Topelius- ja Arvid Lydecken -palkintojen voittajateokset valittu

 

 

Topelius-palkinto vuodelle 2011 on myönnetty Jukka-Pekka Palviaisen nuortenromaanille Joku vieraileva tähti (WSOY 2011) ja Arvid Lydecken -palkinto vuodelle 2011 on myönnetty Sanna Iston lastenromaanille Tinka ja Taika (WSOY 2011). Grafomania onnittelee erittäin lämpimästi!

Tässä palkintoperusteet:

Jukka-Pekka Palviainen: Joku vieraileva tähti. WSOY 2011.

Goottityttö ja runopoika kohtaavat näytelmäharjoituksissa. Anni ja Atte ovat erilaisuudessaan hyvin uskottavia ja heidän ystävyytensä kasvaminen on kuvattu luontevasti. Kirjan aikuiset ovat myös inhimillisiä ongelmineen. Kirjailija saa pienillä piirroilla tarinaan lämpöä ja herkkyyttä – huumoria unohtamatta. Näkökulman vaihtelu pitää kerronnan tuoreena ja kiinnostavana.

Sanna Isto: Tinka ja Taika. Kuv. Julia Vuori. WSOY 2011.

Sisarukset Tinka ja Taika ryhtyvät selvittämään mummon matka-arkun salaisuutta. Tyttöjen vanhemmat tulevat myös kiinnostavasti kuvatuiksi. Sekä kieleltään että juoneltaan kirjan taikamaailma pysyy lähellä tyttöjen arkista perhe-elämää. Kuvitus jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle. Tutuista satuseikkailuaineksista on syntynyt uusi raikas lukukokemus.

Topelius-palkinto myönnetään vuosittain korkeatasoisesta nuortenkirjasta. Palkinto on Suomen Nuorisokirjailijoiden perinteinen tunnustus, joka perustettiin vuonna 1946. Palkintosumma on 1700 euroa. Palkintoa tukee Kopiosto. Aiemmat Topelius-palkitut löytyvät osoitteesta: http://www.nuorisokirjailijat.fi/main.php?s=p&p=top

Arvid Lydecken -palkinto on perinteinen, Suomen Nuorisokirjailijoiden perustajajäsenen nimeä kantava lastenkirjapalkinto, jota on jaettu 1960-luvulta lähtien. Se myönnetään vuosittain korkeatasoisestalastenkirjasta. Palkintosumma on 1700 euroa. Palkintoa tukee Kopiosto. Aiemmat Arvid Lydecken –palkitut löytyvät osoitteesta: http://www.nuorisokirjailijat.fi/main.php?s=p&p=lyd

Suomen Nuorisokirjailijat ry on vuonna 1946 perustettu kirjailijayhdistys, jonka jäseninä on lasten- ja nuortenkirjailijoita.

Palkintoraadin puheenjohtajana on toiminut kirjastonhoitaja Katariina Ahtiainen ja jäseninä kirjastovirkailija, lasten ja nuortenkirjallisuuden kriitikko Marja Welin, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Marja Rikaniemi ja freelancer-kriitikko Emma Saure.

Topelius-vuoden ilot ja surut

Vuosi sitten Piruettiystävyys-nuortenromaanilleni myönnettiin Topelius-palkinto. Perjantai 14. tammikuuta 2011 oli ikimuistoinen juhlapäivä. Mutta vielä sykähdyttävämpää oli saada tieto ehdokkuudesta. Olin ottamassa talvikenkiä esiin varastosta, kun Karistolta soitettiin. Pyörtyminen oli hilkulla. Totaalitärinä kesti monta päivää. Eivoiollatotta, eivoiollatotta, eivoiollatotta!

Palkinto toi kylkiäisenä paljon mukavia asioita: Olen saanut tehdä kouluvierailuita enemmän kuin aikaisemmin. Olen päässyt puhumaan äidinkielenopettajille, joutunut suoraan radio-ohjelmaan ja muutamiin lehtihaastatteluihin. Missivuoden huipennuksena sain kunnian pitää juhlapuheen Lempäälän kunnan itsenäisyyspäiväjuhlassa. Palkinto on myös vahvistanut kirjailijaidentiteettiä ja tuonut lisäuskoa kirjoittamiseen, rohkeuttakin.

Mutta ei pelkkää aurinkoa.

