuorten”-osaa, koska tiedän ja ymmärrän, että alaa vähän seuraaville eron tekemisellä ei ole merkitystä. Minulle sillä toki on.
Viime aikoina olen pohtinut sitä, kuinka laajan lukijoiden ikäskaalan myös jo pelkkä ”nuortenkirjallisuus” käsittää terminä. 11-12-vuotiaille suunnatut kirjat ovat nuortenkirjallisuutta siinä missä 16-17-vuotiaillekin. 11-vuotiaan ja 17-vuotiaan maailma, kokemuspiiri, käsityskyky ja usein myös kirjallinen maku eroavat kuitenkin toisistaan hurjasti. Toisinaan, kun keskustellaan jonkin nuortenkirjan muodon tai sisällön sopivuudesta lukijoille ja mietitään, onko se sittenkin aikuistenkirjallisuutta, vedotaan siihen, että eihän tämä sovi vaikkapa 12-vuotiaalle. Ehkä ei sovikaan, mutta mitä sitten? Eikö 16-vuotiaalle tarkoitettu kirja ole yhtä lailla nuortenkirjallisuutta? Minusta olisi todella sääli, jos kaikki sanotaan nyt vaikkapa 15-18-vuotiaille suunnatut kirjat pitäisi jo luokitella aikuistenkirjallisuudeksi.
Eikä nyt sitten juututa noihin mainitsemiini ikiin, sillä ne ovat vain esimerkkejä ja tiedän enemmän kuin hyvin, että kaikki lukijat ovat yksilöllisiä. Muistan kuitenkin, kuinka olin kieltämättä lievästi hämmästynyt kuullessani, että esikoiskirjaani Kun enkelit katsovat muualle oli luetettu eräällä kuudesluokkalaisten ryhmällä. Ei siksi, ettäkö kirjassa olisi minusta mitään sopimatonta 12-vuotiaille. Se kertoo kuitenkin lukiolaistytöstä ja kuvaa lukiomaailmaa ja sen ikäisten ajatuksia. Voisin kuvitella, että ainakaan kaikkia 12-vuotiaita ei vielä lukiolaiselämä kiinnosta. Etenkin, kun olisi tarjolla mainioita kirjoja juuri 12-vuotiaiden elämästä.
Kun kirjoitan nuortenkirjoja, haluan voida kirjoittaa niitä lukijoille, joiden ajattelen olevan suunnilleen 15-19-vuotiaita. En tahdo muokata niiden sisältöä, muotoa, kerrontaa, kieltä tai henkilöhahmoja sen mukaan, että voisin hyvillä mielin tyrkätä ne kenen tahansa 12-vuotiaan käteen. Ja ei, en tahdo tehdä kirjoistani aikuistenkirjoja, koska haluan kirjoittaa nuorten elämästä nuorille.
Tässä postauksessa on kuvituksena sellaisten nuortenkirjojen kansia, jotka on minusta (syystä tai toisesta) tarkoitettu vähän vanhemmille nuortenkirjojen lukijoille. Esimerkiksi Maria Gripen Varjo-sarjan viimeistä osaa Varjojen kätköä yritin lukea muistaakseni 11-vuotiaana (kun olin rakastanut sarjan aiempia osia), mutta se osoittautui silloin rakenteeltaan liian vaikeaksi. Luin sen sitten myöhemmin – ja rakastin sitäkin.
134 kommenttia
Comments feed for this article
2 joulukuun, 2011 klo 5:32 pm
Terhi
Hoen aina hurskaasti, että hyvä kirja on ikärajaton, mutta ei asia aivan näin yksiselitteinen ole. Sallan Enkelit-keskustelua jatkaen: Olen kuullut, että uutukaistani SCARLETTIN PUVUSSA on annettu lahjaksi 12-vuotiaille tytöille, enkä ole itse ollut hirveän riemuissani siitä. Kirja kertoo lukiolaisista ja on aika kaukana alakoululaisen elämästä…
Kirjoitan universaalille 16-vuotiaalle. Sille, joka haaveilee olevansa vanhempi, sille joka on ja sille, joka aikanaan oli, sweet sixteen. 75 % (nopeasti hatusta vedetty luku) lukijapalautteestani tulee ysiluokkalaisilta tytöiltä.
2 joulukuun, 2011 klo 6:24 pm
Anneli
Minä puolestani olen ollut melko hämmentynyt, kun Futistyttö-sarja on nimetty ”nuortenkirjallisuudeksi”. Kirjoitan noin 10 – 12-vuotiaille ja kyllä he ovat mielestäni vielä ihan lapsia eivätkä nuoria.
Komppaan kolleegoita, että lasten pitäisi saada lukea ikäkaudelleen sopivaa kirjallisuutta. Alakoululaista tuskin kiinnostavat lukiolaisten jutut.
Sallan kirjankansista bongaan Suzanne Collinsin, jonka Nälkäpeli-sarja on aivan järjettömän hyvä ja terävänäköinen yhteiskunnallisuudessaan, mutta myös ahdistava ja väkivaltainen. Nuortenkirja, ei lasten.
2 joulukuun, 2011 klo 6:26 pm
kirsti k
”Voisin kuvitella, että ainakaan kaikkia 12-vuotiaita ei vielä lukiolaiselämä kiinnosta.” Mielestäni joskus ollaan turhaan huolissaan siitä, että lapset lukevat nuortenkirjoja ja saavat niistä huonoja vaikutteita (aargh). Olen samaa mieltä Sallan kanssa: tuskin lapsi on edes kiinnostunut sellaisista tarinoista, jotka ovat kaukana hänen omasta arjestaan, maailmastaan, käsityskyvystään jne. Ja vaikka lapset vahingossa lukisivatkin isommille tarkoitettua kirjoja, uskon, että he ovat silti suojassa, koska ymmärtävät asiat omalla logiikallaan.
Kirjoittaessa en aktiivisesti mieti, minkä ikäisille teksti on suunnattu. Kirjoitan lähinnä itselleni. Mutta viimeistään kustantamossa pohditaan, minkä ikäisiä tarina kiinnostaisi. Usein käy niin, että henkilöni käyttäytyvät ikäistään lapsellisemmin, ja lopputulos on se, että kirjaa lukevat paljon nuoremmat kuin ajattelin.
Likkojen lippaan runoja en ole alkujaan kirjoittanut varta vasten nuorille. Tarjosin kässäriä ensin aikuisversiona suuntaan jos toiseen, mutta jossain vaiheessa äkkäsin suurimman osan runoista käsittelevän kasvamista ja nuoruustuntoja.
Vili Voipio -kirjoista en edelleenkään osaa sanoa, ovatko ne lasten- vai nuortenkirjoja. Ehkä kallistun lastenkirjojen suuntaan, koska jo 9-vuotiaatkin lukevat niitä. Vili täyttää viimeisessä osassa 15 mutta on, ah, niin lapsenkengissä että hui, tutti suusta puuttuu.
Salla kysyi, minkä ikäisille nuortenkirjoja saa kirjoittaa. Vastaus: nuorille tai heille, jotka tuntevat itsensä nuoriksi ja ovat kiinnostuneita nuorten maailmasta ja edesottamuksista. Minusta kirjailijan ei tarvitse miettiä, minkä ikäinen on nuori. Kirjailija kirjoittaa sen, mitä on pakko. Ja lukijat ovat heitä, joihin tarina sattuu kolahtamaan, ikään katsomatta.
2 joulukuun, 2011 klo 6:52 pm
Kirsi Pee
Vastakysymys: minkä ikäinen saa lukea lasten ja nuorten kirjoja?
Itsestäänselvä vastaus: ihan minkäikäinen tahansa. Monet ei-aekusille suunnatut kirjat ovat olleet aikuisiällä syviä lukuelämyksiä, Roald Dahlin Matilda on varmaan aika hyvin tunnettu esimerkki. (Ainut vika ettei ole suomalainen, anteeksi esimerkkivalinta..!) Tai vaikkapa Lindgrenin Mio poikani Mio, jota en voi lukea lapsille ääneen, koska itken niin vuolaasti (tulkitsen tarinaa niin, että epäoikeudenmukaisen ja kauhean elämänsä vuoksi Mio vaipuu omaan sisäiseen mielikuvitusmaailmaansa – ja jää sinne, NYYH!!)
Aina ne kuvitellut ikäesteet eivät pidä paikkaansa, onneksi. Tänä aamuna yllätykseni oli suuri, kun vitosluokkalaiset aivan vilpittömästi pyysivät, että voitasko ope katsoa smartilta tämän aamun Tonttu Toljanteri..? Voi että olin salaa iloinen ja tottakai katsottiin!!
2 joulukuun, 2011 klo 7:22 pm
Salla
Kiitos hyvistä kommenteista, rakkaat kollegat! Minua nyppii siis erityisesti se, että jotain nuortenkirjaa kritisoidaan ahdistavasta sisällöstä tai vaikeasta kerronnasta tai rakkauden kuvaamisesta sillä perusteella, että ”nuortakin alkaa ahdistaa” tai ”nuori ei ymmärrä” tai ”nuori on liian nuori”. Kyllä juu, näin voi ollakin, jos ajatellaan, että kyseisen nuortenkirjan pitäisi sopia kaikille 12-18-vuotiaille. Mutta eihän sen pidä tai tarvitse.
En todellakaan haikaile mitään ikäraja- tai edes ikäsuositustarroja nuortenkirjoihin, mutta ymmärrystä sille, että ”nuortenkirja”-nimityksen alle mahtuu hyvinkin eri-ikäisille ja -tasoisille lukijoille sopivia kirjoja.
2 joulukuun, 2011 klo 8:10 pm
Raili M
Joskus saattaa tuntua jopa kurjalta kun kuulee jonkun lapsen lukeneen kirjan, jonka itse kuvitteli tehneensä nuorille. Huumenuorista kertovassa Koukussa-kirjassani on mielestäni aika rankkoja juttuja. 11-vuotiaan äiti kertoi lapsensa lukeneen sen yhteen menoon. En ilahtunut.
Mietin myöhemmin kuitenkin sitä, miten aikaisin lapset nykyisin saattavat aloittaa nämäkin kokeilut. Tulin siihen tulokseen, että jos kerran kiinnostaa, kai solloin on luettava. Voihan olla, että joku lapsen koulukaveri on jo kehunut kokeilleensa. Kirja tuskin siihen houkuttelee. Uskon lasten lukevan kirjan silloin kun se kiinnostaa ja sen kestää.
Kirjoja enemmän olenkin huolissani lasten videoiden katselusta. Olin kummikirjailijana luokassa, jossa yksi ihana ekaluokkalainen oli ilmeisesti nähnyt jo sellaisia kauheuksia, ettei varmaan niistä koskaan toivu. Tietenkin myös kirja voi järkyttää syvästi, mutta videossa kaikki syöksyy päälle liian konkreettisena, totena.
2 joulukuun, 2011 klo 8:21 pm
Kirsi Pee
Paluu sivuraiteelta aiheeseen: Sallan nypitys on aivan aiheellista.
Usein on luultavasti kuitenkin niin, että jos nuoren (varhaisnuoren tai melekein-aikuinen-nuoren) valitsema kirja ei kertakaikkiaan sovi hänen ajatusmaailmaansa, oli sitten liian lapsekas tai liian aikuisekas, se jää kesken. Joko lopullisesti tai toistaiseksi. Minusta niin saa jäädäkin.
On ihan paikallaan rohkaista lukemaan myös sellaisia kirjoja, joista ei ole aivan varma, siis siitä että kiinnostaako ja sopiiko se. Jos ei passaa, kesken voi jättää. Jos näin ei voi tehdä, joutuu aina valitsemaan luettavansa varman päälle, eikä saa mahdollisuutta kokeilla ja kokea jotain uutta.
2 joulukuun, 2011 klo 10:05 pm
Marika
Ihanaa, kun tämä aihe on täällä blogissa esillä! Painin nimittäin tämän ongelman kanssa joka päivä! Ihan ammattini puolesta minulta kysytään monta kertaa päivässä jotenkin lukuvinkkiä sen-ja-sen ikäiselle. Pelkän iän mukaan en ainakaan minä uskalla lähteä kauhean paljon mitään tarjoamaan.
Asiakkaiden kanssa jutellessani olen huomannut mielenkiintoisen seikan: usein aikuinen ei oikein uskalla ottaa nuorelle sellaista kirjaa, jossa on jotenkin seksuaalisuus läsnä: eräs ysiluokkalaiselle kirjaa etsinyt asiakas sattui avaamaan Rannelan Terhin Scarlettin puvussa -kirjan juuri siitä kohtaa, jossa 17-vuotias päähenkilö sivulauseessa mainitsee juosseensa nopeaa vauhtia huoneeseen poikaystävänsä kanssa kiihkeissä tunnelmissa. Kyseinen asiakas kommentoi kirjan olevan ”aika seksuaalinen” ja jätti sen hyllyyn, vaikka kuinka korostin, ettei teoksen pääpaino missään nimessä ole seksuaalisuudessa.
Mitä sitten tällainen seksuaalisuuspakoilu kertoo kirjoja nuorille kirjoja valitsevista aikuisista…? =)
2 joulukuun, 2011 klo 11:10 pm
Kari Levola
Olkaamme kuitenkin riemuissaimme, tai ylpeitä, kuka mitenkin, että tänä päivänä on tarjolla kirjoja kaikenikäisille. Varsinkaan kun se nuoren lukijan fyysinen ikä ei aina ole ratkaiseva, tai sanotaanko niin että kahden samanikäisen lukukokemus, -halu ja -kiinnostus voi olla ja usein on hyvinkin erilainen.
Sanon ”tänä päivänä” koska muistan vallan hyvin oman lukutilanteeni nuoruuteen tullessa, siis joskus 60-luvun lopulla. Porissa lastenkirjasto ja aikuistenkirjasto olivat silloin eri rakennuksissa, joten raja oli hyvin selkeä: aikuisten puolelle sai mennä lainaamaan kun oli 12 vuotta. Eli suurin piirtein piti hypätä Viisikoista aikuisten kirjoihin. Muistan hyvin mikä oli ensimmäinen kirja, jonka 12 vuotiaana aikuisten puolelta lainasin: Hemingwayn Kenelle kellot soivat. Siis erinomainen nuortenkirja!
Siihen aikaan ei varsinaista nuortenkirjallisuutta juuri ollut, tai sitä mitä olisi ollut ei osannut hakea sen paremmin lasten- kuin aikuistenosastolta. Mutta tänä päivänähän tarjonta nuorille, ylipäätään eri ikäryhmille, vai pitäisikö sanoa kypsyysasteille on ihan toista. Siihen ei silti pidä tuudittautua, vaan yhä ja enemmän tarvitaan informaatiota, vinkkejä, jotta nuori voi löytää itselleen sopivaa kirjallisuutta,
Sen minä olen oppinut tai ymmärtänyt jo aika pitkään eri ikäisille lapsille ja nuorille kirjoitettuani, että kirjailija ei voi itse kovin tarkkaan määritellä lukijoittensa ikää. Muistan kun joskus olin kouluvierailulla ala-asteen kuudennella ja oppilaat puhuivat lukemistaan kirjoistani; osa tykkäsi Rouslain-kirjoistani, osa nuortenromaaneista, kuten Dumdum. Kumpaakaan en ollut kirjoittanut kuudesluokkalaiset mielessäni. Mutta niinhän se menee: jos minun kouluaikanani samanikäisenä olisi ollut kirjailijavierailuja ja kirjailija olisi kysynyt hyvää lukukokemusta, minä olisin siis tainnut sanoa Kenelle kellot soivat.
2 joulukuun, 2011 klo 11:45 pm
Anne
Mulla oli aihetta sivuava blogimerkintä työn alla, tässä:
http://usvazine.wordpress.com/2011/12/02/mika-tekee-nuortenkirjasta-nuortenkirjan/
2 joulukuun, 2011 klo 11:47 pm
J.S. Meresmaa
Hyvä keskustelunavaus!
Minusta on kieroa ja kummallista että kolmetoistavuotias voi olla yhdeksäntoistavuotiaan kanssa samassa luokituksessa — rajanveto on todella keinotekoinen ja hankala. Ei se voi toimia kaikkien kirjojen kanssa. Ymmärrän sen tuskan, jota kirjansuosittelijaksi päätynyt tuntee, kun nuorelle pitäisi löytää luettavaa, jonka vanhemmatkin hyväksyvät. Seksuaalisuus on heräämässä tuossa iässä ja sitä tulee joka tuutista häiriöksi asti. Kuinka nuortenkirjallisuus ei voisi olla käsittelemättä sitä edes joltain osin? Harvassa kirjassa se pääosassa kuitenkaan on, kirjallisuus lienee niitä harvoja osa-alueita, joissa tällaista ylikorostuneen seksuaalisuuden ja ulkonäkökeskeisyyden itsetarkoituksellisuutta ei rummuteta (vrt. lehdet, tv-ohjelmat, elokuvat).
Muistaakseni luin lapsena ja nuorena niitä kirjoja, joissa oli ikäisiäni päähenkilöitä ja sillä hetkellä kiinnostavia elementtejä (koirat, hevoset, seikkailuretket, koulu, romanssit). Vielä hyvä tarina päälle, muuta ei vaadittu.
Haluaisin tuoda keskusteluun vielä sellaisen näkökulman niille, joita arveluttaa nuortenkirjojen kasvava synkkyys ja väkivalta. Genrekirjallisuudessa olen ollut havaitsevinani sen suuntauksen, että fantasia-, paranormaali- ja dystopiakirjat luokitellaan yksioikoisesti nuortenkirjallisuudeksi siitä huolimatta, että ne on voitu kirjoittaa aikuisille. Ei siis ihme, jos joskus tulee kylmiä väreitä siitä, mitä nuorten hyllystä löytyy!
On mieletön ajatus, että voisi kirjoittaa juuri jollekin tietylle ikäryhmälle, sillä lukijoita samalle kirjalle löytyy yleensä myös sekä nuoremmasta että vanhemmasta ikäluokasta. Makuerot, mieltymyserot, kypsyysvaihtelu… Kaikki ne vaikuttavat eikä niitä voi pelkän ikänumeron varaan ripustaa.
