… sen kaveri, se jossa on piikit? Oikein, haarukka. Jokainen tiesi, eikö? Ilman miettimistä.

IMG_5413

Olen huolestunut. Hukkaan sanoja, yhä enemmän ja useammin. En pelkästään sivistyssanoja, vieraskielisiä tai ihmisten nimiä, vaan jokapäiväisiä kuten haarukka, peili tai riippumatto.

Stressiä? Ei liity pelkästään siihen; ilmiö ei laimene luppoaikoina, on kestänyt jo vuosia ja pahenee iän myötä.

Myös lyhytmuistini on surkea, sen sijaan muistan vaivatta kansakouluaikaisten todistusteni arvosanat ja luokkakavereiden syntymäpäivät. Mutta kun pitäisi keskustella eilen nähdystä elokuvasta: ei välttämättä mitään mielikuvaa juonesta tai näyttelijöistä, vaikka elokuva olisi ollut miten hyvä ja vaikuttava. Tunnelman muistan. Sama homma kirjojen kanssa.

Kaiken tärkeän listaan lapuille. Joskus unohdan katsoa lappua tai hukkaan sen. Parempi muistutuskeino on esimerkiksi teemukin jättäminen keskelle olohuoneen lattiaa. Mutta on siinäkin riskinsä: ei muista, mistä muki muistuttaa. Pitikö tyhjentää pyykkikone, maksaa lasku vai soittaa kaverille?

Tämä toistaitoisuus häiritsee jonkin verran. Arveluttaa tavata uusia ihmisiä ja julkiset esiintymiset pelottavat. Tuskastun siihen, etten saa ilmaistua asioita kuten tahtoisin. Puhuminen on aina epätäsmällistä, siksi nautin kirjoittamisesta: saan minuuttitolkulla miettiä yhtä sanaa, kukaan ei hoputa (en edes kehtaa kertoa, mitä sanaa tänään etsin).

Kun haastattelussa unohtaa tavallisen sanan, tuntuu samalta kuin eksyisi tutussa maastossa. Sitäkin on tapahtunut. En yksinkertaisesti tunnista paikkaa, kaikki tyhjää. Kamala hetki, onneksi vain hetki – tähän saakka olen pysähtymällä ja hengittämällä löytänyt takaisin kartalle.

Onko teillä vastaavia kokemuksia? Mikä on normaalia hajamielisyyttä, mikä huolestuttavaa? Pitäisikö mennä muistitesteihin?

(Niin, se sana jota en tänään saanut millään päähäni oli vesiputous.)

Kirsti