Eilen Kariston kirjasyksyn avajaisissa näyttelijät Sari Siikander ja Elina Stirkkinen antoivat vinkkejä luontevaan esiintymiseen. Tärkeintä on olla oma itsensä ja pyrkiä tilanteessa keskittymään yleisöön tai haastattelijaan. Vain niin syntyy aito vuorovaikutus. Mikä yksinkertainen oivallus, niinhän sen pitää mennä! Täytyy unohtaa typerä oman habituksen tarkkailu: onko tukka hyvin, mitä muut ajattelevat, tuleeko pissahätä, pulauttelenko jälleen lauman sammakoita ja annan idiootin vaikutelman. Omaan napaan kerääntyvä energia kannattaa vapauttaa siirtämällä mielenkiinto itsestä muihin. Ja johan pelittää.
Toinen oivallus: myönteisen palautteen merkitys hengen luojana. Näyttelijät kertoivat tehneensä kuusi vuotta sitten teatteriryhmässään päätöksen, etteivät koskaan anna toisilleen negatiivistä palautetta. No niin, nyt katson peiliin. Olen tölvinyt tälle syksylle tarpeeksi, selitykseksi ei kelpaa oma kurja olo ja sen purkaminen muihin. Tiedän, miten paljon itseen kohdistuva piruilu satuttaa, eikä ole mitään älyä aiheuttaa samaa tympeää oloa toisille. Vain tsemppaamalla voittaa, ei nälvimällä.
Mutta ne kädet. Niiden kanssa pelaaminen jäi edelleen mysteeriksi. Maailman vaikein asento on seistä suorana ja roikottaa käsiä sivuilla. Kotona se onnistuu, mutta auta armias, kun pitäisi seistä kädet r-e-n-n-o-s-t-i sivuilla sosiaalisessa tilanteessa – vaikka vain keskustelisi naamatusten kaverin kanssa kadulla. Tuhat kertaa helpompaa (lue: turvallisempaa) on kietoa kädet puuskaan tai hypistellä kädessä kynää, kirjaa tai jopa mikrofonia. Ne suojaavat. Miltä? Hyökkäävältä haastattelijalta vai ilkeältä yleisöltä, joka vain ja ainoastaan tahtoo bongata mokia ja änkkäyksiä. Stop, stop. Taas väärille raiteille. Lupaan tästä lähtien takoa kallooni, että yleisö on ystävä. Kuuntelijat ovat aina kiinnostuneita minusta – ja vielä paljon tärkeämpää: minä olen KIINNOSTUNUT heistä!
Ps. Kariston tilaisuudessa esiintyivät rennosti ja luontevasti muun muassa grafomaanikot Anneli Kanto ja Terhi Rannela, jotka kertoivat nanowrimoilusta alkunsa saaneesta Tähystäjäneidosta. Fantasiatrilogian ensimmäinen osa tulee pian ulos uunista. Njam, lämpimäisiä.
26 kommenttia
Comments feed for this article
1 syyskuun, 2011 klo 10:26 am
Anneli
Oi, kiitos kaunis Kirsti postauksesta! Noin virkeänä vaikka jäitte vielä bilettämään, kun ensimmäinen tamperelaisosasto lähti. Mietin juurikin, että eilinen sessio oli niin hyvä, että pitäisi kirjoittaa Grafomaniaan.
Kirjoitat tuosta negatiivisesta palautteesta, jota itse antaa itselleen. Minulle on ollut suuri oivallus ihmisaivojen monikerroksisuus. Meillä on fiksu cortex mutta myös limbiset ”matelijan aivot” ja aivojen osa, joka ei toimi yhteydessä aisteihin vaan saa kaiken informaationsa aivoilta. Siitä johtuu, että kun ajattelemme sitruunan haukkaamista, vesi alkaa valua suuhun.
Tällä aivojen osalla on iso merkitys käyttäytymisellemme.
Jos annamme sille jatkuvasti tällaista informaatiota: olen surkea, kaikki vihaavat minua, epäonnistuin taas, en osaa, nämä tyhmät matelijanaivot eivät osaa suodattaa ja tulkita viestiä, vaan perhana, uskovat. Seuraavaksi alkavat syöttää tätä informaatiota takaisin.
