Miten minusta tuli lukija – tutut lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat

Posti toi ihanan kirjalämpimäisen. Se on esineenäkin kaunis ja kutsuva; odottaa vain nojatuolia ja teepannua!

Kiitos Ismo Loivamaalle, kustannustoimittaja Katja Jalkaselle  ja Avaimelle kevään hauskimmasta kirjoitustehtävästä. Oli hykerryttävää puhaltaa pölyjä lukemiseen liittyvistä muistoista.

Ismo Loivamaan toimittamassa teoksessa tunnetut lasten- ja nuorten kirjailijat kertovat siitä maagisesta hetkestä, kun he oppivat lukemaan – ja ennen kaikkea siitä, mitä sen jälkeen tapahtui.

Kirjailijat muistelevat lapsuutensa tärkeitä kirjoja – ikivihreitä klassikoita ja sarjakirjoja. Pääsemme lukijoina lähelle kirjailijoiden lapsuuden maailmaa: rakkaimpia lukuelämyksiä ja salaisia lukunurkkauksia. Entä millaisia muistoja liittyy kirjastoon ja kirjakauppaan?

Miten minusta tuli lukija -kirjan kertojat ovat syntyneet 1930–1980-luvuilla. Antologian henkilökohtaiset ja nostalgiset tarinat houkuttelevat muistelemaan, vertailemaan kokemuksia ja – nauttimaan taas lastenkirjoista.

Kirjailijat ovat: Maijaliisa Dieckmann, Paula Havaste, Hannu Hirvonen, Tuula Kallioniemi, Kirsti Kuronen, Tuija Lehtinen, Raili Mikkanen, Heikki Niska, Sinikka Nopola, Timo Parvela, Pia Perkiö, Terhi Rannela, Marja-Leena Tiainen, Kari Vaijärvi ja Maria Vuorio.

***

Jatketaan keskustelua täällä.

Milloin Sinä opit lukemaan?

Millaisia kirjastomuistoja Sinulla on? Tai kirjakauppamuistoja? 

Mitkä ovat lapsuutesi ja teini-ikäsi merkittäviä kirjoja? 

Pelkäsikö joku muukin Noidan käsikirjaa kuin minä? (tai siis: pelkääkö)

Entäpä rankka huume- ja rock-kuvaus Nancy?

Yläasteella Deborah Spungenin Nancy oli minulle kuin potku palleaan. Jotkut asiat eivät muutu: viimeksi eilen keskustelin vantaalaisten kasiluokkalaisten kanssa Nancyn vaikutuksesta.

Mitä olet aina halunnut kysyä kulttuurikriitikolta?

Entä jos tämänkertainen Grafomanian lehti olisi ystäväkirja, johon voisi kerätä lausumuksia, kysymyksiä tai huomioita kulttuurikriitikoille.

Minulla olisi tällaisille kysymyksille suoraa käyttöä. Joudun itse pohtimaan kysymystä, mitä olen aina halunnut kysyä kulttuurikriitikoilta. Mutta koska kysymys on jälleen kerran erinomaisen hyvä, näen viisaimmaksi joukkoistaa sen.

Mitä TE olette aina halunneet kulttuurikriitikoilta kysyä?

Kysymyksen lyhyet taustat (jonka voi ilolla skipata):
Kulttuurikriitikoiden kysymyskartelli on osa Luetko sinä -kampanjan tulevan syksyn painatetta. Luetko sinä -kampanja lähtee syksyllä kolmanteen kampanjavuoteensa. Kampanja tähtää yläkoulun kahdeksasluokkalaisten lukemiseen innostamiseen ja pyrkii synnyttämään luokassa kirjallisuuskeskustelua. Kirjallisuuskeskusteluun kannustetaan kirjallisuuskritiikin keinoin. Kaikki kampanjaan osallistuvat koulut lukevat yhteisen kampajatekstin, purkavat ja analysoivat sitä harjoittein ja lopuksi kirjoittavat siitä kirja-arvion. Kirja-arvioilla voi osallistua ensin alueelliseen ja siitä edetä valtakunnalliseen kilpailuun, jossa voittajat palkitaan.