Ehdokkuus pamahti täysin puskasta. Aiemmin en ollut osannut haaveksia tunnustuksista. Kunhan kirjoitin. Ja olin iloinen, kun kirjojani luettiin ja niistä tykättiin. En koskaan jännittänyt, onko lapsiani rankattu jollekin listalle, vaan hurrasin kollegoiden menestykselle. Silti en hetkeäkään miettinyt, että mukulani olisivat muita huonompia.

Sitten tuli T.

Lähes samaan aikaan T:n kanssa julkaistiin runokokoelmani Likkojen lipas. Esikoisrunoista olin yhtä innoissani kuin T:sta. Runojen kanssa olin häärinyt yli kolmekymmentä vuotta. Niissä on kaikki, mitä olen ikinä ollut, mitä olen nyt, mitä tulen olemaan.

Kuin varkain päästin mieleeni ajatuksen, että T-palkitun kirjailijan uusi teos saattaisi herättää mielenkiintoa. Kului kuukausi, kiittävä arvio Pohjalaisessa. Jepjep, siitä se lähtee! Kului puoli vuotta, huoh, Pohjalaisen kritiikin lisäksi ei juuri muuta palautetta. Ei alan ihmisiltä eikä lähipiiriltä.

Päässäni alkoi pyöriä älyvapaita ajatuksia: Onko kokoelma niin paska, ettei se liikauta ketään? Eikö aiemmin proosaa kirjoittanut saisi ryhtyä runolle? Ovatko säkeet niin vaikeita, ettei kukaan ymmärrä niitä? Tallasiko T-palkinto runokirjan alleen? Onko ohut kirja tipahtanut patterin väliin (muuan kollega arveli kirjahyllynsä nielaisseen Lippaan)? Syövätkö koirat kirjoja?

Kun tuollaisia kysymyksiä kelaa päivittäin monta kuukautta, alkaa päässä viirata.

Syyskuussa olin jo ding-dong. Paha olo ei pysynyt enää sisällä. Pakenin vessaan vollottamaan, kun eräs kollega ohimennen mainitsi tykkäävänsä Lippaan runoista. Kirja on sittenkin olemassa.

Lopulta avauduin läheiselle kollegalle, joka fiksusti perusteli asian näin: ”Runoista on vaikea antaa palautetta”.

Hitaasti aloin nousta ja tolkuttaa itselleni, että tärkeintä on tehdä parhaansa ja olla hedelmään tyytyväinen, nauttia. Ei väliä, mitä muut ajattelevat. Likkojen lipas on minulle rakas. Aina.

Tajusin myös naurettavuuteni, kun rupesin miettimään kaikkia niitä upeita kirjoja, jotka jäävät vuosittain vaille isompaa huomiota. Muistan esimerkiksi Tuula Kallioniemen huikean fantasiaromaanin Kulkuripoika ja tuulen tyttö (2005) ja Terhi Rannelan Taivaan tuuliin (2007). Kun luin Tuulan ja Terhin kirjat, ajattelin että ”vau, tässä on vuoden tapaus”, mutta kumpikaan ei ilmestyessään herättänyt ounastelemaani kohua ja keskustelua, saati ollut ehdolla palkinnoille. Tuulan kirja suorastaan vaiettiin kuoliaaksi. Mielestäni myös Kari Levolan viime vuonna ilmestynyt tarinakokoelma Suorin mutkan ikinä olisi ansainnut paljon enemmän nostoa ja suitsutusta. Niinpä, mielipiteitä ja mieltymyksiä, sepä se.

Tämän ruikutuksen tarkoituksena on herättää keskustelua muun muassa siitä, miten tunnustuksen saaminen voi vaikuttaa kirjailijan (tai lukijan) odotuksiin. Käykö niin, että jatkossa ainakin alitajuisesti vertailen uusia tekstejäni ja niiden vastaanottoa Piruettiystävyyteen? Ehkä tämä tilitys myös lohduttaa kirjailijoita, joista tuntuu epäreilulta, kun omaa lasta ei huomioida tarpeeksi. Mainioiden T- ja L-ehdokkaiden iloa en halua laimentaa, tunnustukset ovat aina ansaittuja. Kirjanne ovat erinomaisia, ne ovat seuloutuneet satojen hyvien tarjokkaiden joukosta. Ne ovat koskettaneet raatia, sävähdyttäneet.