Ole tarkkana, millaista sisäistä puhetta itsesi kanssa pidät.
1 syyskuun, 2011 klo 10:41 am
Terhi
Olen vanha! Päiväreissu Helsinkiin ja olen aivan puolikuollut! Ja huom. ei pisaraakaan alkoholia.
Ilta oli tosi kiva ja esiintymiskoulutus mainio. Tajusin mm. että istuin Sylvi Symposiumissa koko puheenvuoroni ajan vinossa, huomiopiste (jee, uusi sana heti käyttöön) tiukasti haastattelijassa, ei yleisössä. Konkreettisia, hyviä vinkkejä, joista inspiroiduin ja jotka otan käyttöön.
Muutenkin ilta täynnä kiinnostavia tekijöitä, kirjoja, herkkuruokaa ja mukavia ihmisiä.
1 syyskuun, 2011 klo 10:50 am
kirsti k
”Kirjoitat tuosta negatiivisesta palautteesta, jota itse antaa itselleen.”
Luulin puhuneeni siitä, ettei toisille pitäisi antaa negatiivista palautetta. Mutta tietenkin on tärkeää olla kiltti myös itselleen. Se vaan on niin luontaista lähteä siitä, ettei kuitenkaan osaa – ei tule isoja pettymyksiä, vaan pienetkin onnistumiset tuntuvat jättimäisiltä.
Totta tuo matelijanaivojuttu: nehän syövät kaiken hyvällä ruokahalulla. Minun emäntänä pitäisi poistaa menusta pilaantuneet ruokalajit. Mutta välillä tunnen olevani voimaton.
1 syyskuun, 2011 klo 10:56 am
Anneli
”Tiedän, miten paljon itseen kohdistuva piruilu satuttaa” – luin tämän tosiaan niin, että itse piruilee itselleen. Tämä sisäinen vähättelypuhe ja itselleen negatiivisen palautteen antaminen on nyt jotenkin kovasti mielessäni, ilmeisesti sen takia luin tekstisikin väärin.
1 syyskuun, 2011 klo 11:03 am
anuh
Mulle oli suht tuttuja asioita kaikki kropan suojaamiset ja itsensä unohtamiseen pyrkimiset jne. (olen ”yllättäen” kokeillut suunnilleen kaikki konstit mitä maailmassa on keksitty), mutta ne on just niitä asioita joita on hyvä muistutella mieleen toisinaan, tai useamminkin 🙂
Mun havaintojen mukaan muut ihmiset on yleensä hirmu kilttejä ja kehuvat aina että hyvin meni, vaikka olis oikeasti mennytkin vähän tönkösti mutta jäykästi. Sen sijaan nuorempana mä juutuin itse jauhamaan just sitä ainoaa tyhmää asiaa jonka olin suustani päästänyt, ja autuaasti työnsin sivuun kaiken mikä ehkä meni hyvin… Onneksi oon oppinut tuosta tavasta aika hyvin pois.
1 syyskuun, 2011 klo 11:04 am
anuh
PS: Ja oli mahtavan kivaa tavata teitä! 😀
1 syyskuun, 2011 klo 11:07 am
Terhi
”Näyttelijät kertoivat tehneensä kuusi vuotta sitten teatteriryhmässään päätöksen, etteivät koskaan anna toisilleen negatiivistä palautetta.”
Tähän on kirjoitettu kaunis elämänasenne. Lisää tällaista! Tästä pidän ja tähän pyrin. Ystäväpalaute ja kirjallisuuskritiikki ovat kaksi eri asiaa.
Niitä kiviä lentää joka tapauksessa.
Kyllä kirjailija yleensä itsekin tietää teoksensa ilmestyessä kirjansa mahdolliset puutteet; kaikkea / jokaista lukijaa ei kerta kaikkiaan pysty ottamaan huomioon. Ja sama esiintymistilanteessa: kämmit jäävät mieleen, mutta niitä ei tarvitse jäädä märehtimään vaan kannattaa keskittyä onnistumisiin.