Kampanjassa on ollut mukana parisenkymmentä alueellista sanomalehteä. 2011 lehdissä julkaistiin minun ja  2012 Vilja-Tuulia Huotarisen pieni jatkokertomus (tai kolmeosainen novelli. ) Tulevana syksynä kampanjakirjailijana on Christel Rönns. Mukana olevat sanomalehdet julkaisevat myös kampanjatekstistä tehdyn alueellisen voittaja-arvion.

Luetko sinä juhlii kolmen vuoden taivaltaan painatteella, josta löytyvät minun ja Vilja-Tuulian kysymykset kulttuurikriitikoille. Pidän haastetta hienona ja hien nostattavana. Itse katson, että kirjallisuuskeskustelua käydään tässä maassa vielä melko hennosti ja vähän, osin katveessa ja kanveesissa, toisten varpaiden päälle astumista peläten.

Palataan takaisin ystäväkirjaan: mikä kysymys on se, jonka itse naputtelisitte, jos mitä tahansa kerran saisi?

Siri

PS: Ehkä ihan reiluuttamme meidän pitäisi avata dialogin toinen puoli johonkin myöhempään blogaukseen: mitä olette aina halunneet kirjailjalta kysyä/ tai jopa: mihin haluaisitte kirjailijan haastaa. (Hei te kriitikot, kirjabloggarit, libristit, kirjavinkkarit ja muuten vain kirjallisuuden äärelle eksyneet.) Mutta se on eri blogikirjoitus se.

Grafomania onnittelee Katriina Kauppilaa!

Grafomania muistaa aina onnitella palkittuja kirjailijoita, mutta kirja ei kuitenkaan koskaan synny yksin.

Tärkeät taustajoukot jäävät liian usein vähälle huomiolle.

Siksi olikin ilahduttavaa lukea uutinen:

Ansioituneen kustannustoimittajan Alvar Renqvist -palkinnon on saanut kustannuspäällikkö Katriina Kauppila.

Kauppila aloitti työnsä kustannustoimittajana Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden osastolla vuonna 1993. Palkitsemisperusteluissa Kauppilaa kiitetään huippuammattilaiseksi, jonka osaaminen on syvällistä, monipuolista ja jatkuvasti kehittyvää. Hän on kotonaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden kaikilla eri osa-alueilla, ja hänen työssään on nuoren lukijan näkökulma aina aidosti mukana.

Tekijät kiittävät hänen tapaansa antaa rehellistä palautetta, tukea, avata solmuja ja rohkaista eteenpäin vaikeinakin hetkinä. Hän on myös pidetty työtoveri, jonka mielipiteitä kuunnellaan ja osaamista arvostetaan laajalti.

Suomen Kirjasäätiö perusti vuonna 1998 Alvar Renqvist -palkinnon tunnustukseksi ansioituneelle kustannustoimittajalle. Palkinto jaettiin nyt 16. kerran, ja sen arvo on 3000 euroa.

Tänä vuonna palkintolautakunnan jäseninä toimivat kustannusjohtaja Minna Castrén, kustantaja Niko Aula ja kustantaja Aleksi Siltala.

***

Minulla on ollut ilo saada tehdä kaikki Otavalta ilmestyneet nuortenkirjani Katin kanssa. Voisin listata roppakaupalla hyviä kustannustoimittajan ominaisuuksia. Yksi tärkeimmistä on kannustava. Kustannustoimittaja uskoo, kun kroonisesti epävarmalta kirjailijalta loppuu usko.

En koskaan unohda sitä, mitä Kati sanoi minulle Amsterdam, Anne F. ja minä -kirjaa toimitettaessa:

- Suomalaiset tytöt menettäisivät paljon, jos sinä et kirjoittaisi heille.

Tätä lausetta kannan mukanani.

Aurinkoiset onnittelut, Kati! 

Terhi

Lapset ja nuoret palkitsivat Siri Kolun Me Rosvolat Belgiassa!

Van harte gefeliciteerd, Siri en de Rovers!

Kinder- en Jeugdjury Vlaaderen eli Belgian hollanninkielinen lasten- ja nuortenraati on tänään 12.5.2013 Bruggen kirjafestivaaleilla palkinnut Siri Kolun Me Rosvoloiden hollanninkielisen käännöksen Ik en de Rovers (kääntänyt Annemarie Raas) toiseksi parhaana ikäkategoriassa 10-12-vuotiaat.