Ylihuomenna on Suuri Päivä. Saamme kuulla, ketkä pokkaavat vuoden 2012 Topelius- ja Lydecken-palkinnot. Vielä hetken palkitut joutuvat pitämään uutisen omana tietonaan. Miten vaikeaa se oli! Palkinto tuntui unelta, kun ei saanut hiiskua kenellekään. Vasta juhlassa unesta tuli totta.

Perjantaina halataan. Nukkukaa yönne!

Valmis?

Minulla alkavat olla käsillä hetket, kun käsikirjoituksesta pitää päästää irti ja todeta sen olevan valmis. Se on vaikeaa, sillä vielä kirja ei ole kansissa, painettuna, toisten luettavana, vaan sitä on mahdollista muokata. Jospa sittenkin vielä vähän lisää tuonne, pois tuolta. Tuon sanan voisi vaihtaa, nuo virkkeet toiseen järjestykseen. Toisaalta irti päästäminen on helppoa, sillä kirjoitusinto suuntautuu jo toisiin käsikirjoituksiin, ajatukset askartelevat toisten juonenkäänteiden ja rakenteiden parissa. Vedosvaihe (eli kun kirja on jo taitettu) on viimeinen mahdollisuus muutoksiin, mutta itse tahdon pitää sen vain oikolukuna ja taiton tarkistuksena. Toki jos jotain aivan kauheaa hyppää silmille, muutan tekstiä enemmän. Toivon kuitenkin, ettei tarvitse.

Jäljellä ilmestyy maaliskuun puolivälissä. Silloin olen kulkenut käsikirjoituksen kanssa yli puolentoista vuoden matkan. Aloin kirjoittaa ensimmäistä versiota kesällä 2010. Juoni kiskaisi minut mukaansa tavalla, jota en ollut pitkään aikaan kokenut. Kirjoitin nopeasti ja heittelehdin innon ja epävarmuuden välillä. Minulla oli monesti sellainen olo, etten oikein tiennyt, mitä olin tekemässä, mutta halusin ehdottomasti tehdä sen.

Tuon ensimmäisen kirjoitusvaiheen jälkeen käsikirjoitus on kokenut suuria muutoksia ja mullistuksia, suurempia kuin mikään aiempi kirjani. Se jakautui kahdeksi teokseksi, toisiaan täydentäväksi kirjapariksi. Sen painotukset muuttuivat. Se sai vähintään yhden uuden tason. Ratkoin käsikirjoitukseen liittyviä kysymyksiä monena iltana ennen nukahtamistani. Aloin nähdä merenneitoja joka puolella (Pieni merenneito -satu on tärkeässä roolissa tarinassa).

Onko hullua, että eräänlainen luopuminen pitää tehdä jo ennen kirjan ilmestymistä? Vasta sen jälkeenhän kirja on olemassa muille ihmisille ja siitä pääsee toivottavasti kertomaan heille. Ehkä ei. Ehkä se on suorastaan välttämätöntä, jotta kestää kirjan julkisen, minusta erillisen elämän.

Vielä pienen hetken voin sukellella sen maailmassa, jota muut eivät tunne. Kuin merenneidot tässä mainoksessa (joka on minusta vallan kaunis ja tunnelmallinen, vaikka mainostaakin jotain siivousainetta):

Cameron ja matka maailmaan, viikko 1

Yksi oma uudenvuodenlupaukseni oli lähteä taas vaeltamaan Julia Cameronin matkassa. Tällä kertaa lähden matkasauvoineni kohti 12 viikkoa kirjasta Walking in This World. (Itse kutsun tätä nyt aamusivuillani maailmassa matkaamiseksi.)

Tulin Naamakirjan puolella luvanneeksi, että voisin jakaa joitakin terveisiä näiltä 12 viikolta, vaikka pienenkin. Moni tuntee Cameronin 2 ensimmäistä kirjaa, Tie luovuuteen ja Kultasuoni, mutta nämä vielä suomentamattomat ovat jääneet vieraammiksi.

En usko eteneväni viikko viikolta, vaan jään viikkotehtäviin ja teemoihin aina siksi aikaa, kun se on välttämätöntä ja huomaan sen vievän minua eteenpäin. Kun käännän uuden viikon, summaan siitä tänne terveisiä: se tekee kuitenkin 12 päivitystä tältä matkalta.