1 syyskuun, 2011 klo 11:16 am
Anneli
Oiskohan tämä ajatus Julia Cameronilta vai Goldbergilta, joka tapauksessa: parhaimpia tuloksia saadaan palautteella, joka keskittyy siihen, mikä tehdyssä työssä on onnistunutta ja hyvää. Silloin tekijäkin tarttuu onnistuneeseen ja kehittää sitä eteenpäin. Toimimattomiin tai vähemmän onnistuneisiin osiin fokusoiminen aiheuttaa sen, että tekijä takertuu epäonnistumisiinsa ja jää niihin kiinni.
Tässä voipi olla vinha perä.
1 syyskuun, 2011 klo 11:18 am
Helmi-Maaria Pisara
Yhdyn edelliseen; kaunis elämänasenne! Positiivinen palaute auttaa jaksamaan. Kun vain jaksaisikin aina, jokapäiväisessä elämässä muistaa antaa edes pientä iloista palautetta läheisilleen, niin johan olisi kaikkien mieli mustinakin päivinä parempi 🙂
Ja kun käsiin ei keskity lainkaan, ne roikkuvat kyllä varsin luontevasti sivuilla. Tosin mun mielestä niitä voi myös heilutella silleen pienesti ja kivasti.
1 syyskuun, 2011 klo 12:37 pm
kirsti k
”Ystäväpalaute ja kirjallisuuskritiikki ovat kaksi eri asiaa.”
Kyllä ovat, mutta ystäväpalautettakin voi antaa monella tavoin. Muistan, kuinka sain Piruettiystävyydestä kollegaystävältä palautetta, jossa hän kertoi avoimesti mielipiteensä kirjasta, sekä plussat että miinukset. Hän perusteli kantansa, ja minä sain perustella omani eli miksi olin kirjoittanut kuten olin. Vaikka palaute oli osin negatiivinen, se on jäänyt mieleen arvokkaana ja rehellisenä. Parempi, että kuulin sen häneltä itseltään enkä mutkan kautta. Tämä nyt on hieman ristiriidassa tuon pelkkää-positiivista-palautetta -idean kanssa. Ehkä loppujen lopuksi on viisainta pitäytyä pääsääntöisesti siinä. Nämä ovat niin herkkiä asioita ja kukin ottaa ne tavallaan. Toisaalta ystävyyden elinehto on rehellisyys. Onpas nyt moniteräinen asia…
Helmi-Maaria: Minun käteni eivät vaan millään roiku sivuilla, kun ollaan porukassa, esimerkiksi ringissä juttelemassa. Kädet hakeutuvat heti vähintään vatsan päälle puristelemaan toisiaan. Heiluttelu auttaa pikkuisen, kiitos vinkistä!
Harkitsen käsienroikottamisterapiaa.
1 syyskuun, 2011 klo 1:04 pm
Anneli
Ystävänä kerron, mistä olen kirjassa/näytelmässä tykännyt ja mitä siinä näin. Olen rehellinen, mutta mahdollisista puutteista kaverini kuulee kyllä ihan riittävästi muualta. Kun kirja on tullut julki, kirjoittaja on yleensä hyvin epävarma (tai suorastaan kauhuissaan) ja kaipaa tukea ja kannustusta. Se on kavereiden homma.
On eri asia, kun antaa palautetta keskeneräisestä kässäristä. Silloinkin kannattanee keskittyä työn ansioihin ja etsiä työstä sen erityislaatuisuus, jota kannattaa kehittää. Mutta pelkkä positiivinen palaute ei tässä vaiheessa ole mielestäni paras lähestymistapa, koska tarkoitus on nimenomaan auttaa kässäriä eteenpäin. Näin ymmärrän tuon Camerontaigoldberg-ajatuksenkin, kyse on siitä, missä fokus on, puutteissa vai ansioissa.
1 syyskuun, 2011 klo 1:17 pm
Terhi
Komppaan Annelia, koska sain juuri hältä erinomaisen rakentavaa palautetta keskeneräisestä romaanistani. Ilman palautetta olisin lukossa. Nyt pääsin taas eteenpäin.
1 syyskuun, 2011 klo 1:38 pm
Taina
Minun käteni huitovat vaikka minne suuntaan, kun oikein alan puhua. Ja ehkä tosiaan puhuisin enemmänkin, mutta käteni väsyvät – minkäs sille mahtaa, että on enemmän tekevä sapiens kuin puhuva sapiens.