Grafomania hihkuu ylpeänä Sirin ja Rosvoloiden puolesta!

KJV on laaja lapsista ja nuorista koostuva raati, johon kuuluu osallistujia 4-vuotiaista 16-vuotiaisiin. Raatilaiset ovat jakautuneet kuuteen ikäryhmään. Jokainen ryhmä lukee kymmenen ikäryhmälle esivalittua kirjaa ja palkitsee niistä kolme parasta. Ryhmille on järjestetty lukupiirejä, joissa lapset ja nuoret voivat keskustella kirjoista ja vaihtaa niistä mielipiteitään. Raatiin on mahdollista osallistua myös etänä internetjuryn jäsenenä. Jokaisen äänestykseen osallistuvan tulee kuitenkin olla todistettavasti lukenut kaikki ikäryhmän kymmenen kirjaa, ennen kuin hän voi äänestää suosikkiaan. Toiminta on siis hyvin ammattimaista ja mahdollisimman tasapuolista. Belgian pääosin hollanninkielisellä Flanderin alueella on asukkaita reilut kuusi miljoonaa eli kokoluokka ei aivan hurjasti heitä Suomesta. Olisiko tällainen järjestäytynyt, laaja ja lukemaan innostava raatitoiminta mahdollista myös meillä?

Rosvolat ovat selvästi ryövänneet lopullisesti hollanninkielisten lukijoiden sydämet, sillä vuosi sitten Ik en de Rovers palkittiin Hollannissa Zilveren Griffel -palkinnolla, joka on paras tunnustus, jonka käännetty lastenromaani voi siellä saada.

Lisätietoa KJV:stä (samalla voi testata hollannin kielen taitojaan):

http://www.kjv.be/home/

Täältä löytyvät kaikki palkitut:

http://www.kjv.be/home/_docs/Winnaars2013.pdf

Salla

Out in office

Ystävät ihanat, olen seuraavat kolme viikkoa kirjaimellisesti out in office, työhuoneeni näyttää tältä:

****

Erakoiduin viime vuonna samaan aikaan samaan paikkaan. Riemullisinta oli olla ilman nettiä. Kevyt ja puhdas olo. Päätin heti perään olla koko kesän pois netistä, ja senkin jälkeen olen pystynyt suojelemaan itseäni koukuttumiselta, siltä levottomuudelta ja tunkkaisuudelta, jota maaninen surffailu ja googlettaminen saivat aikaan.

Nyt tunnen kaipaavani taas täydellistä nettipaastoa. Vapisen pelkästä odotuksesta: jo ylihuomenna istun lyijykynä kädessä pergolassa keskellä oliivilehtoa ja annan ajatusten muuttua värikkäiksi leijoiksi, nousta liitoon ja hulluun poukkoiluun.

Luulin pitkään, että osaan kirjoittaa vain kotona. Toisaalta en myös halunnut lähteä pitemmäksi aikaa pois kuvioista, kun poika vielä asui kotona, tykkäsin tehdä voileipiä ja passata. Olikin mukava yllätys huomata, että  uusi ympäristö virkistää niin, että pää alkaa rakentaa tuoreita polkuja, maisemat avautuvat hassuihin suuntiin ja pintaan nousevat sattumanvaraisuus ja rohkeus. Pidäkkeetön rohkeus, ainakin tunne siitä.

Olisi kiva kuulla, mikä teidän mielestänne on parasta residenssityöskentelyssä.

Lähden nyt unikkoja moikkaamaan, nähdään kesäkuussa!

 

Kirsti

Tulppa irti!

Minulle ei ole koskaan aikaisemmin käynyt näin.

Luin Eeva Kilven Kuolinsiivouksen - ja valtava pato aukesi!

Vajaassa viikossa kirjoitin 84 000 merkkiä.

Se tarkoittaa lähes 42 liuskaa, kahdeksaa laajaa lehtijuttua, kolmasosaa tavanomaisesta romaanistani.

Istuin keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa täysin hypnoottisesti, ei tullut mieleenkään keskeyttää. Harvoin soittelen tällaisia puheluita:

- Pulu, nyt on sellainen tilanne, ettei minusta ole ruokakauppaan moneen päivään…

Se oli ihanaa. Kirjoittamista intensiivisimmillään, maagisimmillaan, kauneimmillaan.