Ajattelen ehkä niin, että nuortenkirja on kirjoitettu kaikille niille, jotka kirjan käsittelemästä aihepiiristä tai teemasta ovat kiinnostuneet. Nuortenkirja on ehkä tehty hieman helpommin lähestyttäväksi myös vähän lukeneelle ja kokemattomalle nuoremmalle lukijalle (pääasiallisestihan nuortenkirjat ovat aikuisten romaaneja tiiviimpiä ja ohuempia). Aikuinen taas pystyy samaistumaan nuoreen, joka on joskus ollut.
3 joulukuun, 2011 klo 1:12 am
Anne
JS viittaa juuri tuohon la-nu/aikuisasiaan, joka on fantasia/scifikustantamisessa tällä hetkellä Suomessa ongelmana. Postaan tuonnempana aiheesta lisää, mutta ajatus kiteytettynä: suomalaiset kustantajat eivät juuri julkaise kotimaisia aikuisille suunnattuja fantasiakirjoja, vaan niiden mielestä fantasiakirja on vain la-nu-osastoa. Scifin puolella tilanne on hieman parempi. Markkinat, osaaminen vai molemmat?
3 joulukuun, 2011 klo 9:07 am
markku-setä
Kuten Marikakin joudun usein painimaan asiakkaiden kanssa rajanvedosta. Monta kertaa asiakas on enemmän tai vähemmän tuohtuneena vaatinut jotain kirjaa poistettavaksi, koska se on sopimaton nuortenosastolle (ja melkein aina syynä on seksi. Väkivalta tai huumeet harvemmin.). Yleensä kun asiakkaan kanssa juttelee, niin käy ilmi, että hänen tyttärensä on 12 vuotta ja hän haluaisi suojella tätä vielä pahalta maailmalta (=seksiltä). Siinä sitten selittelen, että koko osaston idea on tarjota kirjallisuutta, jonka avulla siirtyminen lastenosastolta aikuistenosastonlukijaksi kävisi mahdollisimman sujuvasti ja että osaston olisi tarkoitus olla paikka josta ne 12 vuotiaat löytävät jo jotain luettavaa joka tukee heidän isoksi kasvamistaan, mutta samalta osastolta löytyy kyllä ihan sellaisia kirjoja, jotka ovat (lähes) aikuisille kirjoitettuja. Useimmat ymmärtävät kyllä, kun heille selittää asian kärsivällisesti, mutta aina välillä saan kirjoista kokoelmista poistovaatimuksia. Yleisratkaisuni on, että sanon asiakkaalle, että asia tutkitaan ja koska olen osaston vastaava ja päätöksen tehnyt jo kirjaa hankittaessa, niin yleensä se tarkoittaa vain, että käyn kirjan tarkemmin läpi josko siitä olisi vinkkauspakkiin.
3 joulukuun, 2011 klo 9:52 am
Salla
Hyviä kommentteja ja kiinnostavia näkökulmia kaikilla! Ja kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa myös tuo Annen blogipostaus.
Mietiskelen tätä ikäasiaa myös (raadollisesti?) kirjamyynnin kannalta. Nuoren tai aikuisen nuorelle kirjastosta lainaama ”väärä” kirja aiheuttaa tietysti harmistusta, mutta ei ehkä läheskään samaa ketutusta kuin rahalla ostettu ”väärä” kirja.
Nuorelle kirjalahjaa suunnitteleva seisoo kirjakaupassa ihmeissään, kun vierekkäin ovat vaikkapa Futistyttö ja Nälkäpeli, joista kummastakaan hän ei ole kuullut mitään (tämä on oikeasti usein karu totuus, vaikka näin alan sisällä elääkin kuplassa, jossa luulee kaikkien ihmisten tietävän kirjoista paljon). Tee siinä nyt sitten ostopäätös. Kirjakauppiaat auttavat varmasti parhaansa mukaan, mutta kovin harva heistäkään on lasten- ja nuortenkirjallisuuden ekspertti.
Esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa on isommissa kirjakaupoissa monesti lajiteltu lasten- ja nuortenkirjat ihan reilusti ikäryhmittäin. Okei, ei tämäkään ole toki ongelmatonta ja rajankäynti on vaikeaa, mutta jelppisikö se edes pieneltä osalta kirjanostajaa? Näkisi suoralta kädeltä, että nuo ovat suunnilleen 12-vuotiaille ja nuo tuolla taas suunnilleen 16-vuotiaille. Lahjansaajan muun kypsyyden ja lukeneisuuden ja kiinnostuksen perusteella voisi sitten itse arvioida, miten ikäluokitukseen kannattaa suhtautua.
3 joulukuun, 2011 klo 10:24 am
Marja-Leena Tiainen
Laitanpa minäkin lusikkani tähän soppaan, koska tämän ikäasia on ajatteluttanut minua ja tuntuu olevan pinnalla entistä enemmän, kun puhutaan lasten- ja nuortenkirjoista. Kuten ed. olevat ovat sanoneet, lapsia ja nuoria ei voi niputtaa. On kypsiä lapsilukijoita ja vähän lukeneita nuoria, ja sitten on hyvin paljon niitä, nuoria ja aikuisia, jotka eivät lue mitään. Näissä jälkimmäisissä on niitä, jotka kauhistelevat nuortenkirjojen seksiä ja väkivaltaa. Se on ymmärrettävää, koska suorasukaisia seksikuvauksia ei ollut -60 ja -70 luvulla, jolloin nämä närkästyjät olivat teini-ikäisiä.
Aikuispuolellakin seksuaalisuus oli tabuaihe, kunnes tuli Portnoyn tauti, Okalinnut (!) ym. teokset. Ahmin ne posket punaisina, vaikka olin jo parikymppinen ”nuori”. En osaa edes kuvitella, vaikka kirjailija olenkin, millaisen vaikutuksen Vilja-Tuulia Huotarisen loistava Valoa, valoa, valoa -romaani olisi minuun tehnyt, jos olisin saanut sen käsiini 14-vuotiaana (elettiin vuotta -63). Olisin sen varmaan lukenut (peiton alla, salaa) mutta lukemisen jälkeen olisin hämmentynyt, ehkä vähän järkyttynytkin. Mitä ihmettä ne tytöt tekivät!?
En tiennyt 14-vuotiaana mitään seksistä, ja 15-vuotiaana pääsin jyvälle, mitä mies ja nainen touhuavat lapsia tehdessään. Homoista en ollut kuullut, vielä vähemmän lesboista. Nuoruuden lempikirjani oli Hellevi Salmisen Baby, missä 15-vuotias rakastui, ja kotona oli juoppo isä. Nykynuortenkirjoihin verrattuna se oli perin lempeä kirja.
Ajat ovat toiset, ja seksikokemukset kuuluvat nuoruuteen, ja myös nuortenkirjallisuuteen. Myös huumeet, väkivalta, ikävä kyllä. En kuitenkaan antaisi Nälkäpeliä 11-vuotiaalle, en myöskään ruotsalaisen Åsa Stollo Anderbergin Minnaa, jonka päähenkilö on mielisairaan äidin tyttö, seksiä ja angstia kirjassa riittää. Mielestäni 11-vuotias on vielä lapsi.
3 joulukuun, 2011 klo 10:25 am
Anneli
Annen postaus kannattaa lukea. En ollut tullut ajatelleeksi, että kohderyhmäajattelu on ongelma spefin kohdalla. Suomessa kun ei hyväksytä ajatusta aikuisille suunnatusta spefistä, vaan kaikki on ”nuortenkirjallisuutta”. Mitä tämä oletus tekee lajityypin kehitykselle?
Äkkipäätään ajatus tarkemmasta ikäkausijaottelusta kuulostaa järkevältä, jos nyt tosiaan olla menossa siihen, että ”nuortenkirjallisuus” alkaa alle kymmenvuotiaista ja jatkuu kaksikymppisiin. Siinä välillä nimittäin tapahtuu erittäin paljon.
Anne mainitsee kirjoituksessaan saman kuin Markku-setä: seksi huolettaa aivan tavattomasti. Väkivalta, turvattomuus, vanhempien poissaolo tai päihteet huomattavasti vähemmän. Niinkuin setä Markku huomauttaa, jotenkin yritetään ”suojella” nuoria seksiltä. Joka kuitenkin väistämättä eteen tulee eikä ole muutenkaan mitenkään kielteinen juttu ihmisen elämässä. Enemmän tuonne elämän ilojen puolelle se sijoittuu.
3 joulukuun, 2011 klo 11:16 am
Marika
Onpa mielenkiintoinen keskustelu! Kuten aiemmasta kommentistani käy ilmi, juuri tämän ongelman parissa kamppailen. Salla osui siihen kuuluisaan naulankantaan kommentissaan kirjan myynnistä. Silloin tunnen olevani paljon vartijana, jottei pettymyksiä syntyisi – ja saisimme innostetuttua sitä kummilasta ehkä jo ensi vuonna itse PYYTÄMÄÄN joululahjaksi kirjaa ;D Joillekin kun kirjanosto on – kärjistetysti ilmaistuna – ehkäpä vain joka jouluinen tapahtuma: ”Mitä jos ostaisinkin kummilapselleni kirjan, kun en niistä tietokonepeleistä ymmärrä?”
Olen itse miettinyt myös noita ikäluokituksia. – Kuulisin niistä mieluusti mielipiteitä!
Myös markku-sedän esiintuomaa metodia olen minäkin päivittäisessä myyntityössä käyttänyt soveltuvin osin 😉
3 joulukuun, 2011 klo 11:51 am
Terhi
Taivaan tuuliin -kirjan saksannoksen myötä olen joutunut vastaamaan kysymyksiin: Enkö pelkää, että aiheutan lukijalle trauman? Enkö pelkää, että joku lukija tekee aurat eli menee pommin kanssa kouluun?
Puhuin aiheesta psykologin kanssa, saadakseni haastatteluihin ”kättä pidempää”, asiantuntijatietoa. Nuorten kanssa työskentelevä Kaisa Näkkilä ei usko, että kirja voi traumatisoida lukijaa. Jos kirja alkaa ahdistaa, sen kannet voi yksinkertaisesti sulkea. Mekanismi on yksinkertainen. Tästä aiheesta voisi jatkaa vaikka kuinka!
3 joulukuun, 2011 klo 5:06 pm
Satu Bixey Ahonen
Luin itse aikanaan 15-16 vuotiaana Stephen Kingin kirjan ”Christine, tappaja-auto”, päähenkilö oli noin vuotta vanhempi, kuin itse tuolloin… minua pelotti oikeasti, mutta en voinut lopettaa lukemista, eikä kukaan voinut selittää pääni sisäisiä mielikuvia, toisin kuin jos kyseessä olisi ollut elokuva.
3 joulukuun, 2011 klo 12:18 pm
kirsti k
Olen melkein varma, että enemmän kuin traumoja ja ahdistusta nuori voi saada rankka-aiheisesta kirjasta lohtua ja helpotusta: En ole yksin outoinen ajatuksineni, en ole epänormaali. Hei, on muitakin itsemurhaa suunnittelevia, seksuaalista identiteettiä etsiviä, teiniäitejä, alholistiperheen lapsia, ulkopuolisuutta tuntevia jne.
3 joulukuun, 2011 klo 12:23 pm
anuh
”Enkö pelkää, että joku lukija tekee aurat eli menee pommin kanssa kouluun?”
Huoh, tää on niin väsynyt ajattelutapa, samaa luokkaa kuin se yksiviivainen ”hevimusiikki/videopelit tekee ihmisistä tappajia”. Ihan kuin ihminen (edes nuorempi sellainen) olisi jonkinlainen apina näkee, apina tekee -automaatti.
Taatusti enemmän copycat-toimintaa aiheuttaa todelliset tapahtumat ja teot, joten eiköhän kielletä uutiset.
Ja kauhea synnillinen rappiollinen sssssssssssseksi… Voi apua, nuorethan ei edes tietäisi sen olemassaolosta, elleivät pervot kirjailijat tuputtaisi sitä heidän silmilleen :-p
3 joulukuun, 2011 klo 2:06 pm
Kirsi Pee
Ei suoranaisesti liity edelliseen, mutta ihan pakko mainita: elokuvat on kirjastoissa jo nyt lajiteltu ikäryhmän mukaan. Lajittelu perustuu tosin siihen, minkä ikäisille leffa on sallittu.
Tämä on johtanut omituisiin tilanteisiin: Kuopion kirjastoissa mandariinikiinankielinen martial arts- elokuva Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme on lastenelokuvien hyllyssä! Eikä taatusti ole lasten elokuva. Kuvamaailma on upea, mutta aiheet aivan aikuisten, vaikkei sitä seksiä näytetäkään, väkivaltakin on hurmaavan kaunista (uskokaa tai älkää). Mutta monikohan aikuinen osaa tätä huippukokemusta etsiä lasten dvd-hyllystä..?
Kysyin perusteluja, syynä oli, että se on S-leffa, siis sallittu kaikenikäisille. Ja siksi lastenhyllyssä.. Hm hm.
JOS kirjoissa lähdettäisiin ikäkausittelemaan, mikä tai kuka olisi sopiva taho sen tekemään..? Rajoittaisiko se lukukokemuksia turhaan? Vai johdattaisiko yhä useamman innostavan kirjan pariin..?
3 joulukuun, 2011 klo 2:56 pm
Kristiina
“Enkö pelkää, että joku lukija tekee aurat eli menee pommin kanssa kouluun?”
Eikö voisi ajatella niinkin, että kirjan lukeminen voisi estää tämän tyyppisen hyväksikäytön mitä Taivaan tuulet rankasti kuvaa?! Kuten Arja P. kirjaa vinkkasi ” ..ettei sinulle kävisi niin kuin Auralle kävi.” Ei mielestäni ollenkaan huono näkökulma. Pätee muihinkin rankkoihin aiheisiin.
3 joulukuun, 2011 klo 3:00 pm
Kari Levola
Palaan vielä hiukan tuohon ikäasiaan. Se minkä nuorille kirjoittavan tulisi tiedostaa tai itselleen tunnustaa, on että nuortenkirjojen lukijat ovat nuorempia kuin me helposti ajattelemme. Siis että nuortenkirjoja lukevat yläasteikäiset. ja poikkeukset vain vahvistavat sääntöä, siis että lukijoina voi olla joku ala-asteen yläluokkalainen, tai lukiolainen.
Mutta pääosin näin: eivät lukiolaiset 15-18 vuotiaat enää juuri nuortenkirjoja lue. Tämän opin aika vankasti kun toimin kirjoittajakesälukion rehtorina vuosina 1983-2002. Toki sinne ympäri Suomea tulleet nuoret olivat ehkä tavallista enemmän lukeneita ja kirjoittaneitakin, mutta se tuli yhä uudestaan selväksi, että eivät he enää juurikaan nuortenkirjoja lukeneet, vaan kirjoja joita me tapaamme luokitella aikuistenkirjoiksi.
Kun me kirjoitamme nuortenkirjoja meidän päähenkilömme ovat usein jo lukioikäisiä, ei siinä mitään, mutta meidän on hyvä ottaa huomioon, että lukijamme ovat usein hiukan nuorempia. Sillä niinhän se menee, että ei nuori ole ikäisistään utelias, niitähän se näkee muutenkin, vaan sitä kiinnostaa itseään vanhempi nuoruus. Tämä nuorille kirjoittavan on hyvä jättää jomottamaan takaraivoonsa, siis että mitä ja miten kirjoittaa asioista, jotka eivät välttämättä vielä ole kirjaa lukevan nuoren kehitysastetta, vaan vasta orastavaa uteliaisuutta.
3 joulukuun, 2011 klo 3:04 pm
hdcanis
Aikuislukijana on saanut tottua siihen että ajoittain kannattaa kirjastoissa sitä lasten ja nuorten osastoa koluta, sinne päätyy monenlaista tavaraa…
Yksi tuttu la-nu-tekijä mainitsi ikäsuositukseksi nopean nyrkkisäännön että otetaan päähenkilön ikä ja vähennetään kaksi vuotta. Eli lukiolaisseikkailut eivät toimisi 12-vuotiaille mutta 14-15-vuotiaille ne olisivat mitä parhaita.
Ei tuokaan aina toimi, esim. juuri luin Ammanitin Minä en pelkää -kirjan (lainattu sieltä nuortenosastolta) jonka päähenkilö on 9-vuotias mutta kirjaa en ihan nikottelematta antaisi alle 14-vuotiaalle luettavaksi (mutta kypsyyseroja toki on lukijoissa).
3 joulukuun, 2011 klo 5:16 pm
Marlee-mumma
Monissa kirjastoissa on helpotettu kirjojen valintaa laittamassa erikseen lasten-, nuorten- ja aikuistuvien nuorten/nuorten aikuisten hyllyt. Seinäjoella oli aikoinaan ollut vastaava hylly aikuistenosastolla. Se poistettiin, koska siitä ei juuri kirjoja lainattu. 80-luvulla perustettiin lastenosaston ja aikuistenosaston väliin uusi NA-hylly, johon sijotettiin huume-, seksi- ja muut isompien nuorten kirjat klassikkojen lomaan, ja siitä tulikin äkisti kirjaston lainatuin hyllykkö. Oli helpompi siirtyä tuon NA-hyllyn kautta nuortenhyllyiltä aikuistenosastolle.
Kukako päätti sijoittamisesta. Osastonjohtajana tein sen ja useimmiten vasta luettuani kirjan. On myönntettävä että luokkien vaihdoksiiin toki jouduttiin joskus.
3 joulukuun, 2011 klo 5:28 pm
Anne
Anneli kirjoitti: ”Suomessa kun ei hyväksytä ajatusta aikuisille suunnatusta spefistä, vaan kaikki on “nuortenkirjallisuutta”. Mitä tämä oletus tekee lajityypin kehitykselle?” Dystopia hyväksytään, jos se on juurevasti kiinni todellisuudessa, samoin vaihtoehtotodellisuudet ja maaginen realismi. Kustantamosta riippuen. Mutta esimerkiksi työn alla olevani kalevalaiseen fantasiamaailmaan sijoittuvan romaanin kannalta se tarkoittaa sitä, että tarjoan sitä ensin aikuistenkirjana, saan sille hylsyt (ei me tällaista julkaista koska tälle ei ole markkinoita) ja sitten tarjoan sitä nuortenkirjaosastolle. Mitä todennäköisimmin, jos se kelpaa, se kelpaa ilman mitään päähenkilöiden nuorennusleikkausta (20-30-vuotiaat päähenkilöt ovat ok kun kyse on fantsusta). Ja sitten meillä on markkinoilla taas uusi ”romaani joka ei itse asiassa ollutkaan tarkoitettu nuorille alun perin”.