Roikottamista on siis harjoiteltava 😛
1 syyskuun, 2011 klo 3:03 pm
kirsti k
Anneli ja Terhi, tätä juuri tarkoitin sanoessani, että kukin ottaa nämä asiat tavallaan.
Minä mielelläni haluan kuulla, mitä mieltä kaverit ovat kirjoistani sitten kun ne ovat ilmestyneet. Keskeneräisiä harvoin näytän kenellekään. Mutta sitten kun opus on ulkona, tahdon keskustella, vängätä ja perustella ratkaisujani. Tuntuu kivalta, kun joku on kiinnostunut. Niin minä sen koen. Eli antakaa tulla! Negatiivinenkin palaute on minusta mukavampaa kuin vaikeneminen, joka kertoo joko siitä ettei kaveri ole viitsinyt/ehtinyt lukea kirjaa tai hänellä ei ole mitään hyvää sanottavaa siitä.
1 syyskuun, 2011 klo 3:13 pm
kirsti k
Hyvä, että tämä tuli puheeksi, että jatkossa tietää, millaisesta palautteesta kukin tykkää. Lupaan olla enää pahoittamatta kenenkään mieltä ja pyydän anteeksi. En ymmärtänyt. Olen myös aika väsy ja se purkautuu tyhmällä tavalla.
Poistun roikottamaan käsiä.
1 syyskuun, 2011 klo 5:06 pm
Katariina
Hyvä postaus, Kirsti!
Ehdottomasti on niin, että aito myönteisyys sekä itseä että toisia kohtaan parantaa fiiliksiä ja suorituksia ja nostaa elämänlaatua ja värähtelyjä yms.
Tosin myönteistäkin palautetta on monenlaista, vilpitöntä ja sitten sellaista teennäistä, joka ällöttää. Stella Polariksen kouluttajat korostivat, että myönteisen palautteen pitää olla rehellistä, aitoa ja totta. Eli teennäisyys kyllä loistaa korulauseiden takaa. Me suomalaisethan vihataan imartelua niin, ettei sen pelossa uskalleta toista kehuakaan. Siis sen pelossa, että toinen luulee minua imartelijaksi ja miettii, mihin pyrin ja missä tässä on koira haudattuna.
Siispä harjoitusta todella kaivataan sekä myönteisen palautteen antamisessa että yleensä myönteisten asioiden löytämisessä.
Olen myös sillä linjalla, että keskeneräisestä tekstistä voi ja pitääkin – kysyttäessä – antaa kritiikkiä ja korjausehdotuksia, mutta uunituoreesta, valmiista kirjasta en menisi sanomaan sen kirjoittajalle pienintäkään mutta-lausetta. (Paitsi Kirstille, kun nyt tiedän, että sinä kestät sen ja haluat keskustella rehellisesti kirjastasi. Silti saat kyllä itse tulla pyytämään kritiikkiä.) Minulla itselläni on tuoreen kirjan suhteen ihan kestämätön vereslihalla -olo. Kaikki mutat satuttavat. Aavistan ja epäilen pahaa niistäkin lauseista, joita ei sanota. Hiljaisuus on siis omissa korvissani täynnä EI-lauseita.
Ennen pitkää iho kasvaa takaisin ja rupean kestämään jo pientä kritiikkiäkin. Sitten isompaakin. Nyt voisin jo ottaa hyvinkin vastaan rakentavaa palautetta esim. vuoden takaisesta kirjastani ja vielä tietysti paremmin vanhemmista kirjoista. Se olisi aika tärkeääkin oman ammattitaidon kehittymisen kannalta.
Pystyin jopa keskustelemaan rauhallisesti erään sukulaisen kanssa, kun hän aika kiihkeästi lyttäsi erään vanhan kirjani. Nukuin seuraavan yön rauhallisesti, ja onnittelin itseäni kypsästä asenteesta, kun sitten yhtäkkiä rupesikin v-käyrä nousemaan… Enkä ole vieläkään antanut anteeksi hänelle. (tästä on jo kaksi vuotta.) No, saamani kritiikki ei ollutkaan rakentavaa vaan ihan selkeetä haukkumista.
Eli kun tapaan tämän mainitun pyövelini, minulla menee väkisinkin kädet puuskaan!