Nyt viimeistelen syksyllä ilmestyvää romaania, mutta kesäkuussa palaan kirjoittamiini liuskiin. Odotan jo…

Onko Sinulla samankaltaisia kokemuksia?

Lämpimät kiitokseni Eeva Kilvelle valtavan inspiroivasta teoksesta!

Terhi

Vau, näinkin voi arvioida!

Olenpa liikuttunut, hyrisen. Syynä kehräämiseen on Tytti Karangan blogin arvio kirjastani.

Kyllä, kyllä, kriitikko on tykännyt kirjasta. Mutta eniten ihailen hänen oivaltavaa kirjoitustapaansa. Karanka on paitsi hengittänyt romaanin sisällön myös kirjan kielen ja tyylin – ja kutoo ne viehkosti arvioonsa, leikkii. Seikka ei tietenkään aukea kuin kirjan lukeneille ja kirjailijalle itselleen, mutta toimii myös lukuvinkkejä etsiville, koska näin kirja tulee tykö aivan erityisellä tavalla.

Tässä muutama esimerkki, kursiivit ovat arviosta:

Sehän on selvä on päähenkilön lempitokaisu, joka toistuu läpi tarinan.

Hyrr-yrr hyrrääväksi, kirjassa käytän samaan tapaan alkusoinnuttelua ja tavutusta.

Ai niin, tässä tarinassa…  Jep, pienet huudahdukset ja jutustelumaisuus kuuluvat olennaisesti romaanin tyyliin.

… kaikilla nimillä on kasvot – ja tarkoitus. Kaikki elävät. Jopa ullakolla asuva… Haa, tuttu rytmi ja lauserakenne: niukkaa, tynkälauseita – tunnistan!

… kirjahyllyssä riippumatossa takan reunalla kuistilla… Luettelo ilman pilkkuja, kyllä.

Jokaisella aukeamalla uusi aika. Olla-verbi uupuu, tuttua.

Virkistävä idea kriitikolta! Tykkään. Sehän on selvä. Näitä lisää, toivon ma.

Bonuksena Karanka on oivaltanut asian, jota en kirjoittaessa tullut ajatelleeksi: kerrontatapa ja -koukut saavat tekstin vaikuttamaan ystävän kirjeeltä. Niinpä, loistohuomio.

Tuleeko sinulle mieleen jokin arvio, joka olisi sykähdyttänyt, iskenyt suoraan sydämeen?

Kirsti

Miten hiljentää auditoriollinen toukokuulevottomia nuoria?

Olin kouluvierailuilla, joiden tilauksessa oli toivottu, että tulokulmani liittyisi suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuden hyväksymiseen. Tuotannossanihan näitä teemoja on, mutta en lähtenyt liikkeelle siitä, että olisin kehottanut kuulijoita suvaitsemaan ujoja/hiljaisia/äänekkäitä/homoja/heteroita/maahanmuuttajia/… Aloitin tuntini puhumalla määrittelystä ja luokittelusta. Kerroin tietäväni, että varsinkin yläasteella ihmisillä on suuri tarve jakaa toisiaan lokeroihin ja määritellä toisiaan. Sanoin, että he ovat jatkuvasti määrittelyn kohteena. Opettajat määrittelevät heitä, vanhemmat, ystävät, ne jotka eivät heistä pidä.

Puhuin siitä, kuinka nähdessämme omenan liitämme siihen heti ominaisuuksia, jotka tiedämme kuuluviksi omenaan: kirpeyden, makeuden, mehukkuuden. Kuinka teemme samaa myös toisille ihmisille, liitämme heihin ominaisuuksia ja määrittelemme heitä, pyrimme löytämään heille lokeron. Se on inhimillistä. Niin hahmotamme maailmaa. Mutta ihminen ei ole omena. Ihminen on paljon enemmän. Vaaralliseksi määrittely käy siinä vaiheessa, jos se estää meitä näkemästä toista ihmistä oikeasti. Ja myös silloin, jos alamme uskoa toisten määrittelyjä meistä niin paljon, ettemme näe enää itseämme.

