Otsikon kysymys iski tajuntaani, kun luin Magdalena Hain blogikirjoitusta ”Fantasian merkityksestä lapsille ja nuorille” 27.12.2012. Otan asian esille Magdalena Hain luvalla myös täällä, koska mielestäni asia on tärkeä. Maggis oli polttanut hihansa fantasiakirjallisuutta koskevien typerien ja asiattomien kysymysten takia. Niitä olivat mm. Helsingin Sanomien yleisönosastokirjoituksessa 12.12. esiintynyt mutuun pohjautuva väite: ”Miksi kirjakaupoista ei löydy nuorille kunnollista luettavaa? Miksi enää ei kirjoiteta sellaisia kirjoja kuin silloin kun minä olin nuori?” Hän on joutunut myös sellaisten kysymysten ja väitteiden eteen kuin: ”Milloin kirjoitat ihan oikean kirjan? Minä en tajua fantasiaa. Mitä järkeä siinä on? Tämä tarina ei toimi, jos siitä ottaa fantasiaelementin pois. Miksi joku haluaa lukea mielikuvitusmaailmassa tapahtuvista asioista? Eiväthän ne ole totta.”
Ymmärrän hyvin, että Maggiksen kuppi on hiljalleen täyttynyt ja lopulta kuohahtanut yli. Olen itsekin joutunut vastaamaan samantyyppisiin kysymyksiin, tosin sillä erotuksella, että minun tapauksessani kysyjät ovat tarkoittaneet lasten- ja nuortenkirjallisuutta yleensä. Jostain kumman systä en silti tunne vieläkään suurempaa vetoa ns. aikuisten romaanien kirjoittajaksi. Käykää itse lukemassa Magdalena Hain postaus ja sen herättämä keskustelu.
Olen ilmeisesti hiukan vainoharhainen, kun ensin luin Maggiksen purkauksen niin, että siinä oikein halkipoikkipinoon-tyylillä todistetaan, miten paljon parempaa kirjallisuutta fantasia on kuin ns. realistinen lasten- ja nuorenkirjallisuus. Se nosti niskakarvani pystyyn. Keskusteltuamme aiheesta Maggiksen kanssa, minullekin lopulta valkeni, ettei hänen ollutkaan tarkoitus lytätä realistista lanu-proosaa, vaan nimenomaan juhlia fantasiakirjallisuuden ja sen eri muotojen murtautumista lasten- ja nuortenkirjallisuuden valtavirtaan. Se onkin mainiota! Jos Kodin Kuvalehden vuoden 2012 viimeisen numeron pientä uutista on uskominen, niin lanu-kirjallisuudella näyttäisi menevän suhteellisen hyvin. Ja koska arvokkainta arvoa mitataan nykyään tietenkin myyntiluvuilla, tarkoittanee ”suhteellisen hyvin” tässä sitä, että joku meidän kirjoittamiamme kirjoja ostaa.
Olen täällä joskus ennenkin ilmaissut mielipiteeni lasten- ja nuortenkirjallisuuden turhan ahtaasta lokeroinnista. Mitä esim. tarkoittaa ”realistinen lasten- ja nuortenkirjallisuus”? Ai niin, mutta onhan sekin tietenkin jaettavissa omiin lokeroihinsa. Olen näiden seitsemäntoista vuoden kirjallisuusmaailmassa haahuilun jälkeen tajunnut senkin, että kammoni kaikensorttista kategoriointia kohtaan johtuu aika pitkälti omasta pystymetsätaustastani. Olen sen verran yksinkertainen heppu, että ajattelen luvun tai kirjoittamistyön alla olevaa kirjaa ensisijaisesti yksilönä. Minulle on ihan sama mitä genreä se edustaa jos se vain on sellainen, että tulen juttuun sen kanssa. Joo, ymmärrän toki tutkijoiden, kirjastovirkailijoiden ja kirjakauppiaiden tarpeen jakaa lasten- ja nuortenkirjallisuuttakin yhä pienempiin ja sitä kautta ehkä helpommin markkinoitaviin alalajeihin. Ehkä minut voisi luokitella vanhaksi hipiksi, kun jaksan jankuttaa tätä vanhaa ja kulahtanutta fraasia: antaa kaikkien kukkien kukkia.