Kaikille Cameron ei toimi. Tätä matkapäiväkirjan kaltaista raapusteluani ei suin surminkaan siis pidä pitää minään aivopesuna: teidänkin pitäisi.  Cameronissa on paljon kriittisesti tarkasteltavaa (ei vähiten hänen suhtautumisessaan parisuhteisiin ja lapsiin, joita kirjoittajalla voi olla “liian paljon”), mutta itselläni Cameronin tehtävät ovat saaneet liikkeelle paljon ajatuksia ja uudenlaisia lähestymistapoja luovaan työhön.

Tässä on viikon 1 pohtimispähkinä:  tekemättömyys ja  tekeminen vain

Viikolla yksi minuun osuu Cameronin sanapari, jonka avulla koetetaan järkyttää ikuisen suunnittelun voimaa. Ajatus osuu minuun syvään. Rakastan suunnittelua! Kotini on täynnä juonikarttoja, sankarin myyttisiä matkoja, want-need-pareja, teemapyramideja, intensiteetti-vuoristokarttoja. Nykyvuosina projektimuistikirjani täyttyvät enemmän erilaisten rakenteiden pyörittelyjen ja muistiinmerkitsemisen graafeista tai piirroksista kuin varsinaisesta tekstistä.

Cameron haluaa haastaa vain-tekemään. (Just do it, kyllä, valitettavasti, brändätty lause.) Rakenne  voi antaa itsensä myös siinä kirjoittamisen prosessin aikana, kirjoittamisen aikana löytyneet tavat sanoa voivat olla hyvin toisenlaiset kuin ne prosessikirjoihin tarkkaan piirustellut. Kalamies, joka tahtoo kalalle, menee kalalle, eikä suunnittele täydellisiä kalareissujaan, nautinto syntyy kalastamisesta itsestään ja siinä hetkessä olemisesta, paikan vaihtamisesta, mato-ongen vaihtamisesta virveliin.

Cameron puhuu myös ei-tekemisen puolesta. Siitä, miten asioiden hauduttaminen suunnittelematta tekee hyvää. Miten voisi vain kävellä. Vain kuunnella musiikkia ja antaa mielen leijailla. Ja sitten jossakin vaiheessa oma joutilaisuus alkaa kantaa hedelmää ja kesken leivonnan tai viikkauksen ajatus on tullut alitajunnassa valmiiksi ja se on rynnättävä kirjoittamaan muistiin. Itselläni juuri tuo viikkaaminen ja ripustaminen ovat maagisia toimia: voi montako pinoa olenkaan jättänyt äkillisen idean iskiessä silleen!

En usko että Cameronin epistola viikolla 1 on olla suunnittelun vastainen. Sillä on oma kohtansa prosessissa. Mutta suunnittelun ei tarvitsisi olla aina kaikkialla. Joutilaisuuden olen opetellut joskus aikaisemmin. Itselleni tuo vain-tekeminen voisi tehdä hyvää. Sukeltaa vieraaseen veteen ja vain uida. Katsoa siinä veden keskellä, mihin on oikein tullut hypättyä.
Mikä on oma suhteenne suunnitteluun? 

Oletteko suunnittelijoita, vain-tekijöitä vai saneleeko jokainen prosessi omanlaisensa työtavat?

Uusi vuosi, uudet kujeet

Vai vanhat kujeet?
Uudenvuodenlupauksista en nyt puhu mitään, vaikka niitäkin saa tehdä ja muille kertoa.
Mutta olisi hauska kuulla, mitä suunnitelmia teillä on ensi vuodelle tai oletteko päättäneet tehdä jonkin asian toisin kuin ennen.
Minun suunnitelmani ja päätökseni ovat nämä:
1. Menen residenssiin. Ehkä jopa kahteen! Olen siitä vuosikausia haaveillut, mutta en ole voinut lähteä, kun perheen nuoriso on ollut liian nuori ja vastuu edellisestä sukupolvesta liian suuri. Enää niin ei ole, vaan vapaus on lisääntynyt, mikä on hieno juttu.
2. Olen päättänyt pitää kesäloman. Sellaisen pidin viime vuonnakin, ensi kerran tällä vuosituhannella, ja havaitsin, ettei taivas pudonnut eikä mitään järkyttävää tapahtunut. Työtkään eivät myöhästyneet.
Saduissakin on aina kolme toivomusta, joten:
3. Aloitan tänä vuonna sen romaanin, jota olen miettinyt aivan liian pitkään.

Joulua!