1 syyskuun, 2011 klo 6:03 pm
Terhi
”Minulla itselläni on tuoreen kirjan suhteen ihan kestämätön vereslihalla -olo. Kaikki mutat satuttavat. Aavistan ja epäilen pahaa niistäkin lauseista, joita ei sanota. Hiljaisuus on siis omissa korvissani täynnä EI-lauseita.”
Sinäpä sen kiteytit, Katariina-kuomaseni! Minä kutsun ensimmäisen kierroksen palautetta ns. tekijänkappalepalautteeksi. Kirjailija jakaa tekijänkappaleensa 25 läheiselleen. On syksyn ihanin hetki, kun saa kirjoittaa kuoreen ystävien nimiä ja kirjoittaa persoonallisia omistuskirjoituksia. ❤
Hetken kuluttua alkaa pulpahdella palautetta ja kirjailija oivaltaa, ettei mennyt ihan tyystin metsään, valelee itseään pinkillä ystäväbalsamilla tulevaa, mahdollista kivitystä silmällä pitäen, jonka sitten kestääkin aika hyvin.
Kirjailija tajuaa myös varsin hyvin, että ystäväpalaute on hieman värittynyttä, rehellistä kyllä, mutta solidaarisen kannustavaa ja antaa sen anteeksi, antaa itselleen luvan nauttia loppuun asti tehdystä työstä. Kirjailija tietää hyvin itsekin, että nyt heilahti mukaan turhan monta dramaattista juonenkäännettä, joissakin luvuissa imelyysmittari on kaakossa tai että tiukkanutturalukija ei ainakaan ole huumorin suhteen samalla aaltopituudella.
Nyt kun edellisen kirjan ilmestymisestä on kulunut vuosi, ajattelin pyytää kustantajalta kritiikkinipun luettavaksi. On kulunut tarpeeksi aikaa, että pystyn lukemaan palautteen ilman erityisiä tunnekuohuja. Rakkaat henkilöhahmot ovat jo hieman etääntyneet, eikä heitä tarvitse puolustaa. Lukijakirjeitähän tippuu säännöllisesti, mutta niistä 99,9 % on positiivisia. Harva (ainakaan nuori nainen) viitsii etsiä meiliosoitteen haukkuakseen.
1 syyskuun, 2011 klo 6:26 pm
Sari
Joskus on vähän pelottavaa, kun kanssaihminen pyytää palautetta tekstistään tai muusta tuotoksestaan. Kun aina ei voi tietää, haluaako hän palautetta vai positiivista palautetta. Pitäiskö nyt siis pääsääntöisesti ajatella, että hän haluaa positiivista palautetta?
Tietenkin paras kritiikki on sananmukaisesti rakentavaa, osoittaa tekijälle niitä hyviä aineksia. Mutta mielestäni on niinkin, että kaikkein makein on kiitos sellaisen ihmisen suusta, joka ei tapaa antaa sitä ilmaiseksi ja lämpimikseen. (Pärjäisin varmaan hienosti koirakoulussa!)
Sari
1 syyskuun, 2011 klo 6:42 pm
Salla
Kun pyydän kommentteja keskeneräisestä käsikirjoituksesta (mitä tapahtuu äärimmäisen harvoin, siis muilta kuin kustannustoimittajalta), haluan ennen kaikkea tietää, mikä lukijan mielestä mättää ja mikä pitää aivan ehdottomasti säilyttää. Siinä vaiheessa käsikirjoituksen eteen voi tehdä vielä aivan valtavasti. Voi tehdä suuriakin muutoksia. Lähteä jopa johonkin aivan toiseen suuntaan.
Kun kirja on ilmestynyt, mitään ei ole enää tehtävissä. Siis juuri sen kirjan suhteen. Aivan heti kirjan ilmestyttyä voi olla vaikea suhtautua kyseenalaistavaan palautteeseen sillä tavoin, että ”mitä voisin kirjailijana tästä oppia, miten tehdä jatkossa”. Silloin vain joko a) harmittaa, ettei toinen ole ymmärtänyt kirjan upeaa kokonaisuutta tai b) harmittaa, että on onnistunut kirjoittamisprosessin aikana jotenkin sössimään koko upean kokonaisuuden.
Kritiikit luen kyllä aivan saman tien, kun vain saan ne käsiini.
1 syyskuun, 2011 klo 7:06 pm
kirsti k
Stella Polariksen naiset muistuttivat moneen kertaan siitä, kuinka tärkeää on kuunnella ja myötäillä toista vuorovaikutustilanteessa. Jotenkin sitä silti liian usein menee siihen halpaan, että olettaa muiden suhtautuvan asioihin samoin kuin itse. Että muka kaikki haluaisivat ruotia uunituoreita kuten minä. Hyvä nyt tietää, että enemmistö pitää sitä törkeänä.
Sari, olisin voinut lyödä vetoa, että olet suorittanut koirakoulun kiitettävin arvosanoin.
Aasinsilta: putosin juuri taivaalta, laskuvarjolla. Se tuntui huikealta ja pelkäsin paljon vähemmän kuin mitään esiintymistä. Silti olisi höpsöä olettaa, että kaikki kaverini nauttisivat hypystä yhtä lailla.
2 syyskuun, 2011 klo 5:53 am
anuh
Vau, Kirsti, huimaa! 🙂
Mun mielestä palautteessa on tuhat kertaa tärkeämpää sävy kuin sisältö. Kyllä mä kuulen mielelläni myös sellaisia asioita, joita voisi vielä parantaa, mutta tietty on kiva jos samalla kerrotaan myös mikä oli hyvää (eli mistä kannattaa pitää kiinni, erittäin rakentavaa sekin).
Sen sijaan jos ”palaute” haiskahtaa tikulla kaivelulta, jonka tarkoituksena on lähinnä saada mut tuntemaan huonoa fiilistä koko kirjan kirjoittamisesta, sellainen kertoo enemmän palautteen antajasta kuin kohteesta.
Jos taas kirjaan on kaikesta haravoinnista jäänyt ihan oikeasti joku typerä moka, niin sen kanssa vaan pitää elää, niin noloa kuin se onkin 😳 Mutta en näe mitään kauhean rakentavaa semmoisen yksittäisen, ilmiselvän mokan osoittelussakaan – on hyvin todennäköistä että kirjoittaja tietää siitä jo, asialle ei mahda enää mitään ja sen esiinnostaminen hieroo vaan lisää suolaa haavaan.
2 syyskuun, 2011 klo 10:56 am
Katariina Romppainen
Jos kanssaihminen pyytää palautetta keskeneräisestä tekstistään, kannattaa varmaan kysyä ensin, minkä tyyppistä palautetta hän toivoo. Eli haluaako hän oikeasti kuulla tekstin heikkouksista tai kohdista, joille pitäisi tehdä jotain, vai vaan luettaa tekstin ja kuulla: ”Hyvä se on, anna palaa vaan!”
Itse en enää näytä keskeneräisiä kässäreitä muille kuin kustannustoimittaja(i)lleni ja silloinkin vasta, kun eka version viimeinen lause on valmis. En halua, että kukaan ulkopuolinen sotkeentuu itselleni hitaasti selviävään prosessiin, joka muistuttaa palapelin palojen esiin maanittelua ja välillä umpimähkäistä, vaistonvaraista sijoittelua kokonaisuuteen. Ulkopuolinen voi nähdä palapelissä ihan eri kuvan ja ehdotella vääriä paloja. Yritän siis saada oman kuvani kirjasta mahdollisimman kirkkaaksi ensin. Joskus on käsis ollut useamman vuoden koskematta siksi, kun palat ovat totaalisesti hukassa ja itsellä tunne, ettei niitä kannata nyt etsiäkään. Tästä syystä ehkä olen ollut liiankin varovainen antamaan muillekaan tiukkaa palautetta (keskeneräisestä työstä), etten sotke liikaa toisen nupulla olevaa prosessia.
Eli palautteen antaminen kaikkinensa on aikamoinen taitolaji! Pitää kannustaa, ei saa latistaa, mutta toisaalta olisi hyvä myös auttaakin, jos toinen on ihan solmussa tekstinsä kanssa. Ehkä kannattaisikin esittää kiperiä kysymyksiä, tyyliin: Miksi näin, mitä tällä tarkoitat, miksi olet halunnut tekstiin tätä ja tuota? Ja se vaikein: Mitä haluat tällä sanoa, mikä on tekstin teema? Tai mikä onkaan tämän AIHE? Inhottavia kysymyksiä, mutta ehkä vastauksia ja perusteluja pohtiessa kirjoittaja voi itse hokata, että hitsiläinen, pitäisiköhän tuota ja tätä kohtaa vielä kirkastaa. Vai pitäisikö tappaa sittenkin joku henkilö ja darling, jotka eivät itse asiassa kuulu tähän tarinaan ollenkaan.
(No, tiedän kirjoittajia, jotka suuttuvat heti, kun mainitsee sanan ”teema”, niin että ainakin sitä sanaa kannattaa käyttää varoen ja vuorovaikutustilanteessa tuntosarvet valppaina kuulostellen.)
2 syyskuun, 2011 klo 11:06 am
Katariina
…mistä toi mun sukunimi ilmaantui tuon ed. kommenttiini? Ei siinä mitään vikaa sinänsä, mutta näyttää kamalan viralliselta, heh. t. eräs blogikommentoinnin amatööri
2 syyskuun, 2011 klo 1:06 pm
Terhi
Ystävä osaa pukea rakentavan kritiikin sellaiseen asuun, joka ei pistele saati kuulosta vittuilulta. Ei sen makeilua tarvitse olla. Mutta ei tätä tarvitse selittää, sillä ystävät ovat kyllä samalla aaltopituudella keskenään.
Vuosia sitten minulla ja ystävälläni oli kahden viikon mittainen riita (joka oli ennenkuulumatonta) erään töksäytyksen vuoksi.
Töks!Töks! -besserwisserismille olen allerginen.
3 syyskuun, 2011 klo 8:07 pm
Raili M
Keskustelu alkoi esiintymisillä ja on jatkunut hauskalla mielipiteiden vaihdolla kritiikistä, siis lähinnä ystäväsellaisesta. Minä hyppään takaisin alkuun.
Olen jotenkin totaalisen kykenemätön seuraamaan omaa esiintymistäni itse tilanteessa. Jos mies on paikalla ja sanoo ehkä jotain jälkeenpäin, minulla ei ole mitään mielikuvaa omista sanomisistani. Keskityn niin täydellisesti hetkeen, että en muista siitä mitään. Ja jos mies ei ole paikalla ja kysyy, miten meni, itselläni ei ole aavistustakaan. Turha siis edes yrittää miettiä, missä ne kädet olivat. Kai ne jossain huiskivat.
Kai kritiikki on aina arka paikka. Nyt olen odottanut uudesta aikuisten kässäristäni sellaista jo havin aikaa, ja vihdoin sainkin ystäväasiantuntijalta. Hassuinta oli, että kun olin miettinyt, kysynkö jo valmiiksi näitä, mutta jättänyt kysymättä, hän puuttui juuri niihin asioihin varmistaen omia epäilyjäni. Kritiikki tekovaiheessa on tosi tärkeä, nimenomaan se rakentava kritiikki, jossa epäkohtiin PITÄÄ puuttua. Valmiin kirjan kanssa se voi sattua, mutta terveellistä se silti on. Paitsi jos kriitikko ei jostain syystä ole tajunnut kirjan jujua ollenkaan, ja sellaistakin uskon tapahtuvan. Silloin sen on viisainta antaa mennä kuin veden sen vanhan kunnon hanhen selästä.
7 syyskuun, 2011 klo 10:25 am
Päivi
Auts! Tunnistan joitain palautepiirteitä itsestäni – tosin toivon, että olen jättänyt ne menneisyyteen. Muistan joskus antaneeni tuoreesta kirjasta ystäväpalautetta, jossa innostuin havainnoistani niin, etten osannut ajatellakaan, miten olennaisia ”nerokkaat” (ja ehkä myös besserwisseröivät) huomioni kirjoittajan korvissa olisivat. Sittemmin olen toivottavasti viisastunut.
Tahallisen ilkeää kritiikkiä en ole ikinä ymmärtänyt, en tietenkään kaveripalautteessa mutten myöskään kirjallisuukriitikkona. Nälviminen ei vie minnekään. Olennaisempaa on halu ymmärtää teos. Ja on ihan eri asia antaa palautetta valmiista kuin keskeneräisestä tekstistä, puhumattakaan siitä, onko palaute kollegiaalista vai julkista. Herkkyyskohtansa molemmissa!