Kirjailijana minua ottaa päähän jos tapa jolla kerron pikku tarinoitani, luokitellaan katoavaksi kansanperinteeksi. Magdalena Haista poiketen en kertakaikkiaan pysty sanomaan, millaista kirjallisuutta lapset ja nuoret tarvitsevat. Jokaisella lukijalla iästä riippumatta on omat suosikkikirjansa. Teini-ikäisissä sanataideoppilaissani on ollut sekä fantasian että ns. realistisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden ystäviä. Ja onhan sellaistakin kirjallisuutta, jossa realistinen ja fantastinen kulkevat käsi kädessä. Timo Parvela sanoi radiohaastattelussa, että menestyäkseen pitää lasten- ja nuortenkirjailijan kirjoittaa sarjakirjoja. Minä voin siis huoletta luopua menestymishaaveistani. Ymmärrän toki, että joukoissamme on itseäni joustavampia ja ajan vaatimusten mukana työtapojaan muuttavia kollegoja. En kai minäkään vielä ihan uppotukkiosastolle kuulu. Ja joskushan jokaisen kirjailijan on lopetettava uransa. Aion kuitenkin sinnitellä vielä mukana, jos vain terveys ja pää kestävät. Omalla tyylilläni, omalla verkkaisella vauhdillani ja puolinäkymättömästi jostain taustalta tapahtumia seuraillen. Meitä lasten- ja nuortenkirjailijoita on niin vähän, että meillä ei ole varaa jakautua kuppikuntiin, vaan paremminkin yrittää oppia toisiltamme ja kannustaa toisiamme. Mitä sanoo Magdalena Hai? Mitä sanotte te muut?
Grafomania 
14 kommenttia
Comments feed for this article
2 tammikuun, 2013 klo 6:09 pm
J.S. Meresmaa
Hui, minä yksisoluisena en edes tajunnut, että Magdalenan kirjoituksen voisi ymmärtää niin, että siinä todisteltaisiin fantasian paremmuutta suhteessa realismiin! Koin sen eräänlaisena puolustuspuheena siitä, että fantasiassakin on järkeä ja monille se on hyvin tärkeä genre sekä lukijoina että kirjoittajina.
Kuppikuntiin on ihan turha järjestäytyä, kun kahvilakin on niin pieni. 😉 Itse luen sekä fantasiaa että realismia ja kaikkea siltä väliltä enkä näe mitään syytä vastakkainasetteluun. En ymmärrä sitäkään, miten toisen olemassaolo olisi toiselta pois — eivät ne kirjat ja lukeminen millään pääse loppumaan kummastakaan.
Ja jos tuntuu siltä, että pääsevät, voi tehdä kuten minä ja kirjoittaa itselleen juuri sellaista lukemista kuin itse haluaa.
2 tammikuun, 2013 klo 6:33 pm
Magdalena Hai
Juu, en minäkään sitä niin kirjoittanut! Musta on erityisen hienoa se, että lanu-kirjailijat keskustelevat, eivätkä jää jurnuttamaan nurkkaan itsekseen. Voisi syntyä turhaan mielipahaa siitä, mitä on sanottu ja mitä kenties tarkoitettu. 🙂 Hyvä Markku, että avasit sanaisen arkkusi!