Tuon kyseisen esimerkkiromaanin kohdalla ei suurta vahinkoa tapahtuisi tällaisessa tilanteessa, mutta ilmiö on about samanlainen sitten muiden aikuisfantasiakirjojen kohdalla. Kirjaiija joutuu saadakseen tekstinsä julki tekemään asioita, joita ei alun perin ajatellut.
3 joulukuun, 2011 klo 6:04 pm
Anne
Jatkoin ajattelua spefiaiheesta (la-nu/aikuis) uudessa postauksessa:
http://usvazine.wordpress.com/2011/12/03/mita-dystopioiden-jalkeen/
3 joulukuun, 2011 klo 8:00 pm
Maija Haavisto
Englanninkielisessä maailmassahan on lukuisia eri genrejä nuortenkirjoille. On young adult, middle grade ja mielestäni vielä ainakin yksi muu (tweens? preteens?)
Itse olen reilusti alle kouluikäisestä asti lukenut käytännössä vain ns. aikuistenkirjoja ja siksi vähän kummastuttaa ajatus, että jotain harmittaisi, kun 16-vuotiaille tarkoitettu kirja päätyisikin 12-vuotiaalle. Minä sain lapsena lukea mitä tahansa (vaikka vanhempani olivat muuten erittäin tiukkapipoisia), oli kirjoissa sitten väkivaltaa, kuolemaa, seksiä tai huumeita. Jos en olisi saanut, olisin varmaankin lukenut niitä sitten salaa, ihan ”kielletyn hedelmän” takia.
Omasta esikoisromaanistani valitti aikanaan pari kustantajaa ja myöhemmin pari arvostelijaa, että se on liian nuortenromaanimainen, arvattavasti siksi, että päähenkilö on kirjan alussa 11-vuotias (lopussa vähän yli parikymppinen). Minusta tämä on vähän hassua. Onhan niitä aikuisten kirjoja, joissa päähenkilö on pieni lapsi, eikä niistä vihjata, että tämä on lastenkirja, mutta miksi aikuistenkirjan päähenkilö ei saisi olla nuori, jos lapsi kerran saa olla?
3 joulukuun, 2011 klo 10:49 pm
NJ
Samoin minäkin sain lukea oikeastaan mitä halusin… Laura Palmerin päiväkirjaa äiti ei olisi minun halunnut lukevan ja kielsikin sen, mutta totta kai se oli sitten pakko salaa lukea. Siinä se kielletty hedelmä. Enpä siitä hirveästi silloin ymmärtänyt, vasta kun luin sen myöhemmin uudelleen tajusin, että aika lailla seksiä ja huumeitahan siinä oli.
3 joulukuun, 2011 klo 10:46 pm
NJ
Olen kirjastovirkailijana pienehkössä kirjastossa (emme ole kaupunkitasoa, mutta toisaalta emme pienen pieni sivukirjastokaan) ja meillä on erikseen nuorten aikuisten hylly, jonka joku tuolla aiemmin jo mainitsikin. Tuntuu, että se on toiminut hyvin – juurikin lukioikäiset ja ehkä siitä vuoden pari nuoremmat käyttävät sitä paljon, eikä lasten ja nuorten tule ko. hyllylle eksyttyä. (Tosin olen vahvasti sitä mieltä, että kukin lukee sitä, mikä kiinnostaa. Oikein nuorena vain kaikkia teemoja ei välttämättä ymmärrä edes niin paljon, että niistä tajuaisi kauhistua.) Vaikeudet tulevat siinä vaiheessa, kun kirjastolainen yrittää selvittää, mihin osastolle mikäkin sitten kuuluu…
3 joulukuun, 2011 klo 11:15 pm
Arja Palonen
Ehdottomasti na-hyllyjen kannalla. Meillä se tehtiin pian mun osastolle siirtymisen jälkeen ja kun vielä juuri siinä se ainoa mahdollinen vinkkauspaikka isommille muksuille niin hienoa istua hyllyjen ääressä ja esitellä, että nämä ovat juuri ne hyllyt, joista kannattaa lukemista etsiä.
4 joulukuun, 2011 klo 11:32 am
Anneli
Jos olisin 16, minusta olisi mahtavaa tulla nimitetyksi ”nuoreksi aikuiseksi”. Painelisin ao. hyllylle heti.
4 joulukuun, 2011 klo 12:01 pm
Emmi
Hmm… Itsekin nuorena olisin asunut kirjastossa na-hyllyn luona. Mutta entä kirjakaupassa? Miten 16-vuotiaiden mummit ja kummit eli lahjakirjojen ostajat ottaisivat nuorten aikuisten hyllyn?
Kirjakaupassa (johon muutama aiempi kirjoittaja viittasi) on se hankaluus, että liian tarkat ikärajat syönevät myyntiä, koska näyttää siltä, että valinnan varaa on kovin vähän. Harva uskaltaa ottaa rinnakkaisesta hyllystä, jos ei kirjoja tunne.
Vai mitä mieltä olette?
4 joulukuun, 2011 klo 1:30 pm
Anna Amnell
Katselin viime syksynä Berliinissä kirjakauppoja, ja kauppa näytti käyvän hyvin, vaikka lasten- ja nuortenkirjat oli lajiteltu ikärajoittain – tai ehkä juuri siksi. Vanhempien on mahdotonta tutustua ennalta kaikkiin kirjoihin, joten he kaipaavat luotettavia ohjeita kirjallisuuskriitikoilta ja kirjakaupalta.
Kuten kirjoitin Grafomanian kommenteissa maaliskuussa, ihanne olisi, että mitään luokitteluja ei tarvitsisi olla, lapsi ja nuori saisi lukea mitä hyvänsä.
Meidän aikamme kirjallisuus on kuitenkin ylikaupallista ja yliseksuaalista. Kuvatut ongelmat ovat rajuja. Se on vaikeaa aikaa lapsille, lapsille ja nuorille kirjoittaville, lasten vanhemmille ja kirjastonhoitajille.
Täällähän puhutaan nyt varsinkin siitä keskustelusta, jota on syntynyt Valoa, valoa, valoa -kirjasta. Sekä Hesarin että Parnasson kriitikot ovat suositelleet sitä aikuisten osastolle. Heidän mielipidettään ei voida mitätöidä väittämällä, että he ovat asiantuntemattomia kirjallisuuden alalla.
Miksi olen samaa mieltä kuin he?
1. Kyseisessä kirjassa käsitellään runsaasti vaikkakin vain mainiten, luetellen kirjoittamiseen liittyviä ohjeita ja ideoita nimenomaan postmodernismin keinoin. Se on kirjana erinomainen esimerkki postmodernista romaanista. Se sopisi oheislukemistoksi lukiolaisille tai aikuisille järjestettäville kirjallisuuskursseille.
2. Postmodernismin keinoihin kuuluu myös eroottisuus, joka on kirjassa vahvasti esillä, vaikka seksin kuvauksia ei ole määrällisesti paljon.
Miksi lasta ja nuorta tulee ohjata? Lue siitä, mitä uusin aivotutkimus (magneettikuvaus) kertoo lasten- ja nuorten aivojen kehittymisestä ja kyvystä tehdä valintoja ja millä tavalla nimenomaan 12-20 -vuotiaana tehdyt valinnat vaikuttavat koko elämään.
http://blogisisko.blogspot.com/2011/12/teini-ikaisten-aivot.html
(klikkaa blogin hakusanoja ’lasten- ja nuortenkirjallisuus, jos haluat lukea muitakin lanu-aiheisia kirjoituksiani)
Lasten- ja nuortenkirjailijana olen joutunut pohtimaan samoja asioita. Ensimmäisessä kirjassani on kohtaus, jossa nuori poika harkitsee itsemurhaa. Olin aika järkyttynyt, kun tajusin, että ”nuortenkirjaani” lukivat 8-vuotiaatkin. Uusimmissa kirjoissani olen pyrkinyt tuomaan jännitystä ja vaihtelua nuorimmille lukijoillekin sopivilla keinoilla,
Kirja voi olla myös monikerroksinen, jolloin sitä voivat lukea kaikenikäiset. Maailmassa on paljon hauskaa ja jännittävää kuvattavaa.
Esim. aiheena tyttöjen ja lyhytkasvuisten asema 1500-luvulla, ihmisryöstö ym
http://kirjailijat.kirjastot.fi/kirjailija.aspx?PersonID=1462&PageContent=-8&BibliographyId=25712
4 joulukuun, 2011 klo 3:51 pm
Salla
Minusta on hienoa, että meiltä löytyy niin monipuolista kotimaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. On turvallisia, hauskoja, jännittäviä, surullisia, kiihkeitä, kauniita, ajatuksia herättäviä kirjoja. Väitän, että meillä on todella jokaiselle jotakin. Kenttä on laajempi kuin mahdollisesti koskaan. On kevyempiä ja raskaampia kirjoja. On helppolukuisia ja enemmän kirjallista harrastuneisuutta vaativia. Tämä monimuotoisuus on minusta upea ja vaalimisen arvoinen asia. Ei ole olemassa vain yhtä tapaa kirjoittaa hyvää lasten- ja nuortenkirjallisuutta.
Minusta ei voida vaatia, että kaikki nuortenkirjailijat kirjoittaisivat sellaisia kirjoja, jotka sopivat kaikille 8-vuotiaillekin. Sellainen vaatimus olisi nuortenkirjallisuuden typistämistä. On hienoa, että 8-vuotiaillekin sopivia kirjoja on olemassa. Niitä todella tarvitaan. Kuten tarvitaan myös sellaisia nuortenkirjoja, joita ei ole tarkoitettu 8-vuotiaille.
Mitä Vilja-Tuulian kirjaan tulee, sen luokittelusta voidaan toki ihan perustellusti olla monta mieltä. Itse tiedän sen, että 14-15-vuotiaana, kirjoittamista jo jonkin aikaa harrastaneena ja kirjoitustekniikoista kiinnostuneena nuorena olisin rakastanut Valoa, valoa, valoa -kirjaa. Olisin rakastanut sen yhtäaikaista kepeyttä ja synkkyyttä, vakavuutta ja hauskuutta, kielellistä ilottelua, rakenteen näkyväksi tuomista, lähelle tulevia henkilöitä. Minulle ei olisi ollut tuon taivaallista merkitystä sillä, onko romaani postmoderni vai ei. Se olisi ollut jo silloin minulle ravisuttava ja iloa antava lukuelämys. Se oli sitä nytkin.
4 joulukuun, 2011 klo 4:15 pm
Anne
Luotan nuortenkirjallisuuden suhteen siihen, että nuoret itse osaavat määritellä oman kehitystasonsa ja sen, mikä heitä kiinnostaa ja mikä ei. Yleensä ”kirjalle liian nuori lukija” ei ymmärrä lukemaansa edes semmoisella tavalla että se haittaisi, tai jättää kirjan kesken. On nuoria, 14-15-vuotiaita, jotka tarvitsevat seksuaalisuutta käsitteleviä kirjoja. Yllättäen nämä samat nuoret saattavat jo käsitellä omissa teksteissään teiniraskautta, itsemurhaa, biseksuaalisia kokeiluja yms. joka kuuluu osana heidän kehitykseensä.
MInusta tässä keskustelussa on nyt ihan turha jämähtää valoa, valoa,valoa -kirjaan ja sen vastaanottoon tai luokitteluun, kyse on laajemmasta ilmiöstä, siitä että meidän aikaamme kuuluu arvo/moraalikeskustelu jossa nuortenkirjallisuuden kohdallakin keskustellaan mm. itsemurha, kuolema, seksuaalisuus, väkivaltateemoista ja niiden käsittelytavoista.
Ja edelleen, olen sitä mieltä, että kaunokirjallisuuden TULEE ja SE SAA käsitellä em. asioita haluamallaan tavalla. Valinnan tekee kirjailija. Ja vaikka aikuisen tekisi mieli kovasti suojella lapsia tietynlaisilta aiheilta, niin kuitenkin usein on niin, että portinvartija-aikuinen ei oikeasti tiedä mitä nuoren päässä liikkuu ja mitä hän tarvitsee. Esim. rankka itsemurhakirjakin voi olla juuri tarpeellinen luettava juuri sille tietylle kiltinoloiselle tytölle, joka pohtii itsemurha-asioita, kenenkään tietämättä.
Seksuaalisuudesta puhumattakaan, kyllä me vain valitettavasti ollaan seksuaalisia olentoja, vaikka osa ihmiskunnasta on sitä mieltä, että alle 18-vuotiaalla ei saa olla minkäänlaista seksuaalisuutta, tai sitä ei ainakaan saa millään tavoin käsitellä missään, ei ennen kuin pappi on sanonut aamen 🙂
Pitäisin kirjoja huomattavasti pahempana mediana televisio-ohjelmia tyyliin Salatut elämät, joka näyttää olevan tuttavaperheissä jo eka-tokaluokkalaisten vakiokatsottavaa, ohjelma joka on pakko nähdä.
Nuorten keskustelupalstoilla liikkuminen on aika valaiseva kokemus – eritoten jos palstalla näkee minkä ikäiset keskustelevat mistäkin aiheista.
(Jostakin syystä se murheenkryyni on aina vain seksi ja seksuaalisuus. Lapsille kirjoitetuista dekkarista, murhamysteereistä yms ei kukaan tunnu olevan huolissaan. Tappaminen on sallittua, rakastaminen ei…)
4 joulukuun, 2011 klo 5:00 pm
Arja Palonen
Ja onneksi ne fiksut mummut ja kummit osaavat tulla kirjastoon ja kysellä lasten ja nuorten kirjoihin erikoistuneiden ihmisten vinkkejä joululahjoiksi. Näin tekee meillä myös moni kirjaston muilla osastoilla työskentelevä, lähetän vinkkilistoja sähköpostissa milloin opetajille milloin kollegoille. Ja niin mielelläni kerron vähän enemmän kuin kirjan juonen, kenelle sopii ja millaiselle lukijalle. Aivan kuten vinkatessakin. Harmittavaa on se, että mitä asiakkailta kuulee kirjakaupan asiantuntijuudesta, siellä ei juurikaan kirjoista tiedetä sen enempää kuin mainoksissa sanotaan.
Itse olin se, joka sai kirjastotäti-tädiltä huume/itsemurhakirjalistan about 12-vuotiaana ja niiden kirjojen ulossaaminen kirjastosta oli hankalaa, koska kirjastonjohtaja meinasi puuttua siihen, mitä saan lukea. Onneksi tajusin vedota siihen, että listan on tehnyt kirjaston ammattilainen ja hän jos joku (vielä sukulaisena) tietää, mitä voin lukea ja mitä en.
4 joulukuun, 2011 klo 5:25 pm
Anne
Kirjastoissa on asiantuntevaa väkeä – ja jos niitä kirjoja lahjaksi ostavat viitsisivät googlata, niin löytyisi hyviä kirjablogejakin ja listauksia, joista saisi vinkkejä lahjoiksi… Tulleeko tuossa toisaalta mitään vahinkoa, jos lahjaksi menee ”vääränlainen” kirja, se korkeintaan jää lukematta. Suurempi huoli kuin mitä lukevat on siitä, lukevatko ollenkaan.
4 joulukuun, 2011 klo 9:24 pm
Anna Amnell
Kulttuurin yliseksuaalisuus ja väkivaltaviihde häiritsevät lapsen ja nuoren normaalia kehitystä. Kirja voi kertoa nuorelle, miten suunnattomasti elämässä on mahdollisuuksia, avartaa hänen maailmaansa, inspiroida häntä käyttämään lahjojaan vaikeista olosuhteista huolimattakin.
5 joulukuun, 2011 klo 9:54 am
Tuula
Moralisointi. Kasvattaminen.
Sormi pystyssä selittäminen. Alleviivaaminen. Varoittelu. Opettavaisuus. Ylisuojeleminen. Toisten puolesta päättäminen ja ajatteleminen. SANOMAN levittäminen.
Siinä tarpeelliset ja ainoat eväät, joilla takuuvarmasti syntyy Hyvä lasten/nuortenkirja.
Sillä lasten/nuortenkirjahan ON tarkoitettu välineeksi, käsikassaraksi, pilleripurkiksi ja terapeutin pikku apulaiseksi. Tai ainakin siirtymäaskelmaksi Oikeaan Kirjallisuuteen… Onhan? Onhan?
Voisiko joku neuvoa minulle hyvän, sopivan ja opastavan TÄSMÄ aikuistenkirjan, kun juuri nyt eräitä kommentteja luettuani, tuntuu siltä, että tekisi mieli hypätä benji-hyppy ilman narua.
Olisiko se kirja nimeltä ”Iloinen vajavainen”? Kuulin juuri lauantaina, että sellainen kirja on 1900 luvun alussa kirjoitettu. Mutta se taitaa olla VAIN lastenkirja.
Voi voi.
T von L
5 joulukuun, 2011 klo 11:32 am
Anna Amnell
Hyvä Tuula,
tämä ei ole viktoriaanista höpinää, vaan uusinta tutkimusta lapsista, juuri siitä ikäkaudesta, jolle kirjoitetaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Miksi lapsia kasvatetaan, miksi heitä suojellaan:
Aikaisemmin on luultu, että jo 12-vuotias on ajattelukyvyltään kuin aikuinen, valmis tekemään itse suuriakin ratkaisuja omasta elämästään, mutta viimeisten 10 vuoden aikana tehty uusin aivotutkimus, magneettikuvaus (magnetic resonance imaging , MRI) osoittaa, että aivojen kehittyminen on hidasta, ja sitä jatkuu usein yli 20-vuotiaaksi.
http://www.edinformatics.com/news/teenage_brains.htm
Lapsen aivot ovat jo 6-vuotiaalla melkein samaa kokoa (!) kuin aikuisen aivot (yli 90%). Lapsen ajattelukyky kasvaa kuitenkin hitaasti 11-12 -vuotiaaksi asti – ja sitten alkaa ratkaiseva vaihe, karsiminen, josta lapsen tulevaisuus riippuu. Se mitä hän tekee, vahvistaa yhteyksiä aivoissa, muovaa häntä ihmisenä.