Kannustin kuulijoita siihen, etteivät he ahtaisi itse itseään sellaiseen kategoriaan, jonka ulkopuolelle jäisi väistämättä paljon olennaista ja tärkeää. Etteivät he piirtäisi itselleen niin tiukkoja rajoja, etteivät uskaltaisi ylittää niitä. Sillä vain me jokainen itse voimme tietää, mitä kaikkea sisällämme on ja mihin kaikkeen pystymme.

Tämän aloituspalopuheeni jälkeen siirryin toki puhumaan kirjoista ja kirjoittamisesta (kategorisoinnit ja määrittelyt Jäljellä ja Toisaalla -kirjaparissa, joitakin kohtia Punainen kuin veri -kirjasta, henkilöhahmojen rakentaminen stereotypiota vastaan, ristiriitaisten persoonien luominen ja niin edelleen…), mutta selvästi aistittavin keskittymisen hetki oli juuri tuo alku. Siihen oli varmaan osin syynä se, että puhuin sanoja, joita en ollut puhunut jo kymmenillä ja taas kymmenillä muilla vierailuilla. Se ei silti selitä kokonaan hetken intensiivisyyttä.

Ehkä meillä oli hetken aikaa yhteinen ajatus, joka oli laajempi kuin auditorio, monisäikeisempi kuin kiireisen hälisevä koulupäivä. Ehkä jotain siitä ajatuksesta jäi kaiken toukokuulevottomuudenkin taustalle pulpahtaakseen esiin joskus myöhemmin.

Salla

Mitä puhua lukemisesta mopopojille?

Hyvää Lukuviikon keskiviikkoa, tätä kirjoille ja lukemiselle omistettua teemaviikkoa.

Lukukeskus on julkaissut materiaalin “10 faktaa lukemisesta”, joka tiivistää nopeasti hallittavaan muotoon keskeisen tiedon PISA-tutkimuksen ja alakoulun lukemisen taitoja mittaavan PIRLS-tutkimusten tuloksista. Kohta 6 puhuu siitä, miten suomalaisten poikien lukutaito jää koko ajan jälkeen tyttöjen lukemisesta. 

Lukuviikon sisältöjä valmistellessani sain Anu Laitilalta, Lukukeskuksen silloiselta toiminnanjohtajalta (nyt perhevapaalla) hienon pohdintatehtävän: 
miten puhua lukemisesta mopopojille?

Oma vastausaikani loppui kesken, mutta annan kysymyksen teille eteenpäin, niin hieno se on. 

Tähän asti pääsin itse, ja tämän takia loppui aika: lukemisen hienoudesta ja tärkeydestä puhutaan monesti lukemisesta käsin. Lukemisesta myös useimmiten puhuvat ne, joille lukeminen on elämässä tärkeää tai jopa itseisarvo, osa hyvää elämää.  Millaisilla argumenteilla houkutella lukemaan ne, joille lukeminen on vierasta, omituista, tarpeetontakin?

Kirjoitin Anua varten pinon argumentteja tarinasta ja empatiasta ja ihmismielestä, hyvin syttyneitä pieniä puolustuspuheentynkiä. Keitin kahvia ja tajusin, etten ollut päässyt Hyvän Lukijan Linnakkeestani vielä yhtään minnekään. Jopa ykkösargumenttini, empatia, kyky asettua toisen asemaan, jonka lukeminen meille mahdollistaa, alkoi kuulostaa sanalta, jota mopopojat hylkivät. Kirjalliselta. 

Purin argumenttipakkia pidemmälle ja tajusin, että omien perusteluideni ongelma oli se, että niiden taustalla oli tietynlainen käsitys lukemisesta. 

Muistan, miten hämmentynyt olin, kun luokkatoverini, esitystaiteilija Julius Elo puhui Teatterikorkeakoulussa laiskan, kursorisen, huolimattoman, selailevan lukemisen puolesta. Alusta loppuun lukeminen oli hänelle vain yksi tapa. Kirjan avaaminen sieltä täältä, makupalan ottaminen ja pakeneminen sen kanssa maailmaan on toinen tapa.  

Entä tarinan kaaren hahmotus, minä paruin. (Ja kyllä, PISAn mukaan se äärimmäisen tärkeä pitkän fiktiotekstin lukeminen, joka kehittää lukemista enemmän.)
Entä kirjoittajan miettimä dramaturgia?