JÄNÖJUHLAT

Sakeassa sumussa
suksit maahan
joka on ja ei ole

joka harhauttaa, puhuu
palturia jänisten kutsuista
kuudennen kuusen takana

Kuokkavierailisit
jos löytäisit polun

tuliaisiksi tuoreita
apilankukkia pakastimesta
jos näkisit tiheän läpi
edes suksiesi kärjet

Kuulet sentään
piirileikin hihityksen
ja käpälien jytinän

hyppää pois, hyppää pois

eikä torkkumisesta tietoakaan

 

Rauhaisaa laskeutumista jouluun kaikille Grafomanian lukijoille, ja tulevalle vuodelle kunnon kujeita!

Onnittelujen aika!

Tänään Grafomanialla on syytä moniin onnentoivotuksiin:

Anneli Kannolle on myönnetty Anni Polva -tunnustuspalkinto kirjasta Huippuvalmentaja (Futistyttö-sarja).

Raadin perustelut:  Neljänteen osaansa ehtinyt päiväkirjamuotoinen futissarja on ansaitusti löytänyt ahmimisikäisen lukijakuntansa. Oonan ja Hennan pyrkimykset jalkapallon saralla eivät aina ihan täysin onnistu, mutta se tekee kirjasta vain uskottavamman ja hauskemman: ei urheilun niin vakavaa tarvitse ollakaan. Anneli Kanto (s. 1950) on kirjallinen moniottelija, joka on sanonut saavansa iloa lapsille ja nuorille kirjoittamisesta – ja se ilo välittyy myös lukijalle.

Mahtavaa, Anneli ja Futistytöt!

Kariston tiedote avautuu tästä.

***

Lisäksi ojennamme ruusuja joukolle kirjailijoita, jotka on tänään nimetty Topelius- ja Arvid Lydecken -ehdokkaiksi:

Suomen Nuorisokirjailijoiden palkintoraati on asettanut Topelius-palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2011 ilmestyneet nuortenkirjat:

Maria Autio: Ajatustenlukija. Karisto.

Annika Luther: De hemlösas stad/Kodittomien kaupunki. Söderströms/Teos.

Jukka-Pekka Palviainen: Joku vieraileva tähti. WSOY.

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon. Tammi.

Marja-Leena Tiainen: Kahden maailman tyttö. Tammi.

Suomen Nuorisokirjailijoiden palkintoraati on asettanut Arvid Lydecken -palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2011 ilmestyneet lastenkirjat:

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia. Karisto.

Sanna Isto: Tinka ja Taika. WSOY.

Laila Kohonen: Kumisevan kiven arvoitus. Tammi.

Leena Krohn: Auringon lapsia. Teos.

Päivi Lukkarila: Kolmen ajan maa. Karisto.

Voittajat julkistetaan  13.1.2012. Kunakin vuonna palkitaan edellisenä vuonna ilmestyneiden kirjojen parhaat.

Topelius-palkinto on maamme vanhin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto, joka perustettiin jo vuonna 1946. Nykyisin se jaetaan nuortenkirjalle.

Arvid Lydecken -palkinto on perinteinen lastenkirjapalkinto, jota on jaettu 1960-luvulta lähtien. Se myönnetään vuosittain korkeatasoisesta lastenkirjasta.

Molempien palkintojen jakajana on Suomen Nuorisokirjailijat ry ja palkintoja tukee Kopiosto.

Palkintoraadin puheenjohtajana on toiminut kirjastonhoitaja Katariina Ahtiainen ja jäseninä kirjastovirkailija, lasten ja nuortenkirjallisuuden kriitikko Marja Welin, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Marja Rikaniemi ja freelancer-kriitikko Emma Saure.

Minkä ikäisille nuortenkirjoja saa kirjoittaa?

Lasten- ja nuortenkirjojen yleinen niputtaminen yhteen on tuttu pulma alalla työskenteleville. Monesti minulle sanotaan, että “sähän olet kirjoittanut niitä lastenkirjoja” tai “sinulta ilmestyy kuulemma keväällä lastenkirja”. En tästä hätkähdä tai loukkaannu, mutta vastauksessani käytän yleensä aina jossain muodossa sanaa “nuortenkirja”. Yritän silti olla painottamatta “nuorten”-osaa, koska tiedän ja ymmärrän, että alaa vähän seuraaville eron tekemisellä ei ole merkitystä. Minulle sillä toki on.

