Lähetin taannoin kustantajalle omasta mielestäni humoristisen ja ironisen tarinan. Ei se varmasti aivan terävintä lastenkirjallisuuden kärkeä ollut, mutta silti kustantajan vastaus ainakin hieman kummeksutti.Tarinani tyyli on kuulemma niin realistinen, vaikka siinä esim. tapetin apinat heräävät eloon, keittävät kaakaota, pöllivät tandem-pyörän ja huristelevat pitkin kaupunkia.

Minun kannattaa kuulemma ehdottomasti jatkaa runojen kirjoittamista, kun olen niissä loistava. Piste. Aikuisten puolella minulta on kuitenkin runojen lisäksi julkaistu lyhytproosaa. Jotenkin en ihan usko, että minulla ei ole lahjoja kirjoittaa proosaa myös lapsille.

Kustantajan kirjeen jälkeen jätin kuitenkin työhyllylleni parikin lastenkässäriä, joissa on proosaa, mutta myös runoja. Iski epäilys ja masennus, kannattaako näitä keskeneräisiäkään töitä jatkaa, kun minulta odotetaan kuitenkin vain runoja.

Tapauksesta on kulunut nyt jo aikaa. Haaveilen kirjoittavani uuden pähkähullun ja riemukkaan kertomuksen, jossa voin irrotella sydämeni pohjasta. Ja tämän jumankauta teenkin, olen sen päättänyt! Rimpuilen irti ajatuksesta, että olen vain runoilija. En halua että kirjailijanakaan minua pannaan mihinkään lokeroon.

Mainokset