Totean heti tähän kirjoitukseni alkuun, että tämä teksti sisältää lähinnä hajanaisia mietelmiä ja kysymyksiä, ei niinkään vastauksia tai edes punnittuja mielipiteitä. En nimittäin itsekään tiedä, mitä mieltä näistä kaikista kysymyksistä olen. Haluaisin kuitenkin herättää niistä keskustelua ja kuulla teidän näkemyksiänne.
Minua on jo pidemmän aikaa vaivannut nuortenkirjallisuuden käsittely ja arvottaminen pitkälti aiheen kautta. Eli kärjistäen: nuortenkirja on hyvä ja kiinnostava, kun siinä on hyvä ja kiinnostava aihe. Aihe saa olla mielellään ”tärkeä” ja ”ajankohtainen”. Aihetta olisi lisäksi suotavaa käsitellä niin, että se avartaa nuorten maailmankuvaa, lisää suvaitsevaisuutta ja tekee nuoresta lukijasta kaikin puolin paremman ihmisen. Kirja on väline, joka aiheensa ja sen käsittelyn perusteella hoitaa tehtävänsä paremmin tai huonommin.
Nuortenkirjallisuudesta puhuttaessa kuulee toisinaan, että olisi hyvä, jos nuortenkirjallisuudessa käsiteltäisiin tätä ja tätä aihetta ja että siinä esiintyisi näitä ja näitä asioita. Nuortenkirjoihin kaivataan milloin kuoleman milloin maahanmuuton, köyhyyden, poikien harrastusten tai syrjäytymisen käsittelyä. Kirjoihin toivotaan ydinperheitä, sisarussuhteita, uusperheitä, heteroita, homoja, tummaihoisia, suomenruotsalaisia, kuolemansairaita, onnellisia ja tasapainoisia tai onnettomia ja epätasapainoisia. Ei tässä sinänsä mitään vikaa ole, kyllähän toiveita saa esittää. Mutta koska olette viimeksi kuulleet jonkun toivovan nuortenkirjoihin lisää kielellistä irrottelua, rakenteiden vaihtelua, tyylilajeilla leikittelyä, parodiaa, kokeilevuutta? Käydäänkö missään keskustelua siitä, mitä kaikkea muuta nuortenkirjat ovat kuin pelkkä aihe ja sen käsittely? Käydäänkö nuortenkirjallisuudesta aitoa kirjallisuuskeskustelua?
Tästä päästään takaisin tuohon nuortenkirjallisuuden välinearvoon. Kun nuortenkirjoista puhutaan, ei monestikaan puhuta mielestäni varsinaisesti kirjallisuudesta. Puhutaan kirjan kohderyhmästä, mietitään millaisia arvoja kirja välittää, millä lailla se vahvistaa nuoren identiteettiä ja siitä, miten tärkeää on, että ”juuri tästä aiheesta kirjoitetaan”. Jos jokin kirja nousee hitiksi, iloitaan siitä, että se on saanut nuoret lukemaan. Kirja voi siis olla väline lukuharrastuksen kehittämiseen. En sano, että tässäkään olisi sinänsä mitään vikaa. Ehkä vain kaipaan toisinaan vähän erilaista kirjallisuuskeskustelua. Kun sanotaan, että Suomessa kirjoitetaan tällä hetkellä paljon laadukasta nuortenkirjallisuutta, haluaisin kysyä, mikä siitä tekee laadukasta? Mitkä ovat ne seikat? Mitä te sanoisitte?
Tiedän enemmän kuin hyvin, että kaksi ensimmäistä kirjaani ovat olleet monille tärkeitä, merkittäviä ja rakkaita lukukokemuksia juuri aiheensa (kahden tytön välinen rakkaus) takia. Niissä ei ole ehkä kaunokirjallisesti mitään kovin mullistavaa, ne eivät räjäytä tajuntaa kiinnostavalla rakenteella tai kiehtovalla kielellä. Onko aihe siis sittenkin tärkein? Haikailenko ihan turhan päiten teoksia, jotka uudistaisivat nuortenkirjallisuutta muunkin kuin aiheensa perusteella? Onko tämä tekotaiteellista haihattelua, joka ei piittaa nuorista lukijoista ja näiden kiinnostuksenkohteista?
42 kommenttia
Comments feed for this article
25 maaliskuun, 2011 klo 9:42 am
anuh
Hmmm. Kun muistelen itseäni siinä 12-14 vuotiaana, jolloin ahmin kirjoja tavallistakin enemmän, niin on pakko rehellisesti myöntää yksi asia: En olisi tajunnut hienoista rakenteista tai kokeellisesta tekstistä höykäsen pöläystä, vaikka ne olisivat potkineet minua persuuksille. Tarina oli ehdottomasti pääasia, ja kielellinen irrottelu olisi saattanut lähinnä ärsyttää (se ärsyttää edelleenkin, jos haistan että kikkailusta on tehty itseisarvo toimivan tarinan kustannuksella).
Tämä ei tarkoita, etteikö löytyisi kasapäin nuoria jotka osaavat nauttia myös kielellisistä seikoista ihan erikseen. He tosin noin näppituntumalla tuntuvat aika usein suuntautuvan suoraan aikuistenkirjallisuuteen, ehkä suorastaan katsovat ”nuortenkirjallisuutta” vähän alaviistoon.
Enkä tosiaan ymmärrä sitä velvoitetta, että nuortenkirjassa pitäisi olla aina joku syvällinen, opettavainen moraaliviesti. Pikkulapset ovat asia erikseen, mutta teini-ikäinen jo ymmärtää kyllä, että maailma ei aina ole reilu, ihmiset eivät aina muutu hyviksi rakastamalla eikä satu aina pääty onnellisesti. On nuoria, joille rankkakin kirja voi antaa suoranaista vertaistukea, vaikka onkin fiktiota.
Toisaalta nuorille voisi kirjoittaa myös epäopettavaista hömppää, jossa on paljon iloa, toivoa ja onnellisuutta. Sitäkin ihminen kaipaa ja tarvitsee – olihan esimerkiksi Amelie-elokuva valtaisa menestys, vaikka se on kevyt ja optimistinen.
En mä tiedä oliko tässäkään nyt kauheasti pointtia tai mitään uutta 🙂 Mutta ehkä sellainen ydinajatus, että ei ole olemassa ”nuortenkirjat”-genreä, vaan on suuret määrät nuorille kirjoitettuja kirjoja, jotka ovat erilaisia ja omanlaisiaan. Ja niin sen pitääkin olla, koska ei myöskään ”nuoret” ole mikään yksikkö vaan suuri joukko omanlaisiaan yksilöitä. Tärkeintä on, että jokainen löytää itselleen mieluisaa lukemista.
25 maaliskuun, 2011 klo 9:58 am
marleti
Aiheellinen avaus Sallalta, mutta kuten Anu tuossa edellä kirjoitti, ei ole olemassa mitään yhtenäistä nuortenkirjasabluunaa, jos tarina on hyvä, sille löytyy lukijoita. Itse olen kirjoittanut ajankohtaisista aiheista, mutta en siksi, että uskoisin nuorten olevan niistä kiinnostunut. Ajan ilmiöt ja yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat itseäni. Kirjoitan samalla tyylillä perinteisiä nuortenkirjoja, mielelläni irrottelisin ja leikkisin kielikuvilla, olisin naseva ja humoristinen, mutta kun en osaa. Ja mitenhän kustantaja suhtautuisi minun uudistuneeseen tyyliini? Pelkäänpä että sieltä tulisi kehotus palata entiseen muottiin. Tyylejä on monia, ja lukijoita myös. Se vain ärsyttää, miten suuria vaatimuksia meille lasten- ja nuortenkirjailijoille/-kirjoille asetetaan. Kirjojemme pitäisi opettaa lapsille paitsi lukemista, myös sivistystä, suvaitsevaisuutta, empatiaa ja ties mitä hyviä asioita sortumatta kuitenkaan opettavaisuuteen. On siinä työn sarkaa.
25 maaliskuun, 2011 klo 10:10 am
Salla
Hyviä kommentteja, Anu ja Marja-Leena!
Niin, siis en missään tapauksessa ajattelekaan, että olisi olemassa jokin yksi nuortenkirjasabluuna ja etteikö voisi ja pitäisikin kirjoittaa monella eri tavalla. Lähinnä minua harmittaa nuortenkirjallisuudesta käytävän keskustelun ja nuortenkirjojen käsittelyn yksipuolisuus. Nämä seikat, jotka toin postauksessani esiin, pätevät toki pitkälti myös aikuistenkirjallisuudesta käytävään keskusteluun, mutta sillä puolella puhutaan sentään toisinaan (vaikka harvakseltaan) kirjallisuuden estetiikasta.
Aiheet ovat tärkeitä, aiheista puhuminen on tärkeää, mutta kun kirjat ovat paljon muutakin.
25 maaliskuun, 2011 klo 10:28 am
annelitre
”Enkä tosiaan ymmärrä sitä velvoitetta, että nuortenkirjassa pitäisi olla aina joku syvällinen, opettavainen moraaliviesti. Pikkulapset ovat asia erikseen,…”
Protestoin. Ei edes lastenkirjassa tarvitse/tule olla opettavaista moraaliviestiä. Tällaista opettavaisuutta la-nu kirjallisuudelta kuitenkin edelleen odotetaan – ja opetetaan. Sen huomaa, kun toiveikkaat tyttäret tekevät kirjaesitelmiään ja ottavat yhteyttä. Jokseenkin säännöllisesti he kysyvät kysymykset:
”Mikä on sanomasi?” ”Mikä opetus kirjassa mielestäsi on?”
Yritän vastata nätisti vaikka tekisi mieli karjahtaa (opettajalle) että ei mikään, en ole Jeesus enkä Gandhi. Jos minulla olisi sanoma, sanoisin sen enkä kirjoittaisi kirjaa.
Yritin kirjoittaa vähän ”toisenlaisen” kuvakirjan, Jaken ja Simon. Ei mennyt kaupaksi. Ei ollut tyylillisesti eikä rakenteellisesti eikä kuvitukseltaan perinteinen.
Sinänsä olen kielikikkailusta samaa mieltä kuin Anu: kun se tökkää itsetarkoituksena silmään, alkaa ketuttaa. Mutta kun uusi rakenne tai uusi kieli on kauniisti punoutunut tarinaan, ilahtuu ja ihastuu.
25 maaliskuun, 2011 klo 10:35 am
anuh
”Protestoin. Ei edes lastenkirjassa tarvitse/tule olla opettavaista moraaliviestiä.”
Sori, hyppelin postissani vähän holtittomasti asiasta toiseen! Tarkoitin sitä, että pikkulapsilla on kuitenkin jotkut rajat, _miten_ raadollisia ja pelottavia asioita heille voi esittää, vs. teini-ikäisillä on jo enemmän kykyä käsitellä ahdistaviakin asioita, jopa ilman helpotusta tuovaa loppuratkaisua. En siis sitä että pikkulasten tarinoissa pitäisi aina olla joku opetus 🙂
25 maaliskuun, 2011 klo 10:38 am
annelitre
Joo, näin arvelinkin, mutta ajattelin kuitenkin pointata tätä asiaa, kun se tosiaan tulee vastaan yhä uudestaan. Kouluissa siis opetetaan edelleen, että tarinoilla ja kirjoilla on jokin ”opetus”.
25 maaliskuun, 2011 klo 11:32 am
Päivi Heikkilä-Halttunen
Huisin kiinnostava keskustelu on tästä viriämässä!
Kiitos Sallalle avauksesta.
Olen samaa mieltä Annelin kanssa siitä, että asenteellinen ja välinearvoinen suhtautuminen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen juontaa ainakin osittain juuri koulujen jossain määrin ”aatamin aikuisesta” kirjallisuuskasvatuksesta, jota taas voi selittää opettajankoulutukseen sisältyvästä olemattomasta lasten- ja nuortenkirjallisuuden opetuksesta. (Korjatkoon joku asiasta enemmän perillä oleva, jos olen tuiki väärässä!)
Jos kirjallisuuskasvatuksessa otettaisiin virkeästi ja monipuolisesti lastenkirjallisuutta haltuun jo päiväkodista ja esikoulusta lähtien, niin toki lapset tottuisivat myös uusiin kokeiluihin ja oppisivat nauttimaan niistä pienestä pitäen.
Tamperelaisille grafoamaanikoille tiedoksi, että Tampereen yliopistolla on kello 15 asti tänään käynnissä seminaari lukemisen ja lukutaidon käsitteistä. Muiden muassa professori Reijo Kupiainen Aalto-yliopistosta alustaa aiheesta Lukutaidon yhteisölliset tilat.
25 maaliskuun, 2011 klo 12:17 pm
kirsti k
Jopas on aiheellista pohdintaa!
Vaikea asia. Oletetaanko liian herkästi, että nuoria kiinnostavat eniten räväkät aiheet ja sujuva juonen kuljetus? Ajatellaanko automaattisesti, että kielellisesti tai rakenteellisesti uutta luova opus on tekotaiteellista kakkaa, joka kiinnostaa vain kirjallisuuden hifistelijöitä?
Merja Otavan Priska oli minulle nuorena tyttönä järisyttävä lukukokemus. Kirjassa ei ole juonta nimeksikään. Sen sijaan paljon päähenkilön mielenmaisemaa ja kokemusmaailmaa. Sellaiseen pohdiskeluun en ollut tottunut, olin lukenut lähes pelkästään juonivetoisia kirjoja. En TIENNYT, että on olemassa myös Priskan kaltaista tajunnan räjäyttävää kirjalllisuutta.
Hautautuuko kerrontaa ja kieltä uudistava nuortenkirjallisuus (onko sitä?) hittikirjojen alle? Ehkä kokeilevia kirjoja ei tarjota näyttävästi nuorille, koska OLETETAAN nuorten hamuavan vain kiinnostavia aiheita. Oletus ei useinkaan ole totuus.
25 maaliskuun, 2011 klo 12:30 pm
anuh
Totta, Priska oli/on mielettömän hyvä kirja! 🙂 En vaan tainnut silloin osata edes ajatella, että siinä olisi jotain kielellistä analysoitavaa, sen kun vain nautin kokemuksesta…
25 maaliskuun, 2011 klo 12:32 pm
Tuula
Hyvä Salla!
Olen aika monta kertaa eri yhteyksissä heittänyt kehiin samat kommentit kuin sinä. Jostain syystä ne vain eivät ole ottaneet tulta eivätkä synnyttäneet laajempaa keskustelua. Alan yhä paremmin ymmärtää 70-luvun alun Topelius-ryhmän taustoja. Tosin sekin jotenkin vain näivettyi.
Kun lähtökohtaisesti kirjoitetaan nuoriLLE eikä nuoriSTA, niin odotukset pysyvät hamaan maailman tappiin samanlaisina.
Ja ehkä, jos esim. päivälehdet yhtäkkiä havahtuisivat koomastaan ja antaisivatkin merkkitilaa niin lasten- ja nuortenkirjakritiikille kuin ylipäänsä kulttuurille, voitaisiin lajityyppejä käsitellä perusteellisemmin ja monipuolisemmin.
Yksi kritiikin lähtökohtahan on toimia eräänlaisena kuluttajavalistuksena. Mutta kun yhteisiä kriteerejä aletaan metsästää, tulee vastaan aina vesiperä. Kun kritiikkiäkin on jo sinänsä ties mistä lähtökohdista ammentavaa.
Mutta se, mitä Salla sanoo odotuksista, jopa vaatimuksista meille kirjailijoille, ansaitsisi kyllä enempääkin äänen korottamista. Kuten Anneli sanoo, ei me olla (Topeliuksen perinteet on kyllä meillä valitettavan tiukassa) jeesuksia eikä gandheja. Parhaimmillamme me ollaan tarinaniskijöitä, sanataiteilijoita, sanataideteosten luojia.
Maailmankirjallisuuteen mahtuu ikuisia klassikoita, jotka ovat käsitelleet niin nuorten ihmisten kuin lastenkin elämän iloja ja murheita. En usko, että ne ovat syntyneet ”sosiaalisesta tilauksesta”, vaan aidosta luomisen tarpeesta ihan samoin kuin kuvataide tai musiikkikin.
Oli miten oli, on hienoa, että kirjallisuuskeskustelua käydään vaikka ”vain” muutamassa blogissa. Kyllä sellaisestakin pikku purosia syntyy, ja jostain ne ehkä joskus löytävät jopa yhteisen, vähän leveämmän uoman.
toivoo
Tuula von Lorukuja
25 maaliskuun, 2011 klo 1:02 pm
Tuija
Minä lähestyn tätä keskustelun kirjavinkkarin näkökulmasta. Kun vinkkaan nuorille, on ensisijainen ajatukseni löytää esiteltäväksi kirjoja, joita nuoret innostuisivat lukemaan. Olen joskus saanut moitteita, etten poimi esiteltäviksi hittikirjoja. Mutta miksi puhuisin kirjoista, jotka nuoret jo tietävät? Miksi en kertoisi toisista, hyvistä kirjoista?
Kirjoja valitessa mietin aihetta, mutta tärkein valintaperusteeni on, että kirja vetää: tarina – mistä se sitten kertookin – vetää ja kieli on hyvää, elävää ja kiinnostavaa. Tylsällä kielellä kirjoitettu kirja tärkeästä aiheesta ei innosta. Omissa toiveissani elävä kieli on aina ykköstoiveita. Aihekin on tärkeä, mutta mitään valömista kaavaa ei voi olla, koska nuoret ovat lukijoina erilaisia, ja aivan kuten aikuisetkin, he lukevat erilaisia kirjoja, eri syistä.
Sitten vielä yksi asia, joka minua oikeasti risoo suunnattomasti ja joka jotenkin liittyy nuortenkirja-arvostukseenkin. Monissa kouluissa jo yläluokilta asti koululaisilla luetetaan aikuisten kirjoja. Miksei 13-15-vuotiaille tarjota tiukemmin nuortenkirjoja, kun kerran tarjolla oikeasti on laadukkaita teoksi, niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin? Useat koulut poimivat luettavansa Netlibriksen kirjatarjottimilta. Minua kyllä ihmetyttää, miksi listan laatijat pitävät yläasteikäisille sopivana jännityskirjana esimerkiksi Stieg Larssonin teosta Miehet, jotka vihaavat naisia.
25 maaliskuun, 2011 klo 1:03 pm
Tuija
”toisista, hyvistä kirjoista” kuulostaa arvottavalta – eli pilkku pois: toisista hyvistä kirjoista” :).
25 maaliskuun, 2011 klo 1:29 pm
kirsti k
Hyvä kirjoitus, Tuija.
Olin tällä viikolla puhumassa helsinkiläisten äidinkielenopettajien ja kirjastoväen koulutuspäivillä. Luin siellä kirjoittamani pienen pamfletin, jossa ihmettelin mm. Tuijan mainitsemaa ongelmaa siitä, että yläkoululaisilta vaaditaan aikustenkirjojen lukemista. Ketkä sitten lukevat nuortenkirjoja, elleivät 13-15 -vuotiaat?
Olen törmännyt mm. seuraaviin tilanteisiin: Yhdeksäsluokkalainen tyttö halusi tehdä kirjailijaesitelmän Salla Simukasta. Opettajalle ei kelvannut, piti valita aikuistenkirjailja. Toisessa tapauksessa opettaja suositteli kahdeksasluokkalaiselle tytölle luettavaksi Sofi Oksasen Puhdistusta. Muuten ok, mutta tyttö oli siihen saakka lukenut vain nuortenkirjoja ja sattui olemaan mieleltään melkoisen herkkä.
Toinen lukee seiskalla kuvitettuja lastenromaaneja, toinen venäläisiä klassikoita. Hyvä niin. Jotta innostus lukemisharrastukseen säilyisi, pitäisi oppilaiden saada valita tasoistaan luettavaa. Opettajilla lienee mahdollisuus varioida opetussuunnitelmaa, mutta se vaatii aina ylimääräistä työtä, kiinnostusta kirjallisuuteen ja perehtyneisyyttä. Ehkä on sittenkin helpompi luettaa kaikilla se Seitsemän veljestä.
25 maaliskuun, 2011 klo 2:05 pm
Tuija
Minä epäilen, että harva opettaja ehtii seurata nuortenkirjallisuutta. Tuo mainitsemasi esimerkki, jossa opettajalle ei ei kelvannut Salla Simukka esitelmän aiheeksi, paljastaa että opettajalla on aika kapea käsitys kirjallisuudesta. Onko niin vaikeaa hyväksyä se, että jos opettaa yläasteikäisille äidinkieltä, pitää myös kirjallisuusvalöinnat tehdä sen mukaan eikä siten mitä opettaja itse jaksaa / haluaa lukea?
Minusta koululaisten lukuharrastuksessa tärkeintä on se, että he lukevat edes jotain. Suurimmalle osalle on mahdollista löytää sopiva kirja, jos valikoimaa tutkaillaan laajasti. Nuoret eivät innostu lukemisesta, jos heille tyrkytetään liian vaikeita kirjoja, pakotetaan lukemaan aikuisten kirjoja, joiden maailmaa he eivät kykene käsittelemään (esimerkiksi mainitsemasi Puhdistus).
Lasten- ja muortenkirjallisuus pitäisi saada nostettua sille kuuluvaan arvoon – hyvän nuortenkirjallisuuden kautta moni löytää tien aikuistenkin kirjojen pariin. Ja me tosilukijat, mehän emme aikuisinakaan luovu lasten- ja nuortenkirjoista…
25 maaliskuun, 2011 klo 2:50 pm
kirsti k
”Minusta koululaisten lukuharrastuksessa tärkeintä on se, että he lukevat edes jotain.” Tuija, olen täysin samaa mieltä. Tyrkyttäminen kääntyy yleensä itseään vastaan.
Hiihtolenkillä tuli vielä seuraava ajatus:
Kun kirjoitan kirjaa, mietin harvoin aihetta. Seuraan vain henkilöiden ajatuksia ja liikkeitä. Usein aihe hahmottuu vasta kustantamon markkinointitekstissä tai kritiikeissä. Se saattaa olla itselleni yllätys.
Esimerkiksi Piruettiystävyyttä aloin kirjoittaa mielessäni tavallinen tyttö, joka tanssii balettia. Lähdin tytön matkaan; päähenkilö kuljetti minua ja teki vallinnat. Vasta reissun jälkeen hahmotin, mistä on kysymys. Kirjaa koskevissa haastatteluissa minulta kysytään usein, onko nykytytöillä liikaa suorituspaineita. Mikä minä olen siihen vastaamaan! Koko kysymys tuntuu kiusallisen vaikealta vastata, kun en edes ajatellut asiaa kirjoittaessani. Kunhan kirjoitin kirjan ilman sen suurempia missioita. En myöskään tajunnut kirjoittaneeni kirjaa ”yksinäisyydestä”, kuten eräs kollegani tarkkanäköisesti huomioi. Kiitos siitä, allekirjoitan sen kyllä, mutta vasta jälkijunassa tajusin sen.
Usein aihe tai teema tulevat vahingossa, ja siksi onkin koomista, että nuortenkirjallisuutta hahmotettaessa korostuu aiheiden tärkeys.
25 maaliskuun, 2011 klo 3:56 pm
Tuija
Voi taivas jos oikeasti odotetaan nuortenkirjallisuuden olevan ”missiokirjallisuutta”. Eihän keneltäkään aikuisille kirjoittavalta vaadita, että ”kirjoitta nyt opetusromaani siitä, että jokaisen tulisi kohdella lapsiaan hyvin”.
Ja palatakseni ihan alkuun, eli Sallan kirjoitukseen, niin soisin mieluusti, että nuortenkirjoja arvioitaisiin ihan kirjan omilla ansioilla ja puutteilla, kokonaisuutena, oikeana kirjallisuutena.
25 maaliskuun, 2011 klo 4:47 pm
Salla
Hienoa, että postaus synnyttää keskustelua!
Ja voi hyvä ihme, jos ei ysiluokkalainen saa tehdä minusta kirjailijaesitelmää, niin kuka sitten?
En kaipaa nuortenkirjallisuuteen mitään tekemällä tehtyä kielellistä kikkailua. Kaipaan ilmaisutapojen laajentamista, rohkeutta, itsensä haastamista. Tätä kaipaan ennen kaikkea tietysti itseltäni. Uskallusta olla menemättä helpon kautta, pelaamatta varman päälle, rohkeutta astua edes hetkeksi pois siitä tutusta ja turvallisesta, jonka uskoo osaavansa.
25 maaliskuun, 2011 klo 5:26 pm
annelitre
Paljonkohan on hallaa tehty ja kirjavastenmielisyyttä synnytetty pistämällä nuoret liian varhain lukemaan aikuisten kirjallisuutta?
Mun ikäpolvella luetettiin Kalevalaa, Minna Canthia, Maria Jotunia ja Seitsemää veljestä. Miten nämä kirjat muka olisivat kohdanneet murrosikäisen kokemusmaailman? Ei mitenkään.
Hyvä että sentään Kirsti on kutsuttu puhumaan opeille. Joku ehkä valaistui.
25 maaliskuun, 2011 klo 6:02 pm
anuh
Oon varmasti kertonut ennenkin, mutta menköön. Meillehän luetettiin Punaista viivaa peruskoulussa, ja muistan vieläkin sen tuskallisen pinnistelyn ja suoranaisen järkytyksen, kun tajusin että kirjakin voi olla NIIN SUUNNATTOMAN TYLSÄ. Vaikka olin kova lukemaan ja lukenutkin jo monenlaista, allergisoiduin suomalaisille klassikoille pitkäksi aikaa. Korpisuomalaisen ryysyköyhälistön elämässä nyt ei vaan ollut yhtäkään liittymäkohtaa 1900-luvun loppupuolen hyvinvointisuomalaislapsen elämään ja kokemusmaailmaan. Siitäkään huolimatta, että olen itähelsinkiläinen 🙄
Voin vaan kuvitella, että joku joka lähtökohtaisesti ei ollut niin innokas lukija, päätti varmasti ettei enää elämässään avaa yhtäkään kirjaa ellei ole aivan pakko.
Nyt Punainen viiva puhuttelisi takuulla ihan eri tavalla, mutta silloin se oli mulle täysin epäsopiva kirja. Pitäiskin kokeilla uudelleen.
25 maaliskuun, 2011 klo 10:45 pm
Sari
En pitäisi äidinkielen opettajia pääsyyllisinä siihen, että kaikki nuoret eivät ole innokkaita lukijoita. Uskaltaisin jopa arvella, että aikamoinen osa äidinkielen opettajista osaa ja haluaa suositella oppilailleen sopivaakin lukemista. Varsin moni myös näkee vaivaa sen eteen, että OPSin sitkeästi määräämät klassikot käsiteltäisiin mielekkäällä tavalla. (OPSissa on aika paljon asioita, jotka on pakko käsitellä. Opettaja ei valitettavasti voi siitä joustella ihan niin kuin lystättää.)
Hm. Mistäs se Salla kirjoittikaan? Millaisin perustein nuortenkirjoja arvotetaan? Olemmeko me kirjailijoita vai valistajia? Miten lajityyppiä tai edes omaa tekemistään voisi uudistaa edes himppasen? Vai onko se ylipäätään tarpeen? Millaisia kirjoja haluamme kirjoittaa ja miltä pohjalta?
Tuskin meistä kovin moni ajattelee olevansa Suuri Taiteilija. Jotenkin sitä silti mielellään hellii sellaista ajatusta, että on tekemässä taideteoksia – joskus onnistuu paremmin ja joskus huonommin, selvä se. Minun mielestäni mikään aihe ei voi kirjaa tahi muuta taideteosta pyhittää tai pilata. Aina on perimmiltään kysymys siitä, kuinka artisti osaa hommansa. (Tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta muunkinlaisia näkemyksiä olen havainnut.)
Sari
26 maaliskuun, 2011 klo 4:58 pm
Salla
Raili Mikkanen osallistuu keskusteluun omalla blogikirjoituksellaan:
http://railimikkanen.blogspot.com/2011/03/odotuksia-kirjoille-ja-lukemiselle.html?spref=fb
26 maaliskuun, 2011 klo 6:28 pm
kirsti k
”Varsin moni myös näkee vaivaa sen eteen, että OPSin sitkeästi määräämät klassikot käsiteltäisiin mielekkäällä tavalla.”
Sari on oikeassa. Kirjaa ei tarvitse perinteisesti pakkoluettaa kaikilla ja testata perään kokeella, kuka on lukenut. Olen kuullut, että oppilaat ovat käsitelleet klassikon lukemalla sen vuorotellen ääneen koulutunnilla tai lähestyneet teosta toisen taidemuodon (esim. elokuva) kautta tai tutustuneet kirjaan lukupiirissä tai jokainen oppilas on valinnut mieleisensä kirjan ja esitellyt sen koko luokalle. Opettajat osaavat nähdä vaivaa, jos heillä on aikaa ja mielenkiintoa siihen.
Monet yläkoulun äikänopettajat kuitenkin harmittelevat, etteivät tunne eivätkä ehdi seurata nuortenkirjallisuutta niin hyvin, että osaisivat suositella sitä oppilaille. Vinkkareihin ei kaikilla kouluilla ole varaa. Miten pysyä kärryillä? Kerroin opettajille mm. Lastenkirjahyllystä, Suomen Nuorisokirjailijoiden nettisivuista, jonne on kerätty listoja nuortenkirjoista eri aihealueittain ja Lukufiilis-lehdestä. Ne eivät ole läheskään kaikille opettajille tuttuja. Sanaa pitää levittää.
”Aina on perimmiltään kysymys siitä, kuinka artisti osaa hommansa.” Hienosti sanottu, Sari! Allekirjoitan.
26 maaliskuun, 2011 klo 8:45 pm
Magdalena Hai
Hämmentävä ajatus, että nuortenkirjallisuuden pitäisi olla lähtökohtaisesti opettavaista. Mietin itseäni lukijana ja sitä, miten valitsin kirjat silloin, kun olin nuori ja nyt aikuisena. Periaate on täsmälleen sama: valitsen kirjan mielentilani ja lukutarpeitteni mukaan. Toisinaan on hömppäolo ja joskus sielu kaipaa painavampaa tavaraa, on aika Kafkalle ja aika P. G. Wodehouselle. Erityisen stressaantuneena luen pelkästään vaikeaselkoisia tiedekirjoja, suhteellisuusteoriaa ja tähtitiedettä, koska niin suuret ajatukset saavat omat murheet vaikuttamaan pikkuruisilta. Uskoisin, että myös nuoret kaipaavat kirjallisuudelta monenlaisia asioita. Ajattelun aihetta yhtenä päivänä, todellisuuspakoa toisena. Sallittakoon se heille.
27 maaliskuun, 2011 klo 7:50 pm
Markku
Hieno avaus, Salla! Ja kommenteissa myös tanakkaa asiaa. Haluaisin pohtia tätä asiaa myös kirjoittajan näkökulmasta: itse olen törmännyt useammankin kerran kustantamon jähmeään suhtautumisen silloin, jos olen yrittänyt tarjota pikkuisenkin erilaista tekstiä kuin se, mitä olen aiemmin kirjoittanut. Esimerkiksi nyt olen painiskellut semmoisen tuskan kanssa, että itse haluaisin tehdä kertomuskokoelman, novelleja, lyhytproosaa nuorista. Kouluvierailuilla kuulee jatkuvasti, että sellaisia kaivattaisiin. No siinä lienee takana taas toive saada houkuteltua lukemiseen vastentahtoisesti suhtautuvia poikiakin mukaan kirjallisuuden ihmeelliseen maailmaan. Minusta siinä toiveessa ei ole mitään vikaa. Mutta kustantaja sanoo, että joo mutta lyhytproosaa on niin vaikea myydä. Ja minun yritykseni kun olisi ainoastaan saada hiukan vaihtelua tarjontaan, ja tietenkin se, että haluaisin kirjoittajana tutkia lyhytproosan mahdollisuuksia. Minulla ei siis ole taka-ajatuksena ”saada poikia lukemaan”, vaan yksinkertaisesti kirjoittaa hyvää ja ajatuksia herättävää lyhytproosaa. Muistelen tässä kohtaa lämpimästi Asko Martinheimon ja Uolevi Nojosen novelleja ja stooreja. Oli miten oli, olen päättänyt olla jääräpää ja kirjoittaa kokoelman lyhytproosaa, vaikka sitten joutuisin kulkemaan hattu kourassa kustantajalta toiselle.
27 maaliskuun, 2011 klo 7:54 pm
Markku
PS. Olin juuri koulukierroksella Etelä-Lapissa ja mainostin siinä sivussa uutta, monipuolista antologiaamme Etsijät (toim. Tapani Bagge). Sehän meinattiin repiä käsistä: ”Vau, lisää tämmöisiä!”
27 maaliskuun, 2011 klo 7:59 pm
kirsti k
Hyvä asenne, Markku! Jääräpäitä kunnioitan. Lupaan ostaa kokoelmasi ja esitellä sitä kaikilla koulukeikoilla. Etsijät-kokoelmasta oppilaat ovat olleet innostuneita – lukijoita taatusti löytyy lyhytproosalle.
28 maaliskuun, 2011 klo 6:53 am
Salla
Rohkeasti vain Markku lyhytproosaa kohti! Lyhyissä jutuissa pääsee kokeilemaan ihan eri tavalla omia rajojaan ja testailemaan uudenlaisia tapoja kertoa.
Toivon todella, että opettajat (ja muutkin) löytäisivät myös minun ja Karon Luokkakuva-kokoelman. Sitä ei ole tehty ajatuksella ”tässäpä kelpo lukemista kouluihin”, mutta sopii kieltämättä siihenkin tarkoitukseen vallan hyvin. Myös Sari Peltoniemen Ainakin tuhat laivaa -kokoelman soisi kuluvan nuorten käsissä.
28 maaliskuun, 2011 klo 12:35 pm
Sari
Vielä yksi lillukanvarsi, sori. Juutuin, sattuneesta syystä.
Markku tuossa kertoo olleensa koulukiertueella. Minäkin olen vieraillut vuosien varrella aika monessa yläkoulussa, kuten niin moni muukin meistä. Varmaan tälläkin hetkellä joku on kirjailijavieraana jossain Suomen yläkouluista. Äidinkielen opettajat meitä sinne kutsuvat esittelemään omia _nuortenkirjojamme_ oppilailleen. Mielestäni tämäkin on hyvä muistaa, ennen kuin kovin innokkaasti moititaan kouluja siitä, että lanu-kirjallisuutta ei tunneta eikä arvosteta. Tietysti osa opettajista on erityisen innokkaita ja jaksavaisia, osa ei niinkään, mutta sehän pätee kaikkiin ammattikuntiin.
Satunpa myös tietämään, että esim. äidinkielen opettajien Virke-lehti esittelee nuortenkirjoja säännöllisesti. Että eipä siellä koulullakaan ihan täydessä tietopimennossa eletä.
Aika moni meistä on myös ollut haastateltavana Turun seudun äidinkielen opettajien organisoimassa huikeassa Kirjakahvilassa (jonka nimi on ollut ainakin Lukumesta) Turun kirjamessuilla. Tämä messutoiminta kertoo minun vaatimattoman käsitykseni mukaan jotain olennista siitä, mitä kirjallisuuden opetus nykyisin voi kouluissa olla ja monesti onkin.
Tähän päättyy lillukkatiedotus.
Markulle raju kannustus lyhytproosataistoon!
28 maaliskuun, 2011 klo 2:25 pm
Anneli
Hyvä muistutus Sari, eikä ollenkaan lillukanvarsi. Itsekin olen ollut Turun kirjamessuilla koululaisten haastateltavana ja sekä Vinski että Lukufiilis tekevät kiinteää yhteistyötä koulujen kanssa.
28 maaliskuun, 2011 klo 3:29 pm
Maaria Päivinen
Mä (aikuisten) kirjailijana ja lukijana olen samaa mieltä. Että kirjoissa pitää todellakin olla paljon. Pelkkä aihe ei riitä. Näin myöskin nuortenkirjojen kohdalla.
Olen lukenut paljon nuortenkirjoja – arvostellutkin niitä aikoinaan Onnimanniin, ja löytänyt hirveän hyviä helmiä tilattavaksi koulumme kirjastoon. MUTTA. Nämä hyvät – siis muutenkin kuin aiheeltaan ja sanomaltaan hyvät tapaukset, eli myös rakenteellisesti (kokeilevat) ja kielellisesti kauniit kirjat – eivät ole ”kova sana” nuorten keskuudessa. Vain sellaiset nuoret, jotka lukevat paljon, ymmärtävät erikoisempien tapausten päälle ja arvostavat mm. erikoista kieltä.
Suurin osa oppilaistani (13-16-vuotiaita) ei ymmärrä hölkäsen pöläystä, jos kirja ei ole a) selkeää ja helppoa kieleltään tai b) jollakin tavalla ”viihteellinen”. Suurin osa nuorista, yläasteikäisistä sellaisista, on äärimmäisen laiskaa lukijakuntaa. Pitää olla mahdollisimman ”ohut”, juoneltaan jännittävä kirja. Ei saisi olla yhtään ”tavallisesta” poikkeava millään tavalla. Sen takia on mukavaa, kun joskus saa innostettua kokonaisen luokan jonkin ilahduttavalla tavalla erikoisen kirjan kimppuun.
Harmi vain, usein me äikänmaikat ”joudumme” ohjaamaan oppilaita juuri tuollaisten opettavaisten, yhteiskunnallisten kirjojen pariin. Nimittäin kirjallisuuden lisäksi pitää opettaa niin paljon muitakin asioita, ja usein on kätevää luetuttaa sellainen kirja, josta saa aikaiseksi mm. väittelyn, aineistoaineen yms. yms.
Tarkoitan, että kyllähän me kirjallisuutta opetamme, mutta aika/resurssit/koulun kirjasto yms. rajoittavat ”toimintaamme” siinä mielessä, että on aina helppoa tarttua koko ryhmän kanssa tietynlaisiin, melkein kaikkia miellyttäviin tapauksiin. Minä yritän, kovasti, tuoda uusia lukukokemuksia näille nuorillemme, ja välillä saan ilahtua positiivisesti. Mutta suurinta osaa oppilaista kerta kaikkiaan vain saa innostumaan kirjallisuudesta niin paljoa, että he uskaltaisivat heittäytyä vaativampien kirjojen joukkoon. Jotta he uskaltaisivat, pitäisi kirjallisuutta opettaa paljon paljon jo alakouluissa, jotta nuorilla olisi kiireiselle yläasteelle saavuttaessa tarpeeksi lukijan itsetuntoa.
28 maaliskuun, 2011 klo 3:33 pm
Maaria Päivinen
Ai niin, Markku, olet oikeassa!
Nuoret pitävät lyhytproosasta.
Me äikänopet kaipailemme hyviä novellikokoelmia, sellaisia vain lisää,:)
Niistä nuoret pitävät. Esim. Isojalkainen poika -tyyppiset novellit menevät kuin kuumille kiville! Samoin kokeilevammat novellit herättävät usein paljon ajatuksia ja keskustelua nuorten keskuudessa.
28 maaliskuun, 2011 klo 4:08 pm
Anna Amnell
Kiitos Salla ja kommentoijat.
Tätä keskustelua on ollut hauskaa lukea.
Olette puhuneet siitä, mitä lapset, nuoret ja heidän opettajansa toivovat kirjallisuudelta. Myös vanhemmilla on toiveet, sillä heillä on eniten vastuuta lapsistaan, siitä millaisia ihmisiä heistä kasvaa ja jääkö kirjallisuus heille läheiseksi harrastukseksi. Vanhemmat valitsevat kirjat joululahjoiksi ja syntymäpäivälahjoiksi. Heidän toiveitaan kannattaa kuunnella.
Meillä oli tapana lukea vuosikaudet ääneen kirjoja lapsille, lopulta vanhin oli jo yliopistossa – opiskeli mm luovaa kirjoittamista -, ja halusi että tuota tapaa jatkettiin. Klassikot olivat suosituimpia, niissä on juoni, laaja henkilögalleria, monikerroksisuutta. Myös tätä perinteistä lajia kannattaa kirjoittaa.
Kovat lukijat lukevat kaikkea, mitä heidän eteensä tulee. Siksi tarvitaan monenlaista kirjallisuutta. Runoutta ja näytelmiäkään ei pidä unohtaa. Niitäkin luetaan.
Kirjailijana olen ollut erityisen onnellinen silloin, kun joku kriitikko on käsitellyt kirjojani kaunokirjallisuutena, kiinnittänyt huomiota siihen, miten olen kirjani rakentanut. Sitä tapahtuu valitettavan harvoin. Sellaiset ovat juhlahetkiä. Yleensä kirjoittaminen on aika yksinäistä hommaa, Eniten on ollut hyötyä kirjallisuuden opinnoista yliopistossa ja kansainvälisestä keskustelusta.
28 maaliskuun, 2011 klo 11:38 pm
Sisko Latvus
JHieno keskustelu asian ytimestä! Äskettäin joku haastattelija kysyi, miksi minusta tuli nuortenkirjailija. Takana oli pitkä julkaisutauko ja olin niin hölmistynyt kysymyksestä etten osannut vastata. Ei kai meistä kukaan päätä tulla juuri NUORTENkirjailijaksi. Mehän vain kirjoitamme kirjoja – niin hyvin kuin osaamme. Nuoret ovat sitä paitsi haastava aihe, koska he elävät niin tärkeää elämänvaihetta.
Itse haluan sekä lukea että kirjoittaa niin selkeitä kirjoja, että lukijan ei tarvitse koko ajan taistella pysyäkseen joten kuten kärryillä siitä, missä mennään ja kuka menee. Kustantaja tekee niistä sitten nuortenkirjoja jos siltä näyttää. Joskus tuntuu, että AIKUISTENkirjailijoiden on oikein yritettävä tehdä itsestään vaikeita ja ns. taiteellisia. Ei mikään ihme, että kirjojen ruotimiseen ja pohtimiseen tarvitaan silloin palstakaupalla tilaa. Olen muutamien muiden kanssa samaa mieltä Priskasta – luettuani sen päätin itsekin kirjoittaa HYVÄN kirjan! Pitäisi varmaan lukea se uudelleen että ymmärtäisi, mikä siinä kolahti. Ja mikä kolahti Pikku prinsessassa ja Mestaritontun seikkailuissa ja Anni Swanin saduissa ja monessa muussa kirjassa. Hämmästyin, kuin luin uudelleen nuorena rakastamani Majken Stoltin – sehän kertoo juuri vihille menneestä naisesta, joka pohtii avioliittoaan ja rakkauttaan! Mikähän siinä niin kolahti silloin? Ja miksi siitä oli tehty nuortenkirja?! Joka tapauksessa koko maailma on avoinna edessämme ja odottaa, että kerromme siitä kaikin värein, ja juuri siitä mikä meistä itsestämme on nyt tärkeää ja sillä tavalla kuin meistä tuntuu parhaalta. No… harmin paikka, mutta tietysti kustantajienkin täytyy innostua siitä, mitä teemme, ja niillä sanotaan olevan erityisen tiukat ajat. Olen muuten samoissa ikälukemissa kuin Mikkasen Raili, joten se mitä ja kenelle kirjoittaa, ei taida olla edes iästä kiinni.
29 maaliskuun, 2011 klo 3:50 pm
Raili M
Mielestäni tekstin haastavuudessa ei ole kauheasti eroa siinä, kenelle kirjoitan. Siinä mielessä on eroa, että on tietysti kirjoitettava eri tavalla eri ikäluokille, mutta ei tulisi mieleenkään, että kirjoitanpa nyt noille, kun se on niin helppoa. Ei ole sen helpompaa, kirjoittipa lapselle, nuorelle tai aikuiselle. Joskus tosin on paljon hauskempaa kirjoittaa lapsille.
Tai no, ehkä nuorille kirjoittaminen on sittenkin kaikkein vaikeinta. Muistan nimittäin liiankin hyvin, miten hirveän kriittinen itse olin juuri nuorena. Luin varsin korkeakirjallisia teoksia, mutta kritisoin niitä julmasti, ehkä jopa julmemmin kuin muita. Auktoriteetti oli punainen vaate ja pani jo lukiessa teräväksi. Mutta esimerkiksi Sandemose oli ehdoton rakkauteni.
Aikuisille kirjoittaessani pelkään kriitikkojen etsivän ehdoin tahdoin kritiikin aiheita, mutta en anna sen häiritä. Tiedän, mistä haluan kertoa ja miten haluan kertoa, ja loppujen lopuksi ankarin kriitikkoni löytyy juuri tältä tuolilta, jolla nyt istun. En ole koskaan täysin tyytyväinen lopputulokseen, vaikka saatan olla hyvin iloinen juuri ilmestyneestä kirjastani. Kun se nyt sentään vihdoinkin on siinä.
Jos siis palaan Sallan esiin tuomaan aiheeseen: minun mielestäni kaikki kirjallisuuden lajit ovat yhtä tarpeellisia, yhtä monin tavoin arvostettavissa tai kritisoitavissa, yhtä onnistuneita tai epäonnistuneita. Ja aivan samalla tavalla näyttää kaikkien lajien kirjailijoissa elävän ikuinen epävarmuus, sillä kirjailija on tosiasiassa aika julma ammatti.
29 maaliskuun, 2011 klo 4:47 pm
Anna Amnell
Sain kasvaa hyvin vapaasti ja lukea rauhassa, mitä halusin. Siksi mitään kapinallisuutta ei syntynyt. Rakastin erityisesti vanhoja ihmisiä, esimerkiksi isoisää, joka kertoi vanhoista ajoista- muun muassa Pietarista – samoin pidin suutarista, joka asui meidän pihassa.
Luin jo lapsena naapurissa asuvan toimittajan vintiltä aikuisten romaaneja. Nuortenkirjoja tai tyttökirjoja luin hyvin vähän. Kiinnyin alusta pitäen laajoihin eeppisiin romaaneihin kuten Dickensin kirjoihin. Jos olisin ollut tarpeeksi rikas opiskellakseni historiaa ja aloittanut kirjoittamaan nuorena, olisin ehkä kirjoittanut paksuja historiallisia romaaneja. Ystäväni hämmästyivät kovasti, kun julkaisin tyttökirjoja. Niin minäkin. Ehkä aihe valitsee kirjailijan.
Julma ala tämä on, kuten Raili sanoo. Ehkä sen vuoksi, kun se joutuu elämään maailmassa, jossa raha ja suhteet ratkaisevat kaiken. Pakostakin tämä on kutsumusala. Kirjat ovat merkinneet meille paljon tärkeinä vuosina, siksi kirjoitamme – kiitollisuudesta kirjallisuudelle. Me kirjailijat ymmärrämme toisiamme, sillä mehän olemme monessa mielessä ihan hulluja, kun valitsemme tällaisen ammatin.:)
29 maaliskuun, 2011 klo 5:54 pm
kirsti k
Palaan Sallan avauksessa esittämään kysymykseen: käydäänkö nuortenkirjallisuudesta aitoa kirjallisuuskeskustelua?
Ei käydä, ainakaan valtamedioissa, kunnollista. Katsotaan putkeen eikä haluta pohtia, mitä voisi olla rajauksen ulkopuolella. Pyöritään pientä piiriä ja yhtä uomaa, palataan aina samaan pisteeseen.
Nuortenkirjallisuus ei tunnu kovasti kiinnostavan laajaa yleisöä. Kenellä olisi tarpeeksi yhteiskunnallista ja kulttuurista sananvaltaa ja perspektiiviä herättää keskustelua muustakin kuin kirjojen käsittelemistä aiheista? Kriitikoilla, konkarikirjailijoilla, tutkijoilla ja alaan perehtyneillä journalisteilla ehkä, mutta päivälehtiä ei taida liiemmin kiinnostaa julkaista nuortenkirjallisuutta käsitteleviä artikkeleita tai keskustelun avauksia. En tosin tiedä, tarjotaanko niitä edes lehdille.
29 maaliskuun, 2011 klo 6:22 pm
Anna Amnell
Eikö nuortenkirjallisuutta koske aivan samat lait kuin muutakin kirjallisuutta kirjallisuuskeskustelussa tyylin, sisällön, rakenteen ym kannalta? Tarvitaanko siinä ollenkaan jakoa?
Kuka päättää, mikä on nuortenkirjallisuutta? Onko se kirjallisuutta, josta nuoret pitävät? Onko se se kirjallisuutta, jonka kustantaja tai kirjailija suuntaa nuorille?
Mikä erottaa nuortenkirjallisuuden muusta kirjallisuudesta?
Onko se nuoren kirjailijan tilitystä omista nuoruusvuosista ja kasvutraumoista, mikä ei välttämättä ole ollenkaan sopivaa nuorille, vaan ennemminkin aikuisten hyllyyn terapiaosastolle.
Rajat tuntuvat aika keinotekoisilta.
Ainoa järkevä syy jakoon olisi, että kaikki asiat eivät sovi nuorille lukijoille, joita täytyy suojella. Mutta sitä jakoperustetta taitaisivat useimmat nykyajan nuortenkirjailijat vastustaa. Ennen se oli itsestäänselvyys. Tietyistä asioista ei nuorille kirjoitettu. Esimerkiksi niistä, joista luin siellä toimittajan vintillä Balzacin teoksista. Tai niistä vaikeista pohdinnoista, joita en ymmärtänyt lukiessani Hugon Kurjia liian aikaisin.
Olemmeko valmiita avoimeen keskusteluun?
29 maaliskuun, 2011 klo 7:12 pm
Anna Amnell
Esimerkki siitä, kuinka lastenkirjallisuutta on käsitelty kaunokirjallisuutena.
http://lastenkirjahylly.blogspot.com/2011/01/vain-piikkilanka-aita-valissa.html
29 maaliskuun, 2011 klo 8:31 pm
kirsti k
”Eikö nuortenkirjallisuutta koske aivan samat lait kuin muutakin kirjallisuutta kirjallisuuskeskustelussa tyylin, sisällön, rakenteen ym kannalta?”
Pitäisi koskea samat lait, mutta se harvoin näkyy keskusteluissa tai kritiikeissä. Nuortenkirjoja arvostellaan ja arvotetaan aihekeskeisemmin kuin aikuisten kirjallisuutta, jonka ympärillä pohditaan paljon useammin myös kirjan kieltä, rakennetta, tyyliä tai kokeilevuutta.
Minusta lasten- ja nuortenkirjallisuus on kaunokirjallisuutta siinä missä aikuisille kirjoitettu, mutta olen törmännyt toisenlaisinkiin mielipiteisiin.
29 maaliskuun, 2011 klo 9:01 pm
kirsti k
”Ainoa järkevä syy jakoon olisi, että kaikki asiat eivät sovi nuorille lukijoille, joita täytyy suojella.”
Melkein kaikki asiat sopivat nuorille lukijoille, kunhan niitä lähestytään ja valotetaan nuoren ihmisen elämänkokemuksen vaatimalla tavalla.
”Mikä erottaa nuortenkirjallisuuden muusta kirjallisuudesta?
Onko se nuoren kirjailijan tilitystä omista nuoruusvuosista ja kasvutraumoista, mikä ei välttämättä ole ollenkaan sopivaa nuorille, vaan ennemminkin aikuisten hyllyyn terapiaosastolle.”
Miksi NUORUUDEN kasvutraumat eivät ole sopivaa luettavaa nuorille? Kenelle sitten? Minusta tuntuu, että kaikki kaunokirjallisuus on naamioitua terapiakirjallisuutta.
30 maaliskuun, 2011 klo 8:16 am
Anna Amnell
”Minusta tuntuu, että kaikki kaunokirjallisuus on naamioitua terapiakirjallisuutta.”
Hyvä, Kirsti.:)
30 maaliskuun, 2011 klo 10:00 am
kirsti k
Anna, täytyy myöntää, että en ole itsekään täysin innostunut realistisesta kasvukipukirjallisuudesta, jota julkaistaan ylettömästi suhteessa esimerkiksi historiallisiin romaaneihin tai seikkailukirjoihin. (Kunhan provosoimalla yritän ylläpitää keskustelua.) Luin juuri Maijaliisa Dieckmannin Väläys pimeässä. Kuinka piristävää olikaan sukeltaa menneeseen, tosipohjaiseen tarinaan. Ihan tarpeeksi kieriskellään yltiöpäisen identiteetin etsimisen ja eksistentialismin syvissä kaivoissa.
Olet oikeassa Anna sanoessasi, että ”olemme monessa mielessä ihan hulluja, kun valitsemme tällaisen ammatin”. Hullun ihanasti hulluja.