Viime aikoina olen pohtinut sitä, kuinka laajan lukijoiden ikäskaalan myös jo pelkkä “nuortenkirjallisuus” käsittää terminä. 11-12-vuotiaille suunnatut kirjat ovat nuortenkirjallisuutta siinä missä 16-17-vuotiaillekin. 11-vuotiaan ja 17-vuotiaan maailma, kokemuspiiri, käsityskyky ja usein myös kirjallinen maku eroavat kuitenkin toisistaan hurjasti. Toisinaan, kun keskustellaan jonkin nuortenkirjan muodon tai sisällön sopivuudesta lukijoille ja mietitään, onko se sittenkin aikuistenkirjallisuutta, vedotaan siihen, että eihän tämä sovi vaikkapa 12-vuotiaalle. Ehkä ei sovikaan, mutta mitä sitten? Eikö 16-vuotiaalle tarkoitettu kirja ole yhtä lailla nuortenkirjallisuutta? Minusta olisi todella sääli, jos kaikki sanotaan nyt vaikkapa 15-18-vuotiaille suunnatut kirjat pitäisi jo luokitella aikuistenkirjallisuudeksi.

Eikä nyt sitten juututa noihin mainitsemiini ikiin, sillä ne ovat vain esimerkkejä ja tiedän enemmän kuin hyvin, että kaikki lukijat ovat yksilöllisiä. Muistan kuitenkin, kuinka olin kieltämättä lievästi hämmästynyt kuullessani, että esikoiskirjaani Kun enkelit katsovat muualle oli luetettu eräällä kuudesluokkalaisten ryhmällä. Ei siksi, ettäkö kirjassa olisi minusta mitään sopimatonta 12-vuotiaille. Se kertoo kuitenkin lukiolaistytöstä ja kuvaa lukiomaailmaa ja sen ikäisten ajatuksia. Voisin kuvitella, että ainakaan kaikkia 12-vuotiaita ei vielä lukiolaiselämä kiinnosta. Etenkin, kun olisi tarjolla mainioita kirjoja juuri 12-vuotiaiden elämästä.

Kun kirjoitan nuortenkirjoja, haluan voida kirjoittaa niitä lukijoille, joiden ajattelen olevan suunnilleen 15-19-vuotiaita. En tahdo muokata niiden sisältöä, muotoa, kerrontaa, kieltä tai henkilöhahmoja sen mukaan, että voisin hyvillä mielin tyrkätä ne kenen tahansa 12-vuotiaan käteen. Ja ei, en tahdo tehdä kirjoistani aikuistenkirjoja, koska haluan kirjoittaa nuorten elämästä nuorille.

Tässä postauksessa on kuvituksena sellaisten nuortenkirjojen kansia, jotka on minusta (syystä tai toisesta) tarkoitettu vähän vanhemmille nuortenkirjojen lukijoille. Esimerkiksi Maria Gripen Varjo-sarjan viimeistä osaa Varjojen kätköä yritin lukea muistaakseni 11-vuotiaana (kun olin rakastanut sarjan aiempia osia), mutta se osoittautui silloin rakenteeltaan liian vaikeaksi. Luin sen sitten myöhemmin – ja rakastin sitäkin.

Anni Polva -tunnustuspalkinnon ehdokkaat 2011

Lounais-Suomen Kirjailijat ry:n Anni Polva -tunnustuspalkinto jaetaan joka toinen vuosi parhaalle lasten tai nuorten sarjakirjalle. Voittaja julkistetaan Turun pääkirjaston tilaisuudessa 8.12. klo 12. Ehdokkaina tällä kertaa ovat:

Tuula Kallioniemi: Konsta, talenttitähti (Otava)

Anneli Kanto: Huippuvalmentaja (Karisto)

Tuija Lehtinen: Rebekka – Mansikoita ja Morsiusneitoja (Otava)

Jari Mäkipää: Etsivätoimisto Hurrikaani ja mysteeri Lontoossa (Tammi)

Tittamari Marttinen: Viivi Pusu ja omenankukkien yö (Tammi)

Grafomania onnittelee ehdokkaita!

Anni Polva -palkinto on myönnetty aiemmin Jukka Parkiselle ja Sari Peltoniemelle. Lisää tietoa kisasta sekä ehdokaskirjojen esittelyt Turun kaupunginkirjaston nettisivuilla.

Minä, kana ja kuningas

Kirjailija on kumma kana. Kritiikin palstoilta se nokkii kivet ja akanat, jyvät jättää muille.

Kirjailijan herkkänahkaisuudella on syynsä