Lapsesta kasvaa sohvaperuna, lukutoukka, urheilija, seksihullu käyttääkseni voimakkaita ilmaisuja. Katsokaa hiukan ympärillenne, niin näette, millaisia aikuisia kasvaa lapsista, joille annetaan liiaksi vastuuta, liiaksi vapautta.
Kaikkein kriittisintä on aika puberteetin ja aikuiseksi varttumisen välillä. Silloin tapahtuu aivojen muovautuminen valmiiksi. Se vaihe kestää usein paljon yli 20-vuotiaaksi asti.
Tuona aikana nuoret ovat vielä kypsymättömiä tekemään valintoja. He ottavat suuria riskejä. Ruotsalainen aivotutkija sanoo nuorista: vahva moottori ja huonot jarrut.
5 joulukuun, 2011 klo 11:55 am
Nimetön
Niin. Nuori ei ole vielä aikuinen. Siihen viitannee tuo nimityskin, nuori. Hän on kehittymässä ja kasvamassa niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Oliko tämä jollekin uutinen?
Sari
5 joulukuun, 2011 klo 12:04 pm
Anna Amnell
Sepä se. Ehdotan: Kirjailija saa kirjoittaa, mitä haluaa, mutta asiantuntijat luokittelevat, mille ikäryhmälle kirja sopii. Sitä tehdäänkin jo vaikka kuinka monessa maassa.
Mistä nyt kiikastaa? Eikö saa sanoa jostakin kirjasta: tämä kirja on erittäin hyvä, mutta se ei ole lasten- ja nuortenkirja?
5 joulukuun, 2011 klo 12:05 pm
Salla
Minäkään en oikein usko, että tässä keskustelussa kukaan on ollut sitä mieltä, että nuori ja aikuinen olisivat sama asia. Siksihän itsekin tahdon kirjoittaa juuri nuortenkirjoja enkä nimittää niitä aikuistenkirjoiksi. En koe, että ainakaan minulla olisi koskaan ollut lapsena tai nuorena liikaa vastuuta. Sen sijaan minulla oli kyllä vapaus lukea, mitä halusin. Ja hyvä niin.
5 joulukuun, 2011 klo 12:21 pm
Salla
”Mistä nyt kiikastaa? Eikö saa sanoa jostakin kirjasta: tämä kirja on erittäin hyvä, mutta se ei ole lasten- ja nuortenkirja?”
Totta kai saa sanoa. Ja yhtä lailla toinen ihminen saa sanoa, että sama kirja on nuortenkirja. Näkemykset eroavat ja molemmilla on oikeus mielipiteeseensä.
En aloittanut tätä keskustelua, jotta yksittäisistä teoksista voitaisiin käydä eipäs-juupas-väittelyä, vaan yleisestä mielenkiinnosta sitä kohtaan, mitä nuortenkirjallisuudella tarkoitetaan ja minkä ikäisille lukijoille ajateltuja kirjoja käsitteen alle mahtuu.
5 joulukuun, 2011 klo 12:33 pm
Anna Amnell
Salla,
minäkin sain lukea lapsena ja nuorena, mitä halusin, ja se olisi tietenkin ihannetilanne. Mutta koska aikamme kulttuuri on erityisen väkivaltaista ja yliseksuaalista, tarvitaan luokittelu ja säätely. Se on yksi kulttuurimme ikävä sivuilmiö.
Toisaalta teknologia, kansainväliset yhteydet, parantunut koulutus luovat valtavasti mahdollisuuksia. Kirjailijan aihepiiri voi ulottua muinaisuudesta kaukaiseen tulevaisuuteen aivan uudella tavalla.
5 joulukuun, 2011 klo 12:40 pm
Nimetön
Aiheeseen liittyy minusta kiinteästi sekin, mitä esimerkiksi nuortenkirjalta edellytetään kustantamossa (eli millä kriteereillä teksti luokitellaan esim. nuortenkirjaksi). Omassa blogissani pohdinkin sitä fantasian asemaa, mutta ihan käytännön tapauksia on tullut vastaan, tilanteita joissa jokin kässäri on hylätty koska se ei oikein ole aikuisten- eikä oikein nuortenkirjakaan. Aikuisten osasto pitää sitä liian teiniä, la-nu -osasto liian aikuismaisena. Minusta tässä tilanteessa törmää kaksi maailmaa: kirjailijan vapaus ja halu olla niputtamatta, ja toisaalta kustantamon/markkinoinnin tarve laittaa kirja selkeään markkinoitavaan lokeroon.
Varman päälle pelaava kirjailija luokittelee teoksensa valmiiksi eikä tee genrehybridejä, mutta niin toimimalla voi ajaa itsensä pidemmän päälle taiteelliseen umpikujaan ja ahdinkoon. Todellisia oivalluksia ja elämyksiä niin kirjoittajille kuin lukijoillekin syntyy teoksista, joissa uskalletaan rikkoja näkyviä ja näkymättömiä rajoja. Jokainen teos ei voi niin tehdä, mutta kun yksikin sadasta niin tekee, ala menee eteenpäin.
(Anne, ei kirjautuneena)
5 joulukuun, 2011 klo 12:54 pm
kirsti k
Hoh-hoijaa.
Haluan tuoda tähän 21-vuotiaan nuoren miehen näkökulman, koska itse 45-vuotiaana olen samaa mieltä hänen kanssaan. Lainaukset ovat Ellilän Kirstin Kirjailijan häiriöklinikka -blogin taannoisesta kommenttiketjusta:
”Kysymys on pohjimmiltaan siitä, että lakkaako kivi olemasta kun sen sulkee piiloon nyrkkiinsä. Nuoret juovat viinaa, vaikka se on laitonta ja terveydelle haitallista. Nuoret kiipeävät katolle osoittaakseen miehisyyttään, vaikka se on naurettavaa ja terveydelle haitallista. Nuoret harrastavat seksiä, vaikka sekin saattaa olla haitallista. Liiaksi kaunisteltu kirja on yksinkertaisesti epäaito, jolloin siihen voi olla hankala samaistua. Nuorten kasvukivuista kertova kirja on täysin epäonnistunut, mikäli lukijat toteavat lakonisesti ”ei tämä kerro mitään elämästä”.”
”En kuitenkaan halua kieltää, etteikö kirjailijallakin tulisi olla jotain silmää etiikalle, mutta eiköhän silti lopeteta tämä nuorten lukijoiden julma aliarviointi. Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä. Lapsen käsitys oikeasta ja väärästä kehittyy jo ennen kouluikää, samoin kyky erottaa todellisuus fiktiosta. Jos joku kirjassa harrastaa seksiä, ei lapsi todellakaan suoraan kopioi tätä. Henkisesti tasapainoiseen ihmiseen eivät fiktiiviset mallit juurikaan vaikuta. Ja jos kyseessä on epävakaa lapsi, ongelmat ovat edelleen jossain muualla kuin siinä kirjassa – häiriökäyttäytymisen saattaa laukaista mikä tahansa muukin asia.”
”Muutenkin seksuaalisuuden avoin käsittely lienee paras keino suojella nuoria. Totuus on, että myös teini-ikäiset harrastavat seksiä. Totuus on, että elleivät saa muualta suoraa puhetta, porno on aina kohtuullisen suoraa. Ja sitä on aina saatavilla.”
”Se onko 14-vuotias, täysi-ikäinen tai edes kolmekymppinen valmis seksiin, on täysin henkilökohtainen asia ja riippuu monesta seikasta. Mutta kaiken ihmisyyden, modernismin, psykologian ja moraalinkin nimissä – eikö heillä kuitenkin ole edes oikeus tietää mitä se seksi oikein on?”
5 joulukuun, 2011 klo 12:58 pm
Tuula
Minun täytyisi varmaan magneettikuvauttaa aivoni, kun niissä on jokin kytkentä ihan pielessä. Ei vain tallennu tiedostoihin viesti, että roolini kirjailijana olisi Kasvattaja ja Opettaja.
Se, että yhteiskuntarakenteet ovat nykyisin vähemmän suosiolliset takaamaan turvallisuutta lapsille ja nuorille, riippuu ihan kokonaan muusta, kuin lastenkirjojen sisällöstä.
Poliittiset päättäjät ja eräät yhteiskunnalliset valtarakenteet pitävät visusti huolen siitä, että kuilu vähäosaisten ja hyväosaisten välillä ei ainakaan pienene.
Kyllä, kirjailijan tehtävä on olla pienen ja heikon puolella ja kirjoittaa asioista.
Käytännön toimista päättävien tehtävä taas on teoillaan varmistaa, että oikeudenmukaisuus toteutuu.
”Katsokaa hiukan ympärillenne”…=)))) Kiitos, miten OPETTAVAISTA!
Uskoakseni kirjailijat nimenomaan katsovat hiukan ja hiukan enemmänkin ympärilleen ja näkevät esimerkiksi viime aikoina onneksi julkisuuteen varotoimista huolimatta putkahtaneita suljettuja yhteisöjä, joissa lasta kohdellaan tavalla, jota puistattaa ajatellakin.
Nostan hattua erityisen korkealle niille kirjailijoille, jotka haluavat ja uskaltavat ”ympärilleen katseltuaan” puhua asioista avoimesti ja niiden oikeilla nimillä.
Lapsen ”suojelemisen” nimissä on erinäisissä piireissä tehty kaikenlaista. Ja nämä asiat on mitä ketterämmin pyritty painamaan villaisella, jottei ”oma pesä” likaannu.
Olen hiukan reilut 20-vuotias, ja aivojeni kehittyminen on tainnut tapahtua aika hitaasti. Toivon vilpittömästi, että ne kehittyisivät vielä vähän, jotta entistä paremmin ymmärtäisin, mikä minun tehtäväni tässä matoisessa maailmassa on. Sensuurin, pyövelin, totalitarismin portinvartijan yms. tehtävät jätän kernaasti niille, jotka siihen tuntevat syvää kutsumusta.
T von L
5 joulukuun, 2011 klo 1:16 pm
Anna Amnell
Tuula,
ole rauhassa kirjailija, mutta anna kasvattajien, opettajien ja vanhempien päättää, minkä ikäiset lapset kirjojasi lukevat.
Luin uudestaan tarkkaan koko keskusteluketjun ja huomasin, että useimmat kirjailijat ovat huolissaan nimenomaan siitä, että lapsille on annettu luettaviksi kirjoja, joita he ovat tarkoittaneet ”nuorille” eli yli 15-vuotiaille. Luokitus olisi auttanut.
Lukekaa Kari Levolan kommentit, niissä on tärkeimmät asiat koottu.
Vielä Tuulalle: nuorten pahoinvointia näyttää olevan yhtä hyvin ”hyväosaisten kuin huono-osaisten” lapsilla.
Saako täällä käyttää vanhanaikaisia sanoja ’hyvä”, ’paha’, ’oikea’, väärä’? Niiden avulla voisi tulla lisäselvyyttä tilanteeseen.
Yritys korvata rahalla rakkautta, aikuisen itsekkyys ja välinpitämättömyys, jatkuvasti vaihtuvat isän tai äidin ”rakkaat”, ääriliikkeiden fanaattiisuus -jonka mainitsit – sekoittavat lapsen elämän.
5 joulukuun, 2011 klo 1:21 pm
Päivi L
On aivan totta, että aivomme kehittyvät hitaasti, vuosien aikana, mutta lienee ylitulkintaa ajatella, että 12–20 -vuotiaana luettu voisi jotenkin tuhota lapsen tulevaisuuden. Vamasti lapset tarvitsevat suojelua (kuten Amnell ylle linkatussa blogissaan kirjoittaa), jotta voivat kasvaa rauhassa aikuisiksi, mutta suojelemmeko nuoria sillä, ettemme sallisi heidän lukea esimerkiksi nuorten seksuaalisuudesta? Lukeminen on ajatusprosessi ja tulkintaa. Siinä missä aikuisen osoittama seksuaalinen huomio, teoista puhumattakaan, voi hyvinkin olla haitallista lapselle tai nuorelle, lukiessa pääsee tarkastelemaan itseä pohdituttavia ja kiinnostaviakin asioita turvallisesti. Asiat eivät häviä maailmasta, jos niistä ei saa puhua tai lukea. Emme suojele lapsia tai nuoria rajaamalla kirjoja heidän ulottuviltaan. Sellainen on heidän väheksymistään, jopa totalitarismia.
5 joulukuun, 2011 klo 1:38 pm
Anna Amnell
Päivi, kirjoitin yllä näin:
”Lapsen ajattelukyky kasvaa kuitenkin hitaasti 11-12 -vuotiaaksi asti – ja sitten alkaa ratkaiseva vaihe [lisäys: vaihe, joka kestää useita vuosia jopa yli 20-vuotiaaksi asti] , karsiminen, josta lapsen tulevaisuus riippuu. Se mitä hän tekee, vahvistaa yhteyksiä aivoissa, muovaa häntä ihmisenä.”
Tutkijan mukaan jopa yksi huumeilta voi muuttaa nuoren aivot, ja samalla elämänsuunnan. En ole huumeitten asiantuntija, joten en osaa sanoa tuosta mitään.
5 joulukuun, 2011 klo 1:50 pm
anonyymi
kirjoja, jotka muuttivat maailman
http://oedb.org/library/features/50_books_that_changed_the_world
5 joulukuun, 2011 klo 2:17 pm
Salla
En ole erityisen huolissani siitä, että ”liian nuoret” lukevat kirjojani. Jos jostain olen huolissani niin siitä, että kaikkien nuortenkirjojen pitäisi joidenkin aikuisten mielestä sopia kaikille 12-vuotiaille. Ei saisi olla juttuja, jotka kiinnostavat yleensä vaikkapa vasta 14-16-vuotiaita.
Kari puhuu sinänsä ihan asiaa, mutta toteaa itsekin, että kirjoittajakesälukiolaiset ovat valikoitunutta porukkaa, joiden lukukokemuksia ei voi täysin yleistää kaikkiin saman ikäryhmän edustajiin. Oman kokemukseni mukaan nuortenkirjoja lukevat kyllä vielä hyvinkin 16-vuotiaat. Itselleni tulee eniten yhteydenottoja ysiluokkalaisilta. He ovat 15-16-vuotiaita. Houkutus-nuortenkirjasarjaa lukevat lukiolaisetkin. Minusta on vain hyvä, että esimerkiksi 16-vuotiaan ei ole vielä ”pakko” siirtyä aikuistenkirjallisuuteen, jos hän ei halua.
Minusta 15-vuotiaalle ajatellun kirjan aivan oikea luokitus on nuortenkirja.
5 joulukuun, 2011 klo 2:46 pm
Tuula
A.A. Kiitos luvasta saada olla kirjailija. En tiedä, mistä näitä lupia on saanut jaettavaksi asti, mutta mukavaa kuitenkin, että sellaisen luvan nyt olen siis saanut. Olisikin vähän ahdistavaa yrittää tässä vaiheessa keksiä jotain oikeaa tekemistä…Opettajaksi ainakin olen jo liian vanha.
Jos jostain käsittämättömästä syystä mielenhäiriössä saisin halun (mitä halua en herranähköön vielä tähän päivään mennessä ole tuntenut, mistähän sellainen käsitys lie syntynytkin?) päättää, minkä ikäiset kirjojani lukevat, en usko, että halullani olisi minkäänlaista käytännön merkitystä. Ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen.
Haluni onnistua äitinä ja kasvattajana ei valitettavasti myöskään ole tuottanut täydellistä, ei edes läheskään täydellistä tulosta. Tai toiveeni olla hyvä ihminen. Musertunut on sekin.
Joskus syvimpinä epätoivin hetkinä olen tuntenut lyyhistyväni ja nujertuvani täydellisempien ja tietäväisempien Kasvattajien valistuksen edessä. Mutta jotenkin olen aina rämpinyt yrittämään uudestaan niillä niin ehtymättömillä viisauksilla evästettynä.
Blogikeskustelut ovat mielenkiintoisia ja kehittäviäkin. Mutta aidanseipäistä puhuminen on uuvuttavaa.
Sallan alkuperäinen kysymys ”minkä ikäisille nuortenkirjoja SAA kirjoittaa” levisi joiltakin osin moralisoinniksi, mitä Salla ei varmaankaan ajanut takaa.
Luokitukset sinänsä voivat olla joskus rajoittavia, mutta positiivisesta näkökulmasta, varsinkin nuoren lukijan houkuttelemiseksi kirjan pariin, on oikein hyvä, että käteviä luokituksia on.
Lähden järveen jäähdyttelemään aivojani, pelkään, että ne kehittyvät liikaa.
T von L
5 joulukuun, 2011 klo 2:49 pm
Päivi L
Myös lapset ja nuoret itse muodostavat käsityksiä siitä, mitä on lasten- ja mitä nuortenkirjallisuus. Kirjoitin Venlan alkeiskurssin puhtaasti lastenkirjaksi. Halusin kirjoittaa pienemmille poni-ikäisille tarinan ilman ihastuksia tai muita murrosiän juttuja, keskittyä nimenomaan hevosiin ja ratsastukseen suhteellisen realistisesti, kahdeksanvuotiaan silmin. Koska kirjassa kuitenkin kuvataan kokonainen alkeiskurssi, kertyi sille pituutta reilut 160 sivua.
Vinski-lastenkirjallisuuslehden näppärän, 11-vuotiaan kriitikon, Vanessa Kyllösen mielestä kirjasta voisivat pitää 7–10-vuotiaat. Toisaalta Kyllösen mukaan kirjassa oli ”hiukkasen isokokoinen teksti” ja liikaa kuvitusta, kun ”se oli tarkoitettu nuorille”. Lieneekö viitannut kirjan takakannen ikäsuositukseen, 7–12-vuotta?
5 joulukuun, 2011 klo 2:53 pm
Anna Amnell
Mutta lukeeko 15-vuotias tyttö nuortenkirjoja? Eikö hän lue ennemminkin vaikkapa naistenromaaneja? Minulla on sellainen käsitys, että lapset ja nuoret lukevat itseään vanhempien tyttöjen ja poikien elämästä.
Luin 15-16 -vuotiaana vain aikuisten romaaneja. Nuorempana luin myös poikien seikkailukirjoja ja klassisia tyttökirjoja. Walter Scott oli minulle varhaisnuortenkirja.
Oli erittäin hämmentävää kuulla, että sekä Aurora-kirjojani että 1500-luvun kirjojani lukevat sekä 8-vuotiaat lapset että akateemiset aikuiset lukijat.
Pakostakin se tulee mieleeni, kun kirjoitan, välillä vähän stressaakin. Koetan pitää heidät mielessäni, mutta välillä haluan unohtaa heidät.
5 joulukuun, 2011 klo 3:03 pm
Salla
Niin, kuten tuolla aiemmin kirjoitin, saan eniten lukijapalautetta ja kysymyksiä ysiluokkalaisilta tytöiltä, jotka ovat siis 15-16-vuotiaita. He lukevat kirjojani, jotka ovat nuortenkirjoja. Kirjojeni henkilöt ovat yleensä 15-18-vuotiaita.
5 joulukuun, 2011 klo 3:07 pm
Anna Amnell
Salla, tuo on rohkaisevaa.:)
5 joulukuun, 2011 klo 3:14 pm
Anne
”Mutta lukeeko 15-vuotias tyttö nuortenkirjoja?”
Miksei lukisi, jos on lukeva nuori, tytöthän lukevat paljon ja laajasti muutenkin. Fantasiakirjallisuudesta tiedän eniten, ja siellä ikärajat tuntuvat merkitsevän kaikkein vähiten: 11-12-vuotiaat lukevat hyvinkin monimutkaisia tarinoita, ja 15-vuotiaat lukevat mielellään lapsillekin suunnattuja teoksia. Mielikuvituksen palo kiehtoo iästä riippumatta. Ns. ”ongelmalähtöisen nuortenkirjallisuuden” kohdalla kohderyhmä lienee kapeampi, mutta en esimerkiksi näe mitään ihmettä siinä, jos viisitoistavuotias lukee vaikkapa Reija Kaskiahon mainioita teoksia, joissa käsitellään mm. teiniraskautta, vanhempien alkoholinkäyttöä taikka huumenuorten elämää. Päinvastoin, todennäköisesti kirjat kuvaavat heidän arkeaan hyvin – jos ei omaa elämää niin koulussa kaverille tapahtuneita juttuja, tai asioita joista on ollut puhetta.
Eniten minua häiritsee näissä ikäsuositusjutuissa jos yritetään niputtaa kaikki tietynikäiset lukijat tiettyyn lokeroon. Toki kirjavinkkarit, kirjastoalanihmiset ja kirjakauppiaat saavat suositella teoksia tietynikäisille, mutta en halua kirjojen kansiin ikätarroja. Kirjastojen ja koulujen lukudiplomeissa ovat ammattilaiset valikoineet kirjoja tietylle ikäryhmälle. Niitä voi vanhempikin käyttää apunaan kun ostaa kirjoja. Käyttäkää sitä googlea!
Tosin, jos kirjoissa olisi tarra ”ei suositella alle 15-vuotiaalle” niin siitähän tulisi nuorempienkin parissa välittömästä suksee… ja oisi jopa houkutella ei-lukevat teinit kirjojen pariin…
5 joulukuun, 2011 klo 3:24 pm
Anna Amnell
”Kirjastojen ja koulujen lukudiplomeissa ovat ammattilaiset valikoineet kirjoja tietylle ikäryhmälle. Niitä voi vanhempikin käyttää apunaan kun ostaa kirjoja.”
Ammattilaisten tekemä luokittelu siis toimii. Turha sitä on vastustaa. Juuri tällaista toivon myös suomalaisiin kirjakauppoihin. Eivät kaikki tunne kirjallisuuden nettisivuja. Isovanhemmatkin ostavat usein kirjalahjoja.
5 joulukuun, 2011 klo 3:54 pm
anuh
Anna Amnell: ”Luin 15-16 -vuotiaana vain aikuisten romaaneja.”
No mutta sittenhän sinun pitäisi oman logiikkasi mukaan olla täysin rappiolla ja kieroonkasvanut.
5 joulukuun, 2011 klo 4:01 pm
Anne
Ei minun mielestäni tässä kukaan ole vastustanutkaan ammattilaisten tekemiä listauksia, kunhan ne ovat vain suosituksia ja niiden kohdalla sallitaan moninaisuus ja järjen käyttö. Tutut alakoulun opettajat ovat kertoneet, että esim. 3-4 -luokkalaisilla on kirjojen lukuhaitari hyvin laaja, minimissään mennään kirjoilla joissa yhden tarinan pituus on sivu tai kaksi isolla tekstillä ja maksimissaan luetaan Harry Potter -osastoa, satasivuisia lukuromaaneja. Mm. tähän perustan ajatukseni siihen, että ikä = ei ole lukukypsyys, ja siksi liika lokerointi on pahasta. Minusta järkevin tapa on luokitella teoksia niiden sisällön ja käsittelemien teemojen mukaan, jolloin lukija voi tsekata omat mielenkiinnon kohteensa. Koulumaailmassa toki käytetään luokkakohtaisia luokitteluja jo siksi, että opettajan on helpompi käsitellä kirjoja oppilaiden kanssa, esim: http://www.juwanet.org/kirjasto/lukudiplomi/platinakettu.htm
Kirjakauppojen kohdalla näen ongelmia, edistäisikö tuollainen ikäluokittelu kirjan myyntiä vai aiheuttaisiko se sen, että tietyn kirjailijan kirjat eivät menisi kaupaksi kun ne ovat lokerossa x? Aiheuttaisiko se kustantamoiden suunnalla enemmän paineita julkaista vain tietyn ikäluokan kirjoja eli siis syrjiä vaikkapa nuortenkirjojen kirjoittajia, jos huomataan teokset eivät myy niin hyvin kuin esim. jonkun toisen ryhmän kirjat? Vai olisiko se alan etu, että kohderyhmät segmentoituvat selkeämmin?
Semmoisen luokittelun pitäisi sallia kirjan naksauttaminen useampaan lokeroon, mutta kun meillä kirjakaupoissa on esillä tasan tarkkaan se yksi kappale kirjaa, niin siinä kyllä kävisi niin, että kirja profiloituisi yhteen lokeroon, vaikka se sopisi useampaan.
Kannattaa muistaa että monilla kustantamoilla on jo erilaisia julkaisuprofiileja, joiden kohdalla sanotaan selkeästi minkä ikäisille kirjat on suunnattu. Eli Werneri-sarjassa on tietynlaisia tarinoita, Vihreässä variksessa tietynlaisia. Näitähän voi sitten käyttää myös siellä kirjakaupassa apuna.
5 joulukuun, 2011 klo 4:15 pm
Salla
Anne, mietin tuota kirjakauppa-asiaa lähinnä siltä kannalta, että minusta on mainiota vaikkapa Saksassa kävellä kirjakaupan nuortenkirjaosastolle ja suunnata heti ”minua kiinnostavan ikäryhmän” eli vähän vanhemmille teineille luokiteltujen kirjojen luo hypistelemään ja ihmettelemään, mitä kaikkea sieltä löytyy. Suurin osa kirjoista ja tekijöistä kun on siellä minulle entuudestaan tuntemattomia. En siis osaisi välttämättä poimia kirjoja hyllystä hypisteltävikseni, jos ne olisivat pelkästään aakkosjärjestyksessä.
Tärkeintä kai olisi, että kirjakaupoissa yhä useammat kirjat olisivat jollain lailla houkuttelevasti esillä, tarjolla. En tiedä, mikä siihen olisi paras ratkaisu. Nykyinen ”kaikki nuortenkirjat aakkosjärjestyksessä samassa hyllyssä kirjakaupan perimmäisessä nurkassa” ei sitä kuitenkaan ole.
5 joulukuun, 2011 klo 4:16 pm
kirsti k
Kaikessa yksinkertaisuudessani en oikein ymmärrä, mikä on tässä se ongelma.
Ikä ei kerro mitään. 11-vuotias voi olla yhtä harjaantunut lukija kuin 16-vuotias, ja jokainen etsii omalle tasolleen sopivaa luettavaa. Luokittelu on silti hyvä asia, koska se antaa lukijalle vinkkejä ja suuntaa, mutta ei sido.
Olen edelleen samaa mieltä kuin kommenttiketjun alussa: ”Minusta kirjailijan ei tarvitse miettiä, minkä ikäinen on nuori. Kirjailija kirjoittaa sen, mitä on pakko. Ja lukijat ovat heitä, joihin tarina sattuu kolahtamaan, ikään katsomatta.”
Lapset tapaavat lainata kirjoja lastenosastolta (ja heille ostetaan lastenkirjoja), nuoret löytävät luettavansa nuorten- ja NA-hyllyistä sekä jotkut jo aiḱuistenosastolta. Lukija siirtyy osastolta toiselle luonnollisesti kehityksensä mukaan, sen mukaan millaisia tarinoita tuntee olevansa valmis vastaanottamaan.
Oletteko muuten ajatelleet, millaisia vaikutteita aikuiset voivat saada lastenkirjoista? Silmät avautuvat, tulee fiksuuskohtaus, muistuu mieleen, millaista oli olla lapsi ja nuori. Hmmm, pitäisiköhän kieltää lastenkirjat aikuisilta. Suojella.
5 joulukuun, 2011 klo 4:23 pm
Anna Amnell
Anu, kirjoitit: ”No mutta sittenhän sinun pitäisi oman logiikkasi mukaan olla täysin rappiolla ja kieroonkasvanut.” Hauska kommentti.:)
Niin minä varmaan olisinkin, mutta lukemani klassikot ovat lastenkirjoja verrattuna näihin nykyisiin nuortenkirjoihin, niin ovat monet nykyromaanitkin, jotka on tarkoitettu aikuisille.
Esimerkki: Mieheni on lukenut viime aikoina huvikseen 50 nobelistien romaania, ihan summittain, ja sanoi, että vain yhdessä niistä oli yhtä latautunut eroottinen ja seksuaalinen tunnelma kuin alussa mainitsemassani nuortenkirjassa, jonka hänkin luki pyynnöstäni. (Hänkin on suorittanut arvosanan kirjallisuudesta yliopistossa.)
5 joulukuun, 2011 klo 4:27 pm
kirsti k
FJ-ehdokas Sisko Latvukselta löytyy hyvä ehdotus siihen, miten lanu-kirjat saisivat näkyvyyttä kirjakaupoissa:
http://siskolatvus.blogspot.com/2011/11/finlandiaa-ja-unelmia.html
5 joulukuun, 2011 klo 4:30 pm
anuh
”Niin minä varmaan olisinkin, mutta lukemani klassikot ovat lastenkirjoja verrattuna näihin nykyisiin nuortenkirjoihin, niin ovat monet nykyromaanitkin, jotka on tarkoitettu aikuisille.”
Meidän kirjastossa on ainakin esim. de Saden klassikot samalla osastolla Väinö Linnan sun muiden joukossa. Itse luen parhaillaan Erica Jongin Serenissimaa, joka on aikamatkailufantasiaa taikasormuksineen ja noitineen – maustettuna aika rankalla erotiikalla (viiltelyä yms).
Ehkä olisi parasta, että jokaisen pitäisi suorittaa jokin standardoitu kypsyystesti, jonka perusteella saisi sitten lukea kirjoja.
Minkäs verran niissä Nobel-kirjoissa oli väkivaltaa, sotaa, ihmisten alistamista ja muuta vastaavaa? Ai mutta mitäs noista, kunhan vaan ei ole mitään fyysiseen rakkauteen viittaavaa.
5 joulukuun, 2011 klo 4:30 pm
Anna Amnell
Anne, kirjoitit:
”Ei minun mielestäni tässä kukaan ole vastustanutkaan ammattilaisten (!) tekemiä listauksia”
Mikähän olisi pätevyys, jotta saa luokitella yhden kirjan? Tämä käy yhä hauskemmaksi.:) Mutta sehän on vain hyvää mainosta lanu-kirjallisuudelle.
5 joulukuun, 2011 klo 4:37 pm
kirsti k
Ihanaa, että kirjailija osaa kirjoittaa tekstiinsä ”latautuneen eroottisen tunnelman”! Minusta on upeaa, että nuorille tarjotaan tunnustelevaa seksuaalisuutta ja aistillisuutta, suloisempaa se lienee kuin esimerkiksi pornosta mallin ottaminen.
5 joulukuun, 2011 klo 4:41 pm
Anna Amnell
Lapsuuteni oli ennen Väinö Linnan kirjoja, ennen Erica Jongia – Jongilta olen lukenut Lennä, uneksi. Markiisi de Sadea ei ollut kirjastossa eikä toimittajan vintillä, ei kiinnosta nytkään. En pidä nytkään väkivaltakirjoista, viiltelystä yms. Seksikohtaukset ovat yleensä hyvin tylsiä.
”Minkäs verran niissä Nobel-kirjoissa oli väkivaltaa, sotaa, ihmisten alistamista ja muuta vastaavaa? ” Paljon kuulema, mutta niitä ei väitetäkään lasten- ja nuortenkirjoiksi. Maailma on raaistunut. Sääli lapsia, jos he eivät saa olla kirjoissakaan rauhassa.
5 joulukuun, 2011 klo 4:49 pm
Anne
Eikös me tässä nyt koko ajan puhuta kirjojen ikäsuosituksista yleensä eikä yhden ihmisen näkemyksestä yhden yksittäisen kirjan luokittelun suhteen? (vaikka esimerkkejä toki on nostettu esille) Onhan 12-vuotias ihan yhtä oikeassa kirjaa luokitellessaan kuin 40-vuotias asiantuntija, silloin kun puhutaan yksittäisestä lukukokemuksesta. Mutta nyt siis keskiössä ovat mielestäni ikäsuositukset yleensä – tarvitaanko niitä ja mitä niistä seuraisi, jos niitä olisi käytössä. Ehkä ne voisivat kirjakaupoissa pelittää, hyvinkin. Mutta ulkomailla se taitaa toimia kustantamolähtöisesti eli kustantamot määrittävät tarkasti minkä ikäiselle tietty kirja on suunnattu ja se sanotaan jo katalogeissa. Onko kirjoissa merkinnät?
Mä olen jotenkin tykästynyt tähän meidän systeemiin, joka on aika vapaa ja venyvä, ja jossa kirjailijan ei tarvitse kässäriä näyttäessään myydä tekstiä kustantajalle valmiiksi lokeroituna.
5 joulukuun, 2011 klo 4:52 pm
Anne
Laitan tähän loppukevennyksen:
”Lasten etu -kortti l. ajatelkaa lapsia -kortti
Lasten etu -kortin pelaaminen langettaa välittömästi vastustajan päälle ihmishirviöpilven. Lasten edulla on mahdollista perustella ja etenkin vastustaa hyvin laajaa asia- ja argumenttijoukkoa, mikä tekee siitä hyvin suositun. Lasten etu -kortti on painettu laadukkaalle kiiltokuvapaperille, ja sen erityissääntö on, että koko yhteiskunta on toteutettava alle 12-vuotiaan kypsyystasolle suunnatusti. ”
(lähde: http://hiki.pedia.ws/wiki/Hikikirjasto:Argumentoinnin_korttipakka)
5 joulukuun, 2011 klo 4:55 pm
anuh
”“Minkäs verran niissä Nobel-kirjoissa oli väkivaltaa, sotaa, ihmisten alistamista ja muuta vastaavaa? ” Paljon kuulema, mutta niitä ei väitetäkään lasten- ja nuortenkirjoiksi.”
Jolloin palaamme taas siihen, että sinä luit kuitenkin aikuistenkirjoja 15-vuotiaana.
En minä, mutta ne muut?
5 joulukuun, 2011 klo 5:00 pm
kirsti k
Kirjakerhojen lanu-kirjoissa on usein ikäsuositukset. Minusta on pelkästään hyvä asia antaa suuntaa kummille tai mummille, auttaa valinnassa. Eri asia on se, ovatko suositukset kohdallaan. Koskaan ei päästä siihen, että ikäsuosituksen voisi yleistää koskemaan jokaista sen ikäistä lukijaa, eikä siinä olisi mitään mieltäkään.
5 joulukuun, 2011 klo 5:09 pm
irmahirsjarvi
Ja sitten on nämä lukijat: on ihan kiva, jos pidetään ikärajoja ja suosituksia. Itse ja monet ystäväni ja toinen lapsistani olemme lukeneet kyllä ihan mitä tahansa, ja suodattaneet sen ikäkautemme ymmärryksen läpi.
Itse luin ennen kouluikää muiden muassa koko Raamatun, Hemingwayta, Steibeckiä, Sotiemme Sankarivainajia ja koululaisen kuvasanakirjaa iloisesti sekaisin. Kymmenvuotiaana siirryin lukemaan aikuisten kirjoja. En ole koskaan ajatellut että se olisi haitannut.
5 joulukuun, 2011 klo 5:17 pm
Anna Amnell
Anu,
minulla oli onnea: kasvoin aikana, jolloin kirjoihin keksittiin muutakin kiinnostavaa kuin seksi.
Lapsi, joka on tottunut hyvään kirjallisuuteen, ei kaipaa aikuisenakaan väkivallalla ja seksillä mässäilevää kirjallisuutta.
Aika ei ollut myöskään yhtä kaupallinen. Mitä muuta seksillä ja väkivallalla kalastetaan kuin rahaa? Tämä koskee kirjallisuutta yhtä hyvin kuin musiikkia, TV:tä ja elokuvia.
Anne, kirjoitit:
Laitan tähän loppukevennyksen:
”“Lasten etu -kortti l. ajatelkaa lapsia -kortti
Lasten etu -kortin pelaaminen langettaa välittömästi vastustajan päälle ihmishirviöpilven. Lasten edulla on mahdollista perustella ja etenkin vastustaa hyvin laajaa asia- ja argumenttijoukkoa, mikä tekee siitä hyvin suositun. — ”
Ei onnistunut, Anne. Valmisvaateteollisuutta on moitittu ankarasti siitä, että se haluaa pukea pikkutytöt seksiobjekteiksi. Miksi lasten- ja nuortenkirjallisuus saisi tehdä lapset seksiobjekteiksi?
Lapsille kasvurauha.
5 joulukuun, 2011 klo 5:25 pm
kirsti k
On tämäkin, kun pitää tulla kesken imuroinnin naputtelemaan…
Esimerkki eritasoisista lukijoista:
Viime syksynä yksi kahdeksasluokkalainen tyttö kertoi minulle, että olisi halunnut tehdä kirjaesitelmän nuortenkirjasta, mutta opettaja vaati, että täytyy olla aikuistenkirja. Muistui mieleeni, miten yläasteella harmitti, kun koulussa luetettiin väkisin aikuistenkirjoja, jotka tuntuivat minusta kovin monimutkaisilta. (Johtuu ehkä lievästä lukihäiriöstäni, olen tolkuttoman hidas lukija.) Jotenkin tuo aikuistenkirjojen tyrkyttäminen latisti lukuintoani, siihen asti olin ahminut kasapäin nuortenkirjoja.
Toivottavasti opettajat nykyään tarjoaisivat sekä yläkoululaisille että lukiolaisille myös nuortenkirjoja.
5 joulukuun, 2011 klo 5:46 pm
Anna Amnell
Hyviä uutisia
ja vastaus Sallan kysymykseen: lasten- ja nuortenkirjoja kannattaa kirjoittaa kaikenikäisille.
The New York Times elokuu/2010 kertoo, että yhä useammat aikuiset lukevat kidlit-kirjoja, nuortenkirjoja, ei vain Harry Pottereita, vaan muutakin.
47% 18-24 -vuotiaista naisista ja 24% saman ikäryhmän miehistä sanoi ostavansa useimmiten young adults -ryhmään kuuluvia kirjoja.
Syyt: raikkaus, vauhdikkuus, kyynisyyden puuttuminen – ja ennen kaikkea juoni. Aikuisten romaaneissa juonta vieroksutaan, pidetään epätaiteellisena. (Siinä lienee myös syy dekkareiden suureen suosioon)
5 joulukuun, 2011 klo 5:57 pm
anuh
”Anu,
minulla oli onnea: kasvoin aikana, jolloin kirjoihin keksittiin muutakin kiinnostavaa kuin seksi.”
Sinähän sanoit, että se oli tylsää?
Maailma muuttuu, mutta se ei ole kirjailijoiden syy. Kirjallisuuden aiheet ja käsittelytavat ovat seurausta vallitsevasta todellisuudesta, ei toisin päin. Nykyajan lapset ja nuoret tarvitsevat (myös) taiteen kautta tarinoita, jotka avaavat ja taustoittavat niitä ilmiöitä, joita he omassa todellisuudessaan näkevät.
Kuten Kirsti K sanoi hienosti toisaalla: ”Piilottelu ei ole ennaltaehkäisyä, puhuminen on.”
”Valmisvaateteollisuutta on moitittu ankarasti siitä, että se haluaa pukea pikkutytöt seksiobjekteiksi. Miksi lasten- ja nuortenkirjallisuus saisi tehdä lapset seksiobjekteiksi?”
En ihan tosissani käsitä millä logiikalla niputat heräävän seksuaalisuuden kuvaukset romaanikirjallisuudessa siihen, että pikkutytöille myydään vaatekaupoissa pornahtavia vaatekappaleita.
Ja jos kirjoitetaan nuorten romaani nuorten välisestä rakkaudesta nuorille, joilla seksuaalisuus ja siihen liittyvä uteliaisuus on joka tapauksessa luonnostaan heräämässä, millä ihmeen kaavalla se on ”lasten tekemistä seksiobjekteiksi”? Mielestäni tuo on lievästi sanoen omituista suhtautumista seksuaalisuuteen.
5 joulukuun, 2011 klo 5:58 pm
kirsti k
Mahtava tutkimus, toivottavasti tämä on suunta myös Suomessa. Hienot perustelutkin!
5 joulukuun, 2011 klo 6:19 pm
Anneli
http://lastenkirjahylly.blogspot.com/
Lastenkirjahyllyssäkin ajatuksia aiheesta.
5 joulukuun, 2011 klo 7:30 pm
Kirsi Pee
Olen laskujeni mukaan 84. kommentoija.. Onko tämä enari? Wau, kylläpä aihe sytyttää.
Toisinaan alakouluikäistenkin oppilaiden (yleensä poikien jostain syystä) vanhemmat kysyvät, että miksi niitä kirjoja sitten pitäisi lukea. Usein pääsemme yhteisymmärrykseen sen toteamuksen kautta, että lukemalla kirjoja voi kokea ja kokeilla asioita, joita tosielämässä ei kannata tai voi itse kokeilla. (Tosin ei tämä tietenkään ainut esille otettava perustelu ole.) Jos kirjoista toivotaan lapsille ja nuorille ”kasvattavia” kokemuksia, silloin olisi paikallaan mahdollisuus keskustella jonkun kanssa luetusta, oma sisäinen keskustelu ei välttämättä toimi tarpeeksi. Harmillisen harvoin sitä keskustelua kotona tapahtuu, koulussa ainakin yritetään.
5 joulukuun, 2011 klo 7:56 pm
Anna Amnell
Anu,
paljon kovempaakin kritiikkiä on esitetty.
Minä ehdotin vain kirjan siirtämistä aikuisten osastolle kuten ovat ehdottaneet myös Hesarin, Parnasson ja uusimman Kotimaa-lehden kriitikot.
Uuden Suomen blogissa YTM ja sukupuolijärjestelmän tutkija Laasasen blogissa eräs psykologi käyttää näiden alaikäisten tyttöjen tyttöjen seksisuhteesta termiä ” Child-on-child sexual abuse” ja jatkaa” On myös otettava huomioon, että jos lapsen seksuaalinen hyväksikäyttäjän on toinen lapsi, niin sen traumaattiset vaikutukset ovat yhtä vakavat, kuin jos hyväksikäyttäjä olisi aikuinen.”
Ei ole kyseessä ihan mikä hyvänsä nuorten lesboseksikuvaus. Tytöt ovat samanikäisiä, mutta he eivät ole mielestäni henkisesti samalla tasolla, toinen on tasapainoisesta perheestä ja tarmokas, toinen moniongelmainen ressukka. Ankea kirja, jossa mentiin koko ajan tuhoa kohti. En ole psykologi, joten en halua sanoa enempää.
Kirjan nuorelle lukijalle pitäisi mielestäni olla jälkihoitoa, josta Kirsi Pee kirjoittaa. Arvioni kirjasta on oikeastaan liian kiltti, olen ottanut vain sen hyvän, mikä siinä on kohteliaisuudesta toista nuorisokirjailijaa kohtaan:
http://blogisisko.blogspot.com/2011/11/vilja-tuulia-huotarinen-valoa-valoa.html
5 joulukuun, 2011 klo 8:02 pm
Salla
Esitän tässä ja nyt pyynnön, että tätä yleiseksi tarkoitettua keskustelua ei käytäisi yksittäisestä teoksesta. Mikäli joku haluaa keskustella Anna Amnellin kanssa Valoa, valoa, valoa -teoksesta, tehköön sen vaikka Anna Amnellin blogissa.
5 joulukuun, 2011 klo 8:28 pm
Maria L.
Hear hear! Kiitos Sallalle tästä kommentista ja pyynnöstä.
On ollut kiinnostavaa seurata rikasta keskustelua, jonka toivoisin jatkuvan nimenomaan yleisellä tasolla.
5 joulukuun, 2011 klo 10:03 pm
Kari Levola
Jos saan, ja varmasti minun täytyykin, vähän täydentää, jottei sanomisiani ymmärretttäisi tai tarkoituksella tulkittaisi väärin. Sillä, että muistutin nuortenkirjojen lukijoiden valtaosin olevan yläasteikäisiä, en tarkoittanut sanoa, enkä sanonutkaan, että nuortenkirjojen tulisi kartella seksuaalisuuden käsittelyä. Oikeastaan päinvastoin. Sen pitäisi olla nuortenkirjallisuudelle haaste, siis kuvata seksualisuutta myönteisesti nuorille jotka ovat oman seksuaalisen heräämisensä keskellä ja hakevat kiihkeästi siihen omaa, ei suinkaan ensimmäiseksi omaa kokemusta, vaan näköalaa, että mistä oikein kysymys tässä heille entuudestaan tuntemattomuudessa asiassa, johon nuorikaan ei voi olla törmäämättä kaikkialla.
Anteeksi vain, Anna Amnell, me toimisimme täysin moraalittomasti, jos ajattelisimme että seksuaalisuuden pitäisi olla täysin tabu nuortenkirjoissa.
Että työntäisimme itseään etsivät nuoret tässä asiassa täysin elokuvien ja netin usein vääristyneen ja kaupallistetun seksuaalisuuden armoille. Ei, siinä on nuortenkirjailijoillekin tärkeä haaste, ei suinkaan kilpailla tämän aiheen raflaamisella, mutta ei kieltääkään sitä, vaan etsiä mahdollisuuksia käsitellä aihetta vaikka arasti ja kipeästikin, mutta kuitenkin myönteisesti, yhtenä elämän voimavarana. Siihen nuortenkirjallisuudella on ainutlaatuinen mahdollisuus, olla tarvittaessa hienovarainen, ottaa tarvittaessa lukijoidensa ikäryhmä huomioon, niin kuin se tekee kaikkien muittenkin aiheittensa kanssa.
Ja Sallalle vielä ikäryhmistä, tein yleistyksen enkä väitä että se ehdottomasti pitäisi paikkaansa. Mutta kuitenkin niin että nuortenkirjojen pääasiallinen lukijaryhmä ovat yläasteikäiset, tyypillisimmillään juuri niin kuin sanot ysiluokkalaiset. Mutta tässä on vaihdantaa, niinkuin sanoin, fyysinen ikä ei lukijoille ole se oleellisin, ja esimerkiksi pojat löytävät lukemisen ja nuortenkirjatkin usein myöhemmin. Ja vastaavasti meillä on viime vuosina kasvanut scifin ja fantasian lajityyppejä joihin nämä ikäyhmät eivät päde.
5 joulukuun, 2011 klo 10:19 pm
Anne
Kiitos Kari viisaista sanoista!
5 joulukuun, 2011 klo 10:48 pm
Anna Amnell
Kari,
seksuaalisuus ei tietenkään ole tabu, mutta kuten itse sanoit, sitä voi käsitellä monilla tavoin ja hienovaraisestikin. On kuitenkin nuortenkirjoja, jotka sopivat vain varttuneemmille nuorille, ja tämä on niitä monista syistä. Hehän voivat lainata niitä aikuisten osastolta. Mikä ongelma siinä on?
Kiinnostuin tähän keskusteluun alkujaan siitä syystä, kun eräässä kirjastossa kirjastonhoitajat kyselivät huolissaan minulta, mitä pitäisi tehdä joillekin nuortenkirjoille, jotka olivat heidän mielestään liian rajuja nuorille lukijoille. Asia jäi vaivaamaan minua.
Jo vuonna 2003 lastenkirjallisuuden asiantuntija Maria Nikolajeva kirjoittaa Swedish Book Review -lehdessä siitä, millaisen minäkuvan nuoret tytöt mahtavat saada näistä muodikkaista rajuista nuortenkirjoista.
Lisäksi uusin aivotutkimus kertoo, että 12-20 -vuotiaat (!) eivät olekaan niin kypsiä, kuin olemme ajatelleet tähän asti heidän olevan. Nämä kaikki asiat täytyy ottaa huomioon ja olen tuonut ne esille tässäkin keskustelussa. Ei lasten- ja nuortenkirjallisuus ole koskematon ja kaiken yhteiskunnan yläpuolella.
Kai huomasit, että mm Kaisa Neimala Parnassossa ja FT Helena Ruuska Helsingin Sanomissa olivat samaa mieltä kuin minäkin siitä, että Valoa, valoa, valoa sopii paremmin aikuisten osastolle.
Koin kirjan hyvin lohduttomana. Koko tapahtumasarja kulki tuhoa kohti, päättyi itsemurhaan. Lisäksi on vaikea rakenne, kirjoittamisen erityiskysymykset, jotka eivät kuuluneet juonen kehittelyyn, vaan olivat täysin irrallisia. Siksi pidän kirjaa kiinnostavana postmodernina kokeiluna, jota varmaankin tullaan paljon käytttämään kirjoittamisen opettamisessa.
5 joulukuun, 2011 klo 11:07 pm
Kirsi Pee
Kaikesta edellä kirjoitetusta voinee yhteenvetona todeta, että lanu-kirjallisuutta on syntynyt ja syntyy erilaisilla periaatteilla ja lähtökohdilla. Ehkäpä tämä on mieluummin hyvä kuin huono asia? Sillä syntynyt kirjallisuus on hienoa, monipuolista, ei kuvia kumartavaa, vaan lasta ja nuorta arvostavaa. Se arvostaminen on todennäköisesti määre, jonka jokainen lapsille ja nuorille kirjoittava allekirjoittaa.
Lukijat ovat monenlaisia, kirjoittajat monenlaisia, tasapäistäminen ei sopine kumpiinkaan.
Hyvä ja ajatuksia herättävä keskustelu, kiitos!
6 joulukuun, 2011 klo 10:24 am
Ahmu
Kai tähän saa vielä kommentoida? 😉
Kyllä se vaan on niin, että jokainen kehittyy sekä lukijana että ihmisenä omalla tahdillaan. Itselläni kävi niin, että hyppäsin lastenkirjoista suoraan aikuistenkirjoihin joskus 13-14 vuotiaana. Tässä kohtaa aikuistenkirjat olivat sitä Victoria Holt, Danielle Steel ja Jean M. Untinen-Auel -sarjaa, eli historiaa ja romantiikkaa lähinnä. Tämä kävi siksi, että nuortenkirjat olivat minusta outoja, enkä ymmärtänyt niiden käsittelemiä aiheita! Aikuisille suunnatut viihdekirjat taas olivat paljon yksioikoisempia ja helpompia ymmärtää.
Nyt, lähemmäs 3-kymppisenä lukijana olen taas uudelleen alkanut lukea nuortenkirjoja, ja nyt vasta tuntuu, että käsitän teemat, joista kirjat kertovat. En sitten tiedä missä järjestyksessä lukija-ihminen -kehitykseni kulkee, mutta ei nähtävästi ainakaan niin kuin olisi tarkoitus virallisten määritelmien mukaan 😉
6 joulukuun, 2011 klo 11:03 am
Salla
Totta toki saa kommentoida!
Karille vielä sen verran, että olet ihan oikeassa siinä, että nuortenkirjoja lukevat pääosin yläkoululaiset (13-16-vuotiaat). Suomeen ei ole ainakaan vielä kunnolla rantautunut Young Adult -kirjallisuus, enkä tiedä, tuleeko rantautumaankaan. Itseäni ei haittaisi yhtään, jos nuortenkirjallisuus pystyisi tarjoamaan kiinnostavaa luettavaa vielä lukiolaisillekin. Ehkä juuri sen takia kaipaisinkin selvempää eroa lastenkirjallisuuteen, ainakin ammatti-ihmisten puheissa.
6 joulukuun, 2011 klo 11:26 am
Anna Amnell
Salla,
sanot: ”kaipaisinkin selvempää eroa lastenkirjallisuuteen, ainakin ammatti-ihmisten puheissa.”
Niin kaipaisin minäkin, olen kaivannut ensimmäisestä kommentistani asti. Mutta kuka on Sinun mielestäsi ”ammatti-ihminen”?
Oletko Sinä? Olenko minä? Saavatko isät ja äidit esittää mielipiteitään siitä, mikä sopii heidän lapsilleen? Entä opettajat?
Netissä on menossa useita pitkiä keskusteluketjuja tästä aiheesta. Niiden merkitystä ei kannata vähätellä.
6 joulukuun, 2011 klo 11:42 am
Salla
Ammatti-ihmisiksi laskisin kaikki kirja-alalla työskentelevät eli kirjailijat, kustantamoiden työntekijät, kirjakauppiaat, kirjastolaiset, kirjavinkkarit, kriitikot…
Olisiko sinulla, Anna, linkkejä noihin keskusteluketjuihin?
6 joulukuun, 2011 klo 12:14 pm
Anna Amnell
Oletko varma, että haluat niitä tähän blogiin? Ne vasta ovat rajuja. Miehet ovat nyt vihaisia lastenkirjallisuuden suunnasta.
Minulla on samanlainen tunne kuin oli joskus vuonna 2005, jolloin suuri muutos oli vaistottavissa suomalaisessa yhteiskunnassa. Kun kirjoitin siitä eräällä kirjallisella keskustelupalstalla, sain niskaani viikkokauden haukkumisryöpyn (Kiiltomadossa). Poliittisen kentän miltei täydellinen sirpaleituminen ja uudelleenjärjestäytyminen, perussuomalaisten jytky eivät olleet mikään yllätys. Ne olivat täysin ennustettavissa jo vuosia sitten. Olisi pitänyt kuunnella ajoissa.
Nyt on jotain samanlaista havaittavissa kulttuurissa. Tarvitaan viisautta ja maltillisuutta. Pitää olla suhteellisuudentajua.
6 joulukuun, 2011 klo 2:20 pm
Salla
Olet oikeassa, en halua noiden keskusteluketjujen linkkejä tähän blogiin, joten poistin ne kommentit, joissa linkit olivat. Kuten jo aiemmin kirjoitin, pyydän tätä keskustelua pysymään yleisellä tasolla, en yksittäisiin teoksiin kohdistuvana.
6 joulukuun, 2011 klo 2:44 pm
S
Apua, millainen määrä kommentteja. Mie mietin vähän aikaa, että uskallanko tunkea lusikkani sakeaan soppaan.
Mutta: miun mielestä ikärajasuosituksissa ei periaatteessa ole mitään vikaa, kunhan ne pysyvät nimensä mukaisesti SUOSITUKSINA. Ne ovat/olisivat siis vinkkejä siitä, minkäikäistä lukijaa suunnilleen kirja saattaisi kiinnostaa. Tämä ei mielestäni saa kuitenkaan estää sitä, että lukija voi löytää mielenkiintoista luettavaa muilta osastoilta.
Ehkä pitäisikin puhua nimenomaan ikäehdotuksista, ei suosituksista tai varsinkaan rajoista. Tämä voisi vähän selventää tilannetta, mutta siitä huolimatta ei mentäisi sinne valistuksen ja kieltämisen puolelle.
Lappeenrannan maakuntakirjaston lasten- ja nuortenosastolla kovasti aikaa viettäneenä tykkäsin systeemistä, joka siellä oli: pikkulasten kirjat omassa osastossaan, sitten seuraavaksi yleinen 84.2 -osasto, josta sai ihan vapaasti etsiä kiinnostavaa luettavaa, ja lisäksi vielä nuorten aikuisten hylly. En muuten muista, että kirjastotädit/sedät olis ikinä kieltäneet minkään kirjan lainaamista. Kaikkein hurjimpia mie en ees lainannut, vaan luin salaa hyllyjen välissä.
Tai sitten vaan luokitellaan kirjat sisällön mukaan niin kuin joidenkin kirjastojen aikuistenosastolla: tässä hyllyssä on jännitystä, tässä huumoria ja seksiä. Kyllä varmasti kirjat löytäis lukijansa 😉
6 joulukuun, 2011 klo 4:55 pm
Salla
Maria Loikkasen Alas taikavirtaa -blogissa hyvä korsi keskustelukekoon:
6 joulukuun, 2011 klo 5:16 pm
Tuula
Tosi on, Salla. Hyvä vinkki. Pitkä, perusteellinen ja kiihkoton yhteenveto laajana velloneesta keskustelusta.
Toivottavasti tårta på tårta ei enää leviä pitkin taikavirtaa, sillä jotenkin tuntuu, että eiköhän tästä ole nyt kaikilla foorumeilla kaikki kaluttu.
Mutta todistettu on, että kun aihetta löytyy, löytyy myös kommentoijia.
Tämä kaikki on ainakin minuun valanut uskoa oman työn merkityksestä. Kiitos siitä.
T von L
6 joulukuun, 2011 klo 6:33 pm
Anne
Tuleepa mieleen vielä kysyä tämmöistä: jos kirja ahdistaa tai pelottaa, onko se lapsen kehitystasolle vääränlainen? Miten määritellä se, mikä on hyväksi kenellekin? Millaisia tunteita kirja saa herättää? Mikä on liikaa?
Kauhuahan luetaan tietyssä ikävaiheessa siksi, että tulisi jännityksen ja kauhun tunteita (aikuiseen kauhukirjat eivät välttämättä enää tehoa samoin kuin teiniin). Monet aikuiset lukevat rikoskirjoja/dekkareita jännityksen vuoksi – ja myös siksi että kirjoissa käsitellään pelottavia asioita. Muistan pari kirjaa, joista olen saanut ahdistavia kokemuksia. Yksi oli tasan tarkkaan lapselle tarkoitettu satu, jonka luin lapsena – se osui mieltäni askarruttaneeseen asiaan (kuoleman tiedostaminen ja kuolemanpelko) ja jäi siksi vaivaamaan mieltä. En pysty nyt aikuisenakaan hahmottamaan, miten mikään ikäluokitus/aikuisen ohjaus /suositus olisi voinut säästää minut tuolta kokemukselta – ja pidän joka tapauksessa kuoleman ajattelua väistämättömänä kehityksen vaiheena, joka jokaisen täytyy tavalla tai toisella käydä läpi.
Tunnetteko/tiedättekö yhtään suomalaista lasten-/ tai nuortenkirjailijaa, joka kirjoittaisi tieten tahtoen vastuuttomasti, vahingoittaakseen tai aivopestäkseen lukijoitaan? (ei tarvitse nimetä) Arvelen ettei kukaan tunne. Jokainen meistä yrittää parhaansa, ja levittää omaa sisäistä ideologiaansa parhaaksi katsomallaan tavalla – sisäisissä ideologioissa voi toki heijastua erilaisia painotuksia, mutta en ole vielä ammattikirjailijoiden tuotannossa nähnyt esim. rasistisia kirjoja (muistan lukeneeni yhden omakustanteen, jonka sisältöä pidin kyseenalaisena).
Aikuisten puolella rasistisia kirjoja kyllä julkaistaan – omakustanteina.
Toki jälkipolvet voivat nähdä tekemisissämme kaikenlaista kyseenalaistettavaa: Oikeamielisten-Isänmaa -Suomi vm 2050 pitäisi kirjallisuutta ilman ennakkosensuuria järjettömyytenä, kun taas Vapaamielisten-Suomi vm. 2050 pitäisi itsestäänselvänä että yksilön valinta menee kaiken edelle eikä haluaisi kirjoihin minkäänlaisia luokituksia. Todellisen-todellisuuden-Suomi vm. 2050 olisi sitä mieltä, että todellisuutta ei voi kuvata kirjallisuuden avulla, kaikki kirjallisuus, taide yms on harhaa joka on lakkautettava ja keskityttävä livekontakteihin face-to-face.
No, tämä ajatusleikkinä.
6 joulukuun, 2011 klo 7:15 pm
kirsti k
”Jos kirja ahdistaa tai pelottaa, onko se lapsen kehitystasolle vääränlainen? Miten määritellä se, mikä on hyväksi kenellekin? Millaisia tunteita kirja saa herättää? Mikä on liikaa?”
Vaikea määritellä yleispätevästi.
Jollekin alakoululaiselle voi aiheuttaa suurta ahdistusta vaikkapa Roald Dahlin Matildan vanhemmat, jotka hylkäävät lapsensa, vaikka luokkakaverin mielestä kirjan loppu olisi pelkästään hauska; jännää muuttaa opettajan luokse asumaan. Ehkä kyse on samaistumisesta, toiset lapset elävät tarinoiden mukana voimakkaammin kuin toiset. Se voi olla sisäsyntyistä.
Minusta kirjan tehtävä on herättää kaikenlaisia tunteita. Myös negatiivisia. Saadakseni vapista pelosta luin lapsena 3 etsivää -sarjaa. Nuortenkirjoja lukiessa (esim. huumekirjat) tunsin usein lohduttomuutta koukussa olevien henkilöiden puolesta. Monet, monet kirjat ovat nostaneet pintaan surun, epäreiluuden, jopa vihan tuntemuksia. Mutta kirjojen kanssa nämä tunteet ovat turvallisia. Olen myös huomannut, että tarinat omalla tavallaan valmistavat kohtaamaan tunteet sitten, kun ne tulevat vastaan oikeassa elämässä: läheisen kuolema, sairaudet, onnettomuudet.
On hienoa, että tunteita voi harjoitella samaistumalla kirjojen tarinoihin ja henkilöihin.
Mutta varmasti jotkut kirjat voivat herättää lukijassa liiankin voimakkaita tunteita. Esimerkiksi väkivaltainen kohtaus voi pinttyä painajaismaisena kuvana päähän. Silloin pitäisi päästä keskustelemaan lukukokemuksen aiheuttamasta ahdistuksesta jonkun kanssa.
6 joulukuun, 2011 klo 7:25 pm
kirsti k
Vielä lisäyksenä:
Joskus voimakas kirja voi aiheuttaa myös välittömän fyysisen reaktion. Luin D.M. Thomasin romaanin Valkoinen hotelli 90-luvulla, ja siinä on kohtaus, joka sai ruumini samaistumaan kipuun niin, että reagoin konkreettisesti samalla tavalla kuin kirjassa oli kuvattu. En nyt halua kertoa tarkemmin, mutta kamalaa se oli.
Valkoinen hotelli ei ole lanu-kirja.
6 joulukuun, 2011 klo 7:26 pm
Anne
”Silloin pitäisi päästä keskustelemaan lukukokemuksen aiheuttamasta ahdistuksesta jonkun kanssa.”
Olen samaa mieltä – ja tässä suhteessa nykylapset ovat paremmassa asemassa, koska heillä on netin keskustelupalstat (heppahöperöillä, koiraharrastajilla, Demin lukijoilla, fantasian harrastajilla). On paikkoja, joissa lukukokemuksia voi jakaa – kerhoja, äidinkielen opetuskin on kehittynyt ja siellä luetaan enemmän vapaamuotoisemmin kuin 80-luvulla. Minun lapsuudessa/nuoruudessani ei niitä lukevia nuoria paljon ollut lähipiirissä. Oma hohtonsa siinä olikin, olla kahdestaan kirjojen kanssa, se oli salattu maailma, johon vain minulla oli pääsy.
6 joulukuun, 2011 klo 11:21 pm
tyttö
Hassua kun ihmiset hermoilevat sitä, että nuortenkirjat olisivat liian rankkoja sillä kun itse yläasteella ja nyt lukiossakin olen lukenut muutamia nuortenkirjoja ne ovat vaikuttaneet hirvittävän naiiveilta, vaikka ne olisivat ns. olleet suunnattuja juuri minun ikäiselleni. (Toisaalta miten sen nyt ottaa kun itse vielä hyppii kavereitten kanssa käytävillä kuin ala-asteelainen ja laulaa disney-lauluja)
Vai johtuuko tämä ”naiiveus” siitä että olen itse niitä lapsia joiden aikana esim. lastenohjelmat vähän rankempia kuin mitä nykyään tuntuu olevan (vanhat lastenohjelmat olivat kyllä huomattavasti paljon parempia kuin mitä nykyään näkee) tai että aloin lukemaan Diana Gabaldoneja ekan kerran 13-14-vuotiaana kun itseäni vuotta nuorempi kaveri niitä suositteli.
Niin tai olenko sitten vain kasvanut nuortenkirjoista muka sen verran ohi, että ne tuntuvat niin muka lapsellisilta ja niiden hahmotkin vaikuttavat muka niin nuorilta, vaikka iäksi ilmoitetaan joku omaa ikäänsä lähentelevä ikä.
Nuortenkirjat joita on tullut luettua on yleensä kylläkin mun kohdalla olleet ulkomaalaisia, koska ainoat suomalaiset nuorille suunnatut kirjat, joiden hahmot yms. tuntuivat tarpeeksi kypsiltä olivat Helene Meripaasen kirjat. Niin ja Uma Karman Kaiken se kestää, mutta siitä ei sen enempää.
Ja totta on se mitä aiemmin ollaan todettu, jos kirja tuntuu nuoresta tai lapsesta liian vaikealta tai liian helpolta se yleensä jää kesken. Tai jos aihe ei vain kiinnosta se jää kesken. Itselläni on kyllä omaksi onnekseni suht hyvä seula mikä lie kun valitsen sitten kirjoja, elokuvia tai tv-sarjoja ja onnistun lähes aina valitsemaan jotain mistä pidän ja joka ei ole liian rankkaa tai liian lapsellista (90-luvun kersalle Disney-leffat tai vanhat hyvän piirretyt eivät ole ikinä liian lapsellisia). Eli näihin omiin silmiin naiiveihin kirjoihin tai muuten vain omasta mielestä huonosti kirjoitettuihin (kamala edes sanoa noin, mutta asiat kun vain ovat niin) kirjoihin törmäsi yleensä yläasteella tai kun on nyt yrittänyt tutusta nuortenkirjojen tarjontaan.
Itse en siis todellakaan kannata mitään ikärajoja kirjoihin, koska nuoret osaavat mielestäni erittäin hyvin valita kirjoja, jotka ovat juuri heille sopivia, ainakin omassa kaveripiirissä näin näyttäisi olevan.
7 joulukuun, 2011 klo 8:47 am
Salla
Kiitos kommentista, tyttö! Kuulostaapa hyvin tutulta (Disney-leffoja myöten, nimimerkillä ”Katsoin lukioaikana Leijonakuninkaan useammin kuin minkään muun elokuvan”). Itsekään en meinannut yläasteella löytää itseäni kiinnostavia, kotimaisia nuortenkirjoja. Ne kirjat, joita luin, tuntuivat kertovan ihan joistain muista nuorista kuin minusta ja kavereistani. Onneksi fantasiapuolelta löytyi ahmittavaa. Ja aikuistenkirjoista. Näin jälkeenpäin (kun olen perehtynyt nuortenkirjallisuuteen vähän laajemmin) olen bongannut kirjoja, joista olisin tuolloin varmasti pitänyt, mutta joita en silloin syystä tai toisesta löytänyt. Nuortenkirjojen yleinen näkymättömyys on oikeasti pulma myös lukijoille, ei vain meille kirjailijoille.
Tiedostan kuitenkin, että minä ja ystäväni olimme selvästi keskimääräistä enemmän lukevia nuoria. Jos itse luin vuodessa helposti jopa 50 kirjaa, monet luokkalaiseni lukivat hädin tuskin 5. Ero lukutottumuksissa ja lukemisen kyvyssä oli melkoinen. Minulle liian helpoilta tuntuneet kirjat sopivat joillekin samanikäisille kuin nenä päähän.
6 joulukuun, 2011 klo 11:36 pm
tyttö
Äskeiseen sekavaan viestiini lisätäkseni niin se, että nuori tai lapsi lukee jotain itselleen sopimatonta, liian vaikeaa tai ahdistavaa aihetta vahingossa (josku tahallaankin?) tai vastapainoksi liian helppoa jne. niin siitä voi olla hyötyäkin, koska silloin sitä huomaa ja oppii itse millaista tekstiä on valmis lukemaan ja millaista haluaa lukea. Oppii tunnistamaan oman lukija minänsä jolloin on helpompi etsiä itseään miellyttävää ja omaa tasoaan vastaavaa lukemista. Sama pätee mielestäni myös elokuvissa itse tiedän erään liian nuorena hankitun kokemuksen ansiosta, että kauhu ei ole itselleni sopiva laji elokuvien saralla.
7 joulukuun, 2011 klo 8:15 am
Jokke
Tämähän on juuri sellaista keskustelua, mitä pitää käydä. Kirjoitin asiasta MCD-kirjojen osalta 29.lokakuuta http://joklaaja.blogspot.com/2011/10/lukutaito-ikarajat-ja-makkarin-lasten_29.html
sekä Vitello löytää isän kirjan tiimoilla 4.marraskuuta http://joklaaja.blogspot.com/2011/11/vitello-loytaa-isan.html
Pääpointtini oli siinä, että kun lapsi ei osaa lukea, on vanhempien vastuulla, mitä lapselle luetaan. Esim. Tammen Kultaiset kirjat sopivat aika pienille ja sitten eteenpäin Nalle Puh (alkuperäinen), Kaislikossa Su-hisee vähän isommille ja Kunnas ja Scarry ja Puppekirjat, ”miinatjamanutjamonetmuut”.
Kun lapsi oppii lukemaan jotkut jo 5-vuotiaana, yleisesti 7-vuotiaina, vieläkin vanhempien vastuu on suuri ja koulun. Loppujen lopuksi poikien suuri ongelma on siinä, että lukeminen ei kiinnosta. Esimerkiksi Levolan Kaksi Palkkia latausta, ei varmasti ole liian jännittävä, ja on sopivan lyhyt jo esimerkiksi 12-vuotiaalle jopa nuoremmille, ja siitä ylöspäin. Rankat fantasiakirjat (nyky materiaalia en tunne), mutta Potterit, Tarina Sormusten Herrasta, en suosittele välttämättä 11-vuotiaalle, vaikka Tylypahkautuva Potter on Viisasten kivessä 11-vuotias. Sinuhe egyptiläistä ja Tuntematonta Sotilasta ja Täällä Pohjantähden alla suositan vasta lukiossa. Jos lukee aiemmin ja on sillä kehitystasolla, se on OK. Narniakirjasarjan alkuosia pidän lapsille sopivana, mutta viimeistä osaa en. Maameren tarinat eivät välttämättä sovellu vielä yläkouluiässä.
En ole kirjailija, joten nämä ovat vain omia mielipiteitäni. Jokaisella pitää toimia myös itsesensuuri, ja sen oppii lukemalla kirjoja. Minusta kirjojen lukeminen ei voi olla kovin haitallista, jos vain valitsee ikä- tai kehitystasolleen sopivia kirjoja, haitallisempana pidän että ei lue lainkaan. Elokuvan ikärajat ovat perustellumpia, koska elokuvateatterista on vaikeampi lähteä kesken pois, ja efektiin vaikuttaa ääni tms. Kirjan voi jättää kesken tai tehdä itselleen juonipaljastus ja katsoa lopun 🙂
7 joulukuun, 2011 klo 9:36 am
Anna Amnell
Täällä ei ole mainittu vielä ääneen lukemista, joka voi olla koko perheen yhteinen harrastus. Sitä voi tapahtua spontaanisti sillloin tällöin tai sitten voidaan käydä systemaattisesti läpi ensin pikkulastenkirjat, eri maiden kansansadut ja edetä nuortenkirjoihin ja yleiseen kirjallisuuteen. Sekä vanhemmat että lapset tutustuvat kaunokirjallisuuteen, myös ne lapsista, jotka eivät viitsisi muuten kaunokirjallisuutta lukea. Aikuinen saa uuden lapsuuden.
Meillä ääneen lukeminen jatkui siihen asti, kun vanhin oli jo yliopistossa ja opiskeli mm englantia, siis äidinkieltä ja kirjallisuutta (Kanadassa) ja luovaa kirjoittamista. Ääänen lukemisen ohella kukin lapsista/nuorista luki omia kirjojaan. Juuri vanhin heistä vastusti ääneenlukemisen lopettamista, mutta meiltä loppuivat suomenkieliset kirjat. Monet aikuisetkin lukevat ääneen toisilleen kirjoja ja vaikkapa blogikirjoituksia, se on hauskaa.
Ääneen lukeminen oli erityisen tärkeää, koska asuimme yhdeksän vuotta ulkomailla ja halusimme säilyttää lasten suomen taidon. Maailmankirjallisuus on valtava aarreaitta, josta suomalainen kirjallisuus on vain osa ja valitettavasti edelleen aika vähän tunnettu. Kerrottakoon, että kaikista lapsistamme tuli innokkaita kirjallisuudenystäviä.
7 joulukuun, 2011 klo 10:05 am
Anneli
Ääneen lukemista ei ole tässä keskusteluketjussa aiemmin mainittu, mutta syyskuussa Grafomaniassa keskusteltiin nimen omaan tästä aiheesta. Postauksen päivämäärä 23.9., jos joku haluaa katsoa.
7 joulukuun, 2011 klo 10:13 am
kirsti k
Tyttö, kiitos fiksuista ajatuksistasi! Todistat sen, että pahin synti nuortenkirjailijalle on teidän lukijoiden aliarviointi.
Kiitos myös tuosta naiivius-pointista. Vaikka kukaan meistä ei tahallaan kirjoita lapsellisia tai epäuskottavia tarinoita, on selvää, että jokainen lukija on omanlaisensa ja lukukokemuksia on yhtä monta kuin lukijoita. Niin pitää ollakin.
Minusta on hauskaa kirjoittaa nuorille. Nautin myös suunnattomasti sekä nuorten kanssa puuhailusta että heidän ajatustensa kuulemisesta. Minua hykerryttää joka kerta, kun sukellan uuteen tekstiin: mitähän tällä kertaa tulee vastaan, minne nuoret päähenkilöt keksivät kuljettaa minut. Ja valehtelisin, jos väittäisin, etten nauti siitä, että saan elää omaa nuoruuttani yhä uudelleen ja uudelleen.
7 joulukuun, 2011 klo 10:18 am
Anna Amnell
Jokke mainitsee edellä pienille lapsille lukemisen.
7 joulukuun, 2011 klo 10:20 am
kirsti k
Kiitos Anna Amnell, ääneen lukeminen on yksi maailman tärkeimmistä asioista. Se on välittämistä.
Ja siinä sohvan nurkassa vierekkäin on myös turvallista keskustella kirjan nostattamista tuntemuksista. Pelottavistakin.
7 joulukuun, 2011 klo 10:21 am
anonyymi
”nuori tai lapsi lukee jotain itselleen sopimatonta, liian vaikeaa tai ahdistavaa aihetta vahingossa (josku tahallaankin?) tai vastapainoksi liian helppoa jne. niin siitä voi olla hyötyäkin, koska silloin sitä huomaa ja oppii itse millaista tekstiä on valmis lukemaan ja millaista haluaa lukea. Oppii tunnistamaan oman lukija minänsä jolloin on helpompi etsiä itseään miellyttävää ja omaa tasoaan vastaavaa lukemista. ”
Minkä ikäinen on ’tyttö’?
7 joulukuun, 2011 klo 10:29 am
Magdalena Hai
Mahtava keskustelu! Omasta mielestäni kirjojen pitää olla relevantteja nuorille. Joskus tulee sellainen tunne, että aikuiset kanavoivat omaa ahdistustaan niin, että haluavat kääriä lapset ja nuoret kuplamuoviin ja säilyttää niitä olohuoneen vitriinissä, esimerkkeinä kaikesta siitä, mikä on hyvää ja kaunista. Samalla tullaan kieltäneeksi se todellisuus, jossa lapset ja nuoret elävät. Se on se todellisuus, jossa on namusetiä, väkivaltaa, päihteitä, seksikokeiluja (hyviä siinä missä huonoja), jossa manga-aiheisia sivuja googlettaessa silmille läjähtää lonkeropornoa.
En tarkoita kuitenkaan, että lapsille ja nuorille pitäisi kirjoittaa samaa väkivaltaa pursuavaa angstikirjallisuutta, mitä aikuisille tuotetaan. Mutta yleensä ottaen asioista, jotka ovat totta nuorille, pitää nuortenkirjailijankin voida kertoa. Ja vieläpä ilman turhaa moralisointia ja sormen heiluttelua, lukijaan luottaen. Kirjallisuus tarjoaa tien purkaa kriisejä ja traumoja ennemmin kuin aiheuttaa niitä.
Tuntuisi valtavan rajoittavalta, että kirjailijan pitäisi teini-ikäisille kirjoittaessaan miettiä, että mitä jos tämän saakin käsiinsä joku lapsi! Lopputuloksena olisi todennäköisesti juuri tuollaisia naiiveja, vesitettyjä hahmoja, joihin tyttö kommentissaan viittasi.
Minusta on aivan upeaa, että nuorille on nykyään tarjolla niin paljon ja monenlaista nuortenkirjallisuutta. Nuorilla on niin paljon enemmän mahdollisuuksia löytää juuri omanlaisiaan kirjoja.
7 joulukuun, 2011 klo 10:33 am
Jokke
Olen koittanut arvioida täysin subjektiivisesti blogissani yksittäisiä lastenkirjoja, vaikka kosketuspintaa ei sen ikäisiin lapsiin ole. Mutta esim. Löfgrenin Jussikirjat, ovat aika pienille luettavia, ja Pekka ja Pupu lääkärissä on perus ”terveydenhoitokirja”, joka varmasti auttaa tukalissa tilanteissa.
Lapsille lukeminen on tärkeää, lorukirjat, kuvakirjat, sadut, tarinat kaikki ovat hyviä, jotkut lapset ovat kiinnostuneita luetteloista, jotkut autokirjoista tai lintukirjoista, minusta nämä ovat kannatettavia asioita, kuten tämä koko keskustelukin.
7 joulukuun, 2011 klo 10:56 am
Anna Amnell
Jokke,
lasten lukuharrastuksessa voi olla mystisiä vaiheita. Nuorin lapsistani oli pienenä erittäin kiinnostunut muun muassa erilaisista koneista ja niiden historiasta. Niistäkin luettiin ääneen hänen toivomuksestaan.
Kun lapseni oli seitsemän vuotta vanha, opettaja sanoi, että hän ei opi lukemaan. Sanoin, että ehkä hän kokee aapisen liian lapselliseksi, ja kerroin, että meillä luetaan ääneen.
– Ei saa lukea ääneen, sanoi opettaja kauhistuneena. – Hän ei opi koskaan lukemaan.
En uskonut tuota, sillä samainen poika oli oppinut jo 5-6 -vuotiaana lukemaan ranskaa, toista koulunsa kielistä.
Tein testin. Lupasin maksaa markan jokaisesta Kultaisen kirjaston kirjasta, jonka hän lukee minulle. Minulta alkoivat loppua markat. Onneksi niitä ei enää vaadittu.
Lukemisessa täytyy olla motivaatio.
7 joulukuun, 2011 klo 11:09 am
Marko Kitti
Minäkin pidän ääneen lukemista äärimmäisen tärkeänä. Väitän itse oppineeni lukemaan juuri äidin lukemien iltasatujen ansiosta 5-6 -vuotiaana. Äidilläni oli tapana kuljettaa sormeaan kirjan sivulla tekstin edetessä, ja samalla kun tarinat muuttuivat hänen äänellään eläviksi, kirjaimet alkoivat hahmottua minulle sanoiksi kuin itsestään. Samaa metodia olen käyttänyt omien lasteni kohdalla heidän ollessaan pieniä.
7 joulukuun, 2011 klo 11:26 am
kirsti k
Moi Marko, ja lämpöiset onnittelut keväällä ilmestyvästä nuortenkirjasta! Onpa vangitseva kansi, ja sisältökin vaikuttaa erittäin kiinnostavalta.
7 joulukuun, 2011 klo 12:20 pm
Jokke
Minullekin luettiin pienenä aiemmin mainitsemieni lisäksi Huckleberry Finniä ja Tom Sawyeria, ja myös Dickensin tuotantoa, jota en silloin kyllä ymmärtänyt. Joka tapauksessa olen löytänyt lukuharrastuksen myöhemmin, ja koulussa pärjäsin äidinkielessä ok, vaikka kehitettävää on ja oli, eli olen sitä mieltä, kuten yllä on jo mainittu, että lukeminen yhdistää koko perhettä ja kehittää monella tavalla. Itse asiassa muuten Menneen maailman Lady lukee koko perheelle.
Olen blogissani arvioinut joitain yläkoulussa luettavia kirjoja, jotka minun (ehkä vain minun) eivät mielestäni sovi niin nuorille, ja esim. Burgessin Hepo ja Christina Nord Wahldenin Liian lyhyt hame. Jokin ”ikäraja”´olisi näihin suositeltava. Teokset kokonaan lukeneena voisin väittää, että kaikki eivät koe lukunautintoa, tuskin kukaan. Teoksen teemat ovat toki kannatettavia, jos ne estävät tiettyjä asioita ja ovat hyviä kirjoja, kun ikäraja on kohdallaan.
Kirjailija kirjoittaa sisäisen intuitionsa pohjalta, eikä koko ajan voi miettiä kuka sitä lukee tai on lukematta. Nalle-Puh, Tarzanit ja Nikkekirjat ovat esimerkiksi kirjoja, joissa on aikuisen taso ja lapsen taso. Kustantamojen minun mielestäni pitää kategorisoida kirjoja, jos joku ja vanhemmat vastaavat pienten lasten lukemisesta, koulu ja vanhemmat vähän vanhempien ja jokainen itse tietenkin.
7 joulukuun, 2011 klo 1:12 pm
Anna Amnell
Ääneen lukeminen oli yleistä ennen. Todellisuudessa keskiaikana ja pitkään sen jälkeen luettiin aina ääneen, vaikka luettiin itsekseen. Kodeissa luettiin joka päivä ääneen. Se antoi lapsille kielen, laajan sanavaraston, vaikka he elivät yksinkertaisessa ympäristössä. Raamatun King James -käännöksen loistava kieli on pohjana koko englanninkieliselle kirjallisuudelle. Sillä on suuri vaikutus edelleen.
http://www.bbc.co.uk/news/magazine-12205084
Kirjailijat lukivat teoksiaan ääneen perheelle ja ystäville. Mark Twain luki aina päivän tekstinsä sukulaisilleen. Jane Austen luki ainakin perhepiirissä.
Kirjailijat lukivat teoksiaan ääneen yleisölle kiertueilla. Dickensin kiertueet Amerikassa herättivät suurta huomiota.
Uusimmat tutkimukset kertovat, että ääneen lukemalla oppii parhaiten. Hups, täällähän ei saanut mainita tutkimuksia.:)
7 joulukuun, 2011 klo 4:29 pm
kirsti k
Grafomaniassa keskusteltiin myös syyskuussa ääneen lukemisesta:
7 joulukuun, 2011 klo 11:53 pm
Sisko L.
Ihanaa lukea tätä pitkää ja tärkeää keskustelua! Pakko nyt vielä muistuttaa Bruno Bettelheimista (vaikka olikin tutkija), jonka mukaan karmeat sadut ovat lapsille terapeuttisia ja suorastaan elintärkeitä, kun ne auttavat häntä käsittelemään ongelmia. Siis metsään lapsensa hylkäävistä vanhemmista tai pikkutytön syövästä sudesta kertovia satuja ei todellakaan pidä ruveta sievistelemään. Voisiko tätä soveltaa nuortenkirjoihinkin? Satuikäiset tosin tarvitsevat onnellisia loppuja, mutta nuoret pystyvät jo käsittelemään toisenlaisiakin. Uskon, että jos kirja kolahtaa lukijaan, se on hyvin tehty ja lukija oikean ikäinen. Jos ei kolahda, vika ei ole lukijassa (ja kirja on seuraavan vuoden alessa). Jos kolahtaa niin kovaa, että lukija menee ihan sijoiltaan, kyllä hän huutaa apua. Kohtuutta siis siihenkin hybrikseen, että pystyisimme järkyttämään lukijan elämän tekstillämme ihan totaalisesti! Jotain liikettä kai kuitenkin haluamme saada aikaan, eihän kirjoittamisessa muuten ole mieltä.
8 joulukuun, 2011 klo 12:54 am
Nimetön
Bettelheim (1903-1990): ”Kuolemansa jälkeen Bettelheim on ollut kiistelty hahmo. Hänen mainettaan on ryvetetty mm. syytöksillä väärennetyistä oppiarvoista ja tutkimuksista, plagionnista (”Satujen lumous”) patologisesta valehtelusta ja mm. lapsiin kohdistuneesta julmuudesta.”
http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2009/07/lastu-nro-1000-kibbutsikasvatus.html
8 joulukuun, 2011 klo 10:35 am
Anne
Siiri Enorannan Gisellen kuolema, joka on kirjastoluokituksella aikuisten/nuortenkirja liikkeellä, on Runeberg-ehdokkaana.
http://www.hs.fi/kulttuuri/Kahdeksan+kirjaa+kilpailee+Runeberg-palkinnosta/a1305550934215
Kisan säännöt eivät estä lasten- ja nuortenkirjan osallistumista Runeberg-kisaan, mutta kustantajat eivät lähetä lasten- ja nuortenkirjoja kisaan. Miksi? Robustos on ainoa kustantaja, joka niin teki viime vuonna (tiedän, koska olin viime vuonna esiraadissa). Ylen toimittaja kysyi minulta viime vuonna, miksi lasten- ja nuortenkirjoja ei ole ehdolla. Tarkemmin ajateltuna en löydä siihen mitään teknistä estettä.
Olisiko tässä metelin paikka?
8 joulukuun, 2011 klo 11:35 am
Salla
Anne, kyse on varmaan ns. kirjoittamattomasta ja ääneen lausumattomasta rajauksesta. On ehkä ajateltu, että lasten- ja nuortenkirjoille on omat palkintonsa (lähinnä Finlandia Junior ja Topelius & Lydecken). Valitettavasti luulen, että metelin nostaminen vain merkitsisi sitä, että rajaus kirjattaisiin ylös. Miksikö luulen näin? No, esiraadissa olleena tiedät, että Runeberg-kisaan tulee jo nykyisellään aivan huima määrä kirjoja. Jos kustantamot lähettäisivät myös kaikki lasten- ja nuortenkirjat, määrä kasvaisi niin suureksi, että Runeberg-raadin toimintatapaa olisi pakko muuttaa. Luulen, että ennemmin tehtäisiin rajaus.
8 joulukuun, 2011 klo 11:37 am
Anne
Olet varmaan oikeassa, että näin on. Mutta kummin sitten pitäisi toimia, tyytyä ”sanomattomaan rajaukseen” vai pyytää se rajaus reilusti esille?
8 joulukuun, 2011 klo 11:53 am
Rouva Huu
Runeberg-ehdokkuuden mahdollisti todennäköisesti ennen muuta Gisellen kuolema -romaanin takakannesta löytyvä kirjastoluokitus, jossa se on luokiteltu SEKÄ aikuisten- ETTÄ nuortenromaaniksi, ja tätä porsaanreikää kustantajakin todennäköisesti osasi käyttää hyväkseen lähettäessään kirjan Runeberg-kisaan.
Toivottavasti kustantajat – myös eri tahoilla käydyn viimeaikaisen keskustelun rohkaisemina – ryhtyvät entistä enemmän luokittamaan kirjoja rinnakkain eri-ikäisille lukijoille.
Kaikkien yhteinen etuhan on, että kiinnostavat ja moniulotteiset kirjat saavat laajan lukijakunnan.
On hienoa, että pienten kustantamoiden työ noteerataan tätä nykyä entistä useammin näillä palkintofoorumeilla.
8 joulukuun, 2011 klo 12:02 pm
Anne
Hieno vinkki Rouva Huulta. Toivottavasti kustantajat rohkaistuvat antamaan kaksoisluokituksia nyt herkemmin – niitäkin tarinoita olen kuullut, että siihen ei olla ryhdytty, vaikka aiheutta olisi ollut.
8 joulukuun, 2011 klo 12:09 pm
kirsti k
Myös Siirin edellinen romaani Nukkuu lapsi viallinen oli luokiteltu sekä nuorten- että aikuistenromaaniksi. Fiksu veto Robustokselta.
8 joulukuun, 2011 klo 12:12 pm
Anna Amnell
Nyt kirjoitetaan täällä yksityisistä teoksista ja luokittelun aiheellisuudesta. On erittäin kiinnostavaa, että baletti- ja kuolema-aiheinen ”Gisellen kuolema” on luokiteltu ”SEKÄ aikuisten- ETTÄ nuortenromaaniksi” ja kirjallisuus-, lesboseksi- ja kuolema-aiheinen ”Valoa, Valoa, Valoa” lasten- ja nuortenromaaniksi. Jotain yhtenäisyyttä tarvittaisiin luokitteluun.
8 joulukuun, 2011 klo 12:29 pm
Salla
Kirjastoluokitus on helppo tarkistaa kirjan takakannesta. Aikuisten kaunokirjallisuudella se on 84.2, nuortenkirjoilla N 84.2, lastenkirjoilla L 84.2. En muista nähneeni yhtään kirjaa, jolla olisi sekä L että N kirjaintunnus.
8 joulukuun, 2011 klo 12:36 pm
Anne
Kustantajat eivät hevillä suostu antamaan kaksoisluokituksia, vaikka tiedän kirjailijoiden niitä ehdottaneen. Se yhtenäisyys on tällä hetkellä yhtä kuin kustannuspäälliköiden päätös (ja perustelut eivät todellakaan ole liittyneet sisältöön vaan markkinavoimiin, pelkoon että kirjaa ei osteta tai että se on liian sekavaa! Plus ”sanaton sopimus”, ”totuttu käytänne”).
Luulen, että vain tällaiset ehdokkuudet ja suorat kontaktit voivat aidosti vaikuttaa kustantajien mieliin, ei se miten paljon netissä aiheesta keskustellaan. Kaksoisluokitus aukaisisi lukijakuntaa kahteen suuntaan. MInua kiinnostaa tässä siis aukaiseva vaikutus useille kohderyhmille samaan aikaan, ei tiettyjä kohderyhmiä poissulkeva.
8 joulukuun, 2011 klo 12:41 pm
Anna Amnell
Tarkoitan luokittelua siinä mielessä, mitä täällä on vastustettu, mutta nyt kannatetaan. Epäloogista.
Valoa, valoa, valoa olisi “SEKÄ aikuisten- ETTÄ nuortenromaani”.