Vastahuutoja:
entä se lukijan oma dramaturgia, johon tämä tekstistä nokkaistu palanen sopii? Jossa hän ehkä yhdistää sen muihin tekstipalasiin, tekee niistä itselleen tärkeän sitaattien verkon. Tällainen liittävä ja leikkivä tapa lukea on yhtä mahdollinen kuin oma tarinakeskeinen tapani.

Mitä, jos lukija kirjoittaa tekstin päälle Della Pollockin tyyliin, tekee performatiivista kirjoittamista, jota Della esittelee artikkelissa Performing writing? Jossa teksti on aina vain lähtöteksti, alkuteksti, alusta, jonka päälle luonnostellaan omaa ajatusta. Tällainen lukemis-kirjoittaminen on ajattelua dialogisesti – miksi se on huonompi kuin oma alusta loppuun -lukemisen ideaalini?

Totesin, että jos oikeasti haluan puhua lukemisesta mopopojille,  minulla on lukemisen lähestymistavoissa paljon purettavaa. Minun pitää altistaa muutokselle myös itseni. Minun on katsottava kriittisesti tai ainakin tutkien sitä, miten kirjoista puhutaan. Itse en voisi elää ilman kirjoja. Mutta jos joku on päättänyt niin tehdä, pitää minun löytää muu argumentti kuin sanoa, että minun tapani elää on hänen tapaansa parempi. 

Miten puhua mopopojille lukemisesta?
Kertokaa te? 

Siri

Tervetuloa Kolonkolonkoloon!

Tämä sivusto on ollut pitkään tekeillä ja onkin ihanaa kertoa, että se on nyt julkaistu:

Ota hyvä asento ja kupillinen kahvia tai teetä. Lämpimästi tervetuloa Kolonkolonkoloon!

Joukko suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita esittäytyi pari vuotta sitten Edinburghin kirjallisuusfestivaaleilla, ja sivusto on osa tätä samaa hanketta.

Miltä näyttää Vilja-Tuulia Huotarisen muistikirja? Mitä Sari Peltoniemi kirjoittaa kirjeessään lukijalle? Kenen kuva-albumi tulvii otoksia Berliinistä? Millainen on Tomi Kontion lukujärjestys? Mitä Esko-Pekka Tiitinen säilyttää hillokellarissaan? Mitä kirjailijat kertovat haastatteluvideoissaan?

Että mitä?

Kolonkolonkolo on lasten- ja nuortenkirjallisuuden nettisivusto, jonka tarkoituksena on tutustuttaa niin kotimaiset kuin ulkomaiset lukijat ansioituneiden suomalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden tuotantoon ja yksilöllisiin työskentelytapoihin.

Sivusto on Hämeen taidetoimikunnan ja FILIn yhteistyöprojekti, ja se on osa Suomen teemamaahanketta Frankfurtin kirjamessuille 2014.

Mikä Kolo?

Kolonkolonkolo on palkitun suomalaisen lastenkirjailijan Haitula-runosta.

Oli kerran Haitula,
joka oli pienempi kuin pieni,
joka oli pikkuruinen tylleryinen,
aivan mahdottoman pieni.

Hän asui korvassa,
joka oli sattumoisin sieni,
joka oli korvasieni sattumoisin,
aivan kummallinen sieni.

Ja siinä sienessä
oli viisikymmentäviisi koloa
sekä viisikymmentäviisi kolonkoloa
sekä sata kolonkolonkoloa.

Vaan kerran Haitula
tuumi että oli vasta noloa,
ettei ollut viisikymmentäkuusi koloa.
Ja lähti pois.

Kirsi Kunnas, Tiitiäisen satupuu (WSOY, 1956)

Tekijät:

Konsepti

Saara Tiuraniemi

Käsikirjoitus

Eppu ja Kurt Nuotio
Hannele Jyrkkä / FILI
Leena Lahti / La&La

Kolonkolonkolon sisältö on suunniteltu ja toteutettu yhteistyössä kirjailijoiden kanssa.

Graafinen suunnittelu ja kuvitus

Linda Bondestam

Tekninen toteutus

Leena Lahti / La&La

Valokuvaus

Tomi Kontio

Video ja audio

Eppu Nuotio, Kurt Nuotio ja Saara Tiuraniemi

Lukijat: Tim Simmons & Natalie Van Sistine