Omasta puolestani kannatan nimenomaan monipuolista kirjallista kenttää: Että kaikille löytyisi jotain, mikä puhuttelee. Nuorena kärsin siitä, että meidän kunnankirjastosta ei juurikaan löytynyt itselleni sopivaa luettavaa. Tilanne on nyt muuttunut niin, että käytän edelleen nuortenosastoa tosi paljon, kun sieltä löytyy NIIN PALJON hyvää luettavaa. 😀 (Tosin toivoisin Suomeen enemmän ihan rehellisesti aikuisille suunnattua spefiä…)
Kannattaa vilkaista myös Lukuhoukan puheenvuoro realismin puolesta: http://lukuhoukka.blogspot.fi/2012/12/dissattaisiinko-viela-vahan-realismia.html Tässä tuli uutisena itselleni se, miten nuorempi/tulossa oleva kirjoittajapolvi (herttinen, kun tunnen itseni yhtäkkiä vanhaksi) joutuu jo puolustelemaan realismia! Voi, kun tähän saataisiin joku tasapaino.
2 tammikuun, 2013 klo 6:36 pm
Salla
Juuri tänään viimeksi kerroin siitä, miten olen päätynyt realistisesta nuortenkirjailijasta spefin kautta trillereihin. Puhuin siitä, että meille lasten- ja nuortenkirjailijoille kirjallisuuden leikkikenttä on paljon avoimempi kuin aikuistenkirjailijoille. Jos vain itsellä halua on, miksi ei kokeilisi niin keinua kuin liukumäkeäkin?
En koskaan päättänyt, että nytpä ryhdyn kirjoittamaan realistisia nuortenkirjoja. Niin vain kävi. Mieltä pakottavat tarinat, teemat ja henkilöt kehräsivät ympärilleen realistisen maailman tai tuntuivat löytävän ilmenemismuotonsa parhaiten siinä.
Kun lähdin kirjoittamaan Jäljellä-kirjaa, en ajatellut kirjoittavani spefiä, scifiä tai dystopiaa. Kirjassa minulle oli uutta ennen kaikkea aiempaa voimakkaampi juonivetoisuus ja jännittävyys. Lähitulevaisuuteen kirja siirtyi siinä vaiheessa, kun teemat ja niiden voimistaminen alkoivat sitä vaatia.
Lumikki-trilogian aloittavaa Punainen kuin veri -kirjaa ideoidessani halusin sen sijaan ihan tietoisesti kokeilla, miltä trillerin kirjoittaminen tuntuisi. Täytyy sanoa, että aivan rikollisen hauskalta. Uskaltauduin näköjään siihen leikkikentän laitteeseen, jossa saa parhaat vauhdit ja ihanimmat vatsanpohjatunteet.
Seison hyvien kirjojen ja hienojen kirjailijakollegoiden joukoissa.
2 tammikuun, 2013 klo 8:22 pm
Nimetön
Jos hommaa tarkastelee näin lasten- ja nuortenkirjastopuolelta (mutu-tuntumalta), niin Harry Potter -kirjoja voisi kai pitää jonkinlaisena vedenjakajana. Rowlingin sarja teki fantasiasta mainstreamia, Houkutus popularisoi kauhukirjallisuudesta tuttuja hahmoja ja nyt Nälkäpelin jälkeisessä maailmassa tietyntyylinen scifikirjallisuus menee hyvin lainaksi. Ja mikäs siinä, hyvinhän edellämainitun kaltaiset kirjat ovat lukemaan houkutelleet, ja samalla varmasti myös vaikuttaneet siihen mitä kustannetaan ja käännetään.
Vaan kylläpä realistiselle nuortenkirjalisuudelle olisi ja on myös tilausta, sillä tässä päivänä muutamana törmäsin taas hyllyjen välissä pariin innokkaaseen lukijaan, jotka halusivat fantasian ja muun sijasta kirjoja ”ihan tavallisista asioista, jotka käsittelisivät noin kaksitoistavuotiaan tytön elämää”.
Lisäksi Neropatin päiväkirjan kaltaiset koululaishuumorijutut ovat toistuvasti niiden kysytyimpien kirjojen joukossa, Risto Räppääjiä ja muita sellaisia unohtamatta.
Molempi parempi, siis?
Matti K. / Herwoodin kirjasto
PS: Saako lopuksi toivoa? Lukijana minusta olisi mukavaa, jos sarjoja olisi vähemmän ja itsenäisiä romaaneja enemmän.
3 tammikuun, 2013 klo 11:41 am
kirsti k
Hieno kirjoitus, vanha hippi!
”Minulle on ihan sama mitä genreä se edustaa jos se vain on sellainen, että tulen juttuun sen kanssa.” Näin on, luokitteluja minäkin karsastan, hyvä kirja on hyvä kirja. Juuri hänelle, johon se kulloinkin kolahtaa.
Sallan tavoin en koskaan päättänyt alkaa kirjoittaa realistisia kirjoja. En edelleenkään etukäteen valitse, mitä sorttia on tulollaan – enkä vielä kässärin valmistuttuakaan osaa/halua luokitella sitä mihinkään genreen, tai edes ikäryhmään. Se tehdään kustantamossa, kirjastoissa, kaupoissa ja lukijoiden päässä.
Toimin samalla tavalla kuin J.S. Meresmaa: kirjoitan sellaisia juttuja, joita itse haluan lukea. Toki muiden kirjoittamana tykkään lukea mitä lajia tahansa.
Magdalenalta tiedustellaan, milloin hän kirjoittaa ”oikean” realistisen kirjan. Minä puolestani olen saanut kouluvierailuilla kyllästymiseen saakka vastata kysymykseen ”miksi et kirjoita fantasiaa?” Vastaus: en osaa, huono mielikuvitus. Eli hatunnosto teille fantastikoille!
3 tammikuun, 2013 klo 12:14 pm
Nimetön
En seiso kenenkään joukoissa ja toisaalta seison siellä, minne tarina milloinkin kuljettaa. Jos siellä on joukko, niin mikäs siinä. Aivan sama. Nostan kytkintä aina kun siltä tuntuu.
Sarja vai ei? Sarja syntynee, jos tarinan henkilöillä on vielä jotakin sanottavaa, seikkailu on kesken. Jos ei niin ei. Onko asialla niin väliäkään?
Kaikki fiktiivinen on mielestäni fantasiaa. En koe olevani mielikuvitusrajoitteinen kirjoittaessani realismia tai erityisen etevä, kun sijoitan tarinani Emmental-juuston reiäistä aukeavaan maailmaan.
Mielestäni kirjailijan työssä hienointa on vapaus. Siksi genre- ja lokerointiyritykset, vastakkainasettelut yms. ottavat jonkin verran aivoon. Kirjailija on taiteilija, kai, yleensä, luulisin, jopa, kenties, kuitenkin… Mieli tuottaa materiaalia, minkälaista milloinkin. Se on lähtökohta. Ja jos sille löytää vielä lukijoita, edes hieman, elämälle kiitos!
T. Ansu
3 tammikuun, 2013 klo 12:21 pm
Terhi
Sanotaan, ettei typeriä kysymyksiä ole olemassa, mutta kyllä niitä on, juuri nuo luetellut, joihin itse kukin meistä joutuu aika ajoin vastaamaan. Yrittäkäämme sinnitellä. Yleensä em. kysymykset kertovat enemmän esittäjänsä lukeneisuudesta (ts. lukemattomuudesta).
Lukijani tai koulukeikoilla tapaamani nuoret eivät ole KOSKAAN kyseenalaistaneet kirjoittamiani lajityyppejä, päinvastoin. Sitä sen sijaan kummastelen, että olen aina ollut aktiivisessa kirjeenvaihdossa realististen kirjojeni lukijoiden kanssa, mutta Kuparisaari-trilogiasta en ole saanut ainuttakaan suoraa lukijaviestiä.
3 tammikuun, 2013 klo 6:17 pm
karpio
Minultakin on muutamaan otteeseen kyselty, miksi en kirjoita fantasiaa. Olen vastannut kysyjille, että en minä osaa kertoa siihen mitään syytä. Että kirjoitan näitä omia juttujani tietämättä oikein itsekään, mitä ne ovat. Ehkä hyväntahtoisia pieniä kirjallisia olioita? Pääasia, että niissä on jonkinlainen tarina ja oma maailmansa, johon toivon lukijan uskovan. Luonto on niissä yleensä aika suuressa roolissa, ja sen kautta päästäänkin jo sellaisten asioiden äärelle, jotka ehkä eivät ihan jokaiselle lukijalle enää olekaan kovin arkipäiväisiä.
Viimeksi marraskuussa, Lukukeskuksen Kirjailija joka kouluun -pilottikiertueella eräs teinityttö kysyi, miksi kirjani ovat niin synkkiä. Hämmennyin kysymyksestä melkoisesti, enkä osannut esittää muuta kuin vastakysymyksen: ai, ovatko sinusta? Kirjallisia mieltymyksiä ja lukutapoja on monia. Ja mikä parasta, ne kaikki ovat ok.:)
4 tammikuun, 2013 klo 11:27 am
Magdalena Hai
”Mieltä pakottavat tarinat, teemat ja henkilöt kehräsivät ympärilleen realistisen maailman tai tuntuivat löytävän ilmenemismuotonsa parhaiten siinä.” Tämä oli mahtavasti sanottu ja pätee ihan yhtä lailla spefiin. Tarinat, teemat ja henkilöt kehräävät ympärilleen maailman. 🙂
Mutta siinä olen kyllä eri mieltä, että kaikki fiktio on fantasiaa. Tai joo, onhan se, jos fantasialla ymmärretään, että se on keksittyä, kuviteltua. Mutta kyllä fantasia on ihan oma kirjallisuudenlajinsa. Ehkä ajattelen tästä eri tavalla siinä mielessä, että en näe genren määrittelyä vastakkainasetteluna, vaan enemmänkin toteamuksena. Että tässä tarinassa on tällaisia piirteitä. On hyvä kysymys, miksi tällainen määrittely sitten pitäisi ylipäätään tehdä. Lukijan hyväksi kenties? Pelkästään spekulatiivisen fiktion piirissä on valtavasti alalajeja, jotka eivät vetoa läheskään kaikkiin sen lukijoihin. Perinteisen fantasian lukija saattaa ahmia realistisia kirjoja, mutta ei koskisi pitkällä tikullakaan hc-scifiin. Tai scifin lukija karsastaa chick litiä ja fantasiaa, mutta lukee mielellään dekkareita. Tottakai luokittelussa on myös kääntöpuoli: se rajoittaa lukijan valintoja. Jos kirja määritellään luokkaan, josta lukija ei tavallisesti innostu, hän ei todennäköisesti tartu siihen.
Toisaalta luokittelu tekee genren hyvällä tavalla näkyväksi. Olen saanut omasta postauksestani positiivista palautetta juuri niiltä tyypeiltä, jotka ovat joutuneet puolustelemaan sitä, että he lukevat spefiä. (Varmaan sama pätee nuortenkirjoja lukeviin aikuisiin, mutta tässähän ei ollut kyse vastakkainasettelusta. Itse asiassa tuota kirjoittaessani puolustin varmasti alitajuisesti myös lanu-kirjallisuutta yleensä.) Monelle sellaiselle, joka ei itse lue spefiä, Sormusten herra ja Harry Potter edustavat koko laajaa spefin kenttää. Se on vähän sama kuin jos sanottaisiin, että kaikki realistinen nuortenkirjallisuus on samanlaista kuin Markun kirjat. 🙂 Ja siis tätä kuulee myös paljon lukevien, fiksujen ihmisten suusta. Suomessa on kerta kaikkiaan totuttu ajattelemaan, että fantasia on suppea kirjallisuudenlaji.
Mutta sitä ehkä tässä haen, että genremäärittelyä ei pitäisi kokea lokeroinniksi, vaan enemmän suuntaviivoiksi tai suositteluksi. Vähemmän rajana ja enemmän mahdollisuutena. Että tällaistakin on, tällaistakin voi tehdä.
5 tammikuun, 2013 klo 11:21 am
Nimetön
Olisipa oikeastaan aika luksusta, että lanu-väellä olisi varaa käydä genrejen (olipa luova genetiivi..) väliseen taistoon. Onneksi sellaiseen ei oikeasti tunnu olevan tarvettakaan. Ehkä lanu-genre sinänsä on jo riittävä rajaus, henkseleiden paukuttelun aihe – tai taakka.
Jälleen kiukustuin Kuopion Suomalaisen kirjakaupan tapaan arvostaa (tai olla arvostamatta) lanu-kirjallisuutta. Yläkerrassa oli näyttävästi esille heti ehdokkaiden julkistamisen jälkeen Savonia-ehdokkaat, mutta Tuija Lehtisen Pesää! puuttui pöydästä. Piruuttani kysyin sitä, myyjä meni hämilliseksi: ” Jaa oisko se loppunut nyt siitä. Tai taitaa olla alakerrassa.” Just joo. Kävin parin päivän päästä uudelleen, ei ollut edelleenkään Pesää! näkyvillä ehdokkaana tms missään.
Eipä kaupassa huomioitu mitenkään myöskään Topelius- tai Lydecken-ehdokkaita, vaikka jälkimmäisessä oli ehdolla myös kuopiolaisen kirjailijan tekele. Ja sitten valitetaan, etteivät nuorten kirjat hyllystä oikein liiku. No ei varmaan, kun ei niitä tuoda esille edes silloin, kuin näkyvyyttä olisi ilmaiseksi tarjolla valtakunnan mediassakin.
Kiukutuksen päätteeksi: ilolla olen kokenut, että tapaamani lanulaiset pitävät toistensa puolta. Yhden kirjan lukeminen ei tarkoita sitä, että muita ei enää luettaisi, vaan pikemminkin päinvastoin: yhdenkin kirjan lukenut laps tai nuor tarttuu sitä herkemmin toiseen, kolmanteen ja siitä eteenpäin.
Jotta kiitosta jokkaiselle yhteisestä hengestä! 🙂
talvisin terveisin Kirsi Pee
5 tammikuun, 2013 klo 6:19 pm
kirsti k
”Sitä sen sijaan kummastelen, että olen aina ollut aktiivisessa kirjeenvaihdossa realististen kirjojeni lukijoiden kanssa, mutta Kuparisaari-trilogiasta en ole saanut ainuttakaan suoraa lukijaviestiä.”
Jännä huomio, Terhi. Voisiko tämä liittyä jotenkin samastumiseen. Hyvin usein realistisia kirjojani tullaan kommentoimaan tyyliin ”ihan kuin meidän koulussa”, ”aivan kuin minä” jne. Enkä nyt väitä, etteikö fantasiaan voi yhtä sujuvasti solahtaa sisään, mutta joillekin saattaa olla helpompaa samastua jo olemassa olevaan tunnistettavaan ympäristöön ja tavallisiin ihmishahmoihin. En tiedä, kunhan arvelen.
5 tammikuun, 2013 klo 9:12 pm
Magdalena Hai
Olen tätä samaistumisasiaa miettinyt itsekin. Siihen törmää paljon, jopa siinä mielessä, että ”onpa hyvä, että sinulla on tässä tämä samaistuttava hahmo tytöille/pojille”. Ehkä fantasian lukijoille samaistuminen ei ole samanlaista kuin realistisen nuortenproosan lukijoille? En sanoisi, ettei se ole yhtä tärkeää, koska kaikessa kirjallisuudessa täytyy kehittää edes jonkinlainen tunneside kirjan hahmoihin. Mutta ehkä se on erilaista? Jos mietin itseäni nuorena lukijana, niin se, että päähenkilö olisi ollut suunnilleen samanikäinen ja ehkä samantyyppinenkin tyttö kuin minä, ei kerta kaikkiaan ollut olennaista. Samaistuin yhtä lailla viisisataa vuotta vanhaan homoseksuaaliin vampyyriin kuin intialaiseen vapaustaistelijaäitiin. Kenties fantasian lukijat hakevat kirjoista enemmän seikkailun tunnetta kuin samaistumispintaa? Tosin paranormaali romantiikka lähestyy tässä mielessä realismia, hahmot ovat usein lähellä lukijoiden ikää ja seikkailu tapahtuu ns. normaalissa maailmassa, vaikka hahmot itsessään ovatkin fantasiaolentoja. Ymmärtääkseni genren fanitkin ovat sitten kohtuullisen aktiivisia palautteen antajia.
6 tammikuun, 2013 klo 11:35 am
Nimetön
Samastumisesta:
En uskalla vetää yleisiä linjoja, mutta omalla kohdallani sanoisin, ettei genrellä ole samastumisen kannalta merkitystä. Kirjoittajan taidoilla on. Voin kyllä samastua vaikka hietakirppuun, jos hänet esitetään kiinnostavasti ja vakuuttavasti. Joskus etevä kirjoitaja vieläpä kieputtaa lukijaa niin, että tämä voi ”vaihtaa puolta” kesken tarinan, ts. samastumisen kohde vaihtuukin toiseksi.
Kuten Magdalenakin sanoo, niin tunneside on tärkeä. On vaikea (siis minun, joskin uskon että aika monen muunkin) innostua kirjasta, jos henkilöistä ei saa otetta. En usko, että tämä tarve on fantasian lukijoilla yhtään sen vähäisempi kuin muilla. Kertoipa eräs nuori mies kerran, ettei ole ikinä samastunut keneenkään niin voimakkaasti kuin Robin Hobbin Fitziin (Näkijän taru -sarjassa). Fitzin elämä ei tietenkään voinut olla lähimainkaan samankaltaista kuin mainitun nuoren miehen, mutta ehkäpä hän kävi läpi samankaltaisia kokemuksia, koki samanlaisia tunteita.
Sari
6 tammikuun, 2013 klo 5:59 pm
kirsti k
Magdalena kirjoitti ”Jos mietin itseäni nuorena lukijana, niin se, että päähenkilö olisi ollut suunnilleen samanikäinen ja ehkä samantyyppinenkin tyttö kuin minä, ei kerta kaikkiaan ollut olennaista.”
Just tätä hain, lukijat ovat niin ERILAISIA. Minulle nuorempana oli tärkeää se, että tunnistin kirjan henkilössä mahdollisimman paljon omia piirteitäni – sekä ulkoisia että sisäisiä. Sitä kautta sain ehkä oikeutusta ja vahvistusta omalle olemiselle, lohtua; kun tuo pärjää, kyllä minäkin. Jos sankarilla taas oli esim. yli-inhimillisiä voimia, minun oli heti vaikeampi kuvitella itseni selviytyjäksi hänen housuihinsa. (Voin kuvitella miten tylsältä ja mielikuvituksettomalta tämä kuulostaa fantasian ystävistä.)
Sari sanoi: ”Voin kyllä samastua vaikka hietakirppuun, jos hänet esitetään kiinnostavasti ja vakuuttavasti.”
Niin minäkin, mutta se on kohdallani paljon vaikeampaa kuin samastuminen realistiseen ihmishahmoon. Mutta täytyy sanoa, että nykyään ne parhaat silmien avautumiset tulevat juuri niiden kirjojen kohdalla, jotka luettuani pystyn ymmärtämään jotain olennaista itselleni vieraista ympäristöistä ja tilanteista, asenteista ja olosuhteista.