Kirjoittaminen on yksinäistä työtä, senhän me muistamme aina parkaista, kun joku epäilee kirjailijan homman olevan liian kivaa. Asian toinen puoli on, että jotkut meistä, kuten minä, nauttivat yksinäisyydestä ja siitä, että työnsä saa tehdä aivan yksin.
Paljon ryhmätyötä tehneenä ja työyhteisöissä kiehuneena sekä kypsyneenä annan arvoa sille, ettei minun tarvitse ottaa osaa yhteisölliseen loiskiehuntaan, vaan että olen vastuussa vain omasta työstäni ja että työstä vastaan vain minä. Kirjoitan luullakseni parhaiten, kun elämä tasaista ja tylsää eikä mitään erikoista tapahdu.
Yksinäisyys, tasaisuus ja tylsyys, niin ihania asioita kuin ovatkin, alkavat syödä hyötyään, jos niitä on liikaa. Jos virikkeitä on liikaa, on vaikea keskittyä kirjoittamiseen. Jos niitä on liian vähän, alkaa puutua ja luovuuden kaivo kuivuu, näin tuoreesti asian ilmaistakseni.
Onneksi meillä on toisemme ja residenssit.
Kadehdin Goldbergin ja Cameronin suitsuttamia kirjoittajatreffejä niin hartaasti, että lopulta sain kirjailijakavereiden avulla sellaiset aikaiseksi tänne Tampereelle Pirkkalaiskirjailijoiden huomaan. Tapaamme kerran kuussa, käymme kuulumiskierroksen eli kerromme toisillemme, mitä meille kullekin kirjoittajana kuuluu juuri nyt, puhumme ehkä jostain aiheesta, joka tuntuu polttelevan. Treenikirjoitamme. Joka ainoa kerta palaan kotiin virkistyneenä ja energiaa saaneena. Iloisena!
Terhin kanssa olen kirjoittanut yhdessä, ja yhdessä kirjoittamisen mainioita etuja, kuten vertaistukea ja toiselta oppimista, olemme suitsuttaneet monessa yhteydessä. Meille on kuitenkin selvää, että yhteiskirjoittaminen on sivuraide, jonkinlainen virkistävä harrastus, ei se varsinainen ura.
Residenssit merkitsevät virikkeitä ja irtautumista tavallisesta: uusia visuaalisia elämyksiä, uusia tuoksuja, tuntemuksia, ruokia, erilainen ilmasto – kaikki on toisin kotona.
Olen tänä keväänä päässyt ensimmäistä kertaa elämässäni nauttimaan residenssielämästä. Olen aina hämmästellyt kollegoja, jotka pystyvät kirjoittamaan residenssissä. Minulle uusi paikka tuottaa niin paljon hämmennystä ja virikkeitä, että kirjoittaminen jää toissijaiseksi. Miksi istuisin sisällä asunnossa kirjoittamassa, kun voin ja haluan koluta taidemuseot, linnoitukset, kotimuseot (etenkin ne!), käydä torilla, kävellä kaupungilla, nauttia teatterista ja elokuvista, istua ravintolassa – hui hai, läppäri minulla on kotonakin, mutta vieraan paikan kulttuuritarjoomuksia ei.
Omituista kyllä, kun vietin kaksi viikkoa Pietarissa, onnistuin myös kirjoittamaan, vaikka se ei ollut aikomukseni. Ilma oli enimmäkseen kamala eikä huoneessa ollut televisiota, se on ehkä tämän ihmeen salaisuus.
Toukokuussa olin ”residenssissä”, joka yhdisti nämä kaksi: yhdessä kirjoittamisen ja residenssielämän. Seitsemän kirjoittavaa naista matkusti yhdessä Unkariin, keskelle ei-mitään, pölisevien paprikapeltojen keskellä sijaitsevaan maalaistaloon.
Tapahtui taas ihme. Sain tekstiä aikaan aivan yhtä paljon kuin normaalilla kotiviikolla, vaikka tunsin olleeni lomalla. Teimme joka päivä pari tuntia kirjoitusharjoituksia, kiitos Johannan, joka oli ne suunnitellut ja valmistellut ja vieläpä veti kirjoitussessiot. Kirjoitimme omiamme. Nukuimme päiväunia. Iltapäivisin lilluimme läheisen pikkukaupungin hämmästyttävän suuren kylpylän erilaisissa altaisissa ja päälle päätteeksi söimme hyvää ja rasvaista unkarilaista ravintolaruokaa. Kollega Terhin blogin kuvat kertovat, miten ihanaa Unkarissa oli.
Koska sana ”residenssi” on aiheuttanut myös huonoa verta ja katkeruutta siitä, että valtion syöttiläät makaavat laiskoina valtion kustantamissa asunnoissa ulkomailla kittaamassa viinaa, kertaus on paikallaan. Kirjailijat tienaavat erittäin vähän. Heillä on harvoin mahdollisuuksia lähteä lomamatkalle tai muutoin hankkia virkistystä. Residenssit ovat eräänlainen säätiöiden ja yhdistysten kädenojennus. Residenssiä anotaan, useimmiten viikoksi tai muutamaksi. Jos sen sattuu saamaan, siitä maksetaan vuokra, joka toki on vähäinen tai ainakin kohtuullinen. Sinne matkustetaan ja siellä eletään omin varoin.
Anneli K.
9 kommenttia
Comments feed for this article
8 kesäkuun, 2012 klo 5:50 pm
arjauusitalo
Heti kun unkarilainen residenssi uusitaan ja tahdotaan uusia jäseniä, ilmoittaudun mukaan. Kuulosti aivan upealta. Hienoa, että olet saanut kirjoitettua kahdessa residenssissäsi.
Itselläni on yksi residenssi edessä, sinne olisi moni ystävä lähdössä minua tapaamaan mutta sanoin, että kyseessä on nimenomaan paikka jossa kirjoitetaan, ollaan luovia, taiteilijoita, ei oteta vastaan vieraita.
Terveiset Unkarista saivat minut hetkeksi haaveilamaan ja tuli hyvä mieli kun juon iltakahviani.
9 kesäkuun, 2012 klo 10:01 am
annelitre
kommentoinpa tähän itsekin. Olisi kiva saada kokemusperäistä tietoa residensseistä ja muista samantapaisista asumuksista, joissa olette olleet. Itse olin siis Pietarin residenssissä, joka oli erittäin soma ja toimiva ja vieläpä keskellä kaupunkia. Nevski Prospektille viiden minuutin kävelymatka. Nettiyhteyskin oli.
Residenssi on erittäin suosittu ja syksyn hakuaika taisi mennä umpeen toukokuun lopussa.
10 kesäkuun, 2012 klo 8:01 am
Anna Amnell
Asuin syksyllä 2010 kaksi viikkoa Berliinin residenssissä. Oli ruskan aika, ja Berliinin lukuisat puistot olivat kauneimmillaan.
Matkani oli lähinnä aineiston keräämisen aikaa. Vaikka luin koulussa pitkän saksan, en ollut koskaan käynyt Berliinissä. Avartava matka. 1500-luvun ”ulkomuseo” Wittenberg oli myös yksi kohteeni.
Otin hyvin paljon valokuvia. Niitä on blogeissani ja Flickrissä, jonne pääsee blogikirjoitusten kautta.
http://blogisisko.blogspot.fi/search/label/Berliinin%20residenssi
Hakusanalla ’Berliiini’ myös muissa blogeissani (Lucia Olavintytär: keskiaika ja 1500-luku, Aurora: 1900-luvun alku, Jugend)
10 kesäkuun, 2012 klo 8:28 am
Anna Amnell
Berliinin residenssikuvat Flickrissä.
10 kesäkuun, 2012 klo 11:42 am
Annika
Olen residensseillyt Rodoksella ja Visbyssä, Prahassa ja Espanjan Arenys de Marissa, ja lisäksi Viron ja Latvian kirjailijaliittojen taloissa.. Viimeksimainitut varmaan parhaita juuri sellaisen ”retriittitunnelman” kannalta, jota kirjoittaessani kaipaan, jos ympärilläni on hirveästi säpinää ja nähtävyyksiä ja uusia ihmisiä joihin voisi tutustua, niin yhtälössä on kyllä jo ainakin kaksi tekijää liikaa. Viron Käsmun ja Latvian Jurmalan paikat ovat meren rannalla, pienissä kylissä, voi uppoutua tekstiin ja kävellä rannalla, ja sitten kun alkaa olla sitä puolta pää täynnä voi tehdä päiväreissun kaupunkiin, välillä toki naapurinkin kanssa vaihtaa kuulumisia tai istua iltaa (ettei siis ihan tarvitse kirvestä mennä hakemaan, minunkaan, jos näen käytävällä jonkun toisen kirjoittaman lastun:-) . Näistä ehkä vähän hankala löytää netistä tietoa, tässä linkki jonka löysin:
http://www.lattur.narod.ru/DT/zd-tvor-e.htm
Myös Visbystä tämän kaltaiset, aivan ihanat tunnelmat. Talo ylhäällä töyräällä, sain katsella huoneeni ikkunasta vanhan kirkon tapuleita ja merta niiden takana. Suloinen pikkukaupunki ihanine pikkuravintoloineen, talon autoakin sai lainata ja käydä katsomassa Bergmanin lempimaisemia Fårön saarella, taltioitunut mieleen kauniissa karuudessaan, lintuineen ja kummallisine kivimuodostelmineen. Arenys de Marissa toki myös toteutui sama yhtälö, pittoreski pikkukaupunki meren ja vuoren välissä, tunnin matka lähijunalla Barcelonaan, jossa sitten olikin ”ehkä vähän” nähtävää… Kerran tosi helteisenä päivänä vilpoisassa junassa soi Sibelius, siitä tuli aika hieno tunne…
Arenysiin menin Pohjois-Karjalan residenssin kautta, vaikka asuin muualla, sinne pääsivät muutkin silloin kun tilaa oli, maksaa piti 85 euroa viikolta.
Jaahas mutta nyt tuli vähän menoa, lörpöttelen mieluusti myöhemmin lisää jos näistä on kysyttävää! Alkoi itseäkin kutkuttaa lähtö jonnekin, kun palasi näihin tunnelmiin.. Päivähaaveilua, sopii sunnuntaihin.
Annika E
11 kesäkuun, 2012 klo 1:37 pm
annelitre
Kuinka ollakaan, juuri tänään mail toi iloisen viestin, että saan Berliinin residenssin länsihuoneet viikoksi syyskuussa!
11 kesäkuun, 2012 klo 5:11 pm
Terhi
Minä olen ollut Prahassa Pirkanmaan taidetoimikunnan residenssissä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla nautin nähtävyyksien ensihuumasta ja kirjoitin, toisella kerralla tutustuin kahteen ihanaan kämppikseen, kiersin heidän kanssaan kaupungilla ja kirjoitin. Annikan kanssa olemme olleet Käsmussa. Hurmaava kalastajakylä, jossa aika hidastuu.
Viime syksynä olimme yhdeksän lasten- ja nuortenkirjailijan voimin esiintymässä Edinburghin kirjafestivaaleilla. Ihastuin Skotlantiin ja marraskuussa olin kaksi viikkoa Hämeen taidetoimikunnan residenssissä Edinburghissa. Edinburgh kuuluu top 5 -suosikkikaupunkeihini – siellä on niin helppo olla, eikä kauniimpaa kaupunkia olekaan.
Unkari oli mukava kokemus siinäkin mielessä, että siellä oli niin sosiaalista (yleensä lähden residenssiiin hakemaan yksinäisyyttä ja hiljaisuutta). Huomasin, että matkan alussa olin kuin tylsynyt lyijykynä. Johannan kirjoitusharjoitusten ansiosta kynää teroitettiin, treenit olivat kaivattua aivojumppaa ja syntyipä eräs mahdollinen romaanihenkilökin…
Mökkeily ympäri Suomea on residenssielämää parhaimmillaan. Pohjoinen on sielunmaisemaani, olen kirjoittanut mm. Pyhällä ja Saariselällä.
Onko kukaan ollut kirjoituskursseilla ulkomailla? Muistelen lämmöllä Taija Tuomisen ja Hilja Mörsärin luovan kirjoittamisen kurssia Santorinin auringon alla… ❤
25 kesäkuun, 2012 klo 1:21 pm
Anna Amnell
Annelitre, onnittelen. Berliini on kaunis, ja residenssi viihtyisä.

Suurempi itähuone
Myös Facebookissani on kuvkansio residenssistä.
25 kesäkuun, 2012 klo 5:06 pm
Nimetön
Kiitos kuvista, olen jo käynyt fiilistelemässä niiden äärellä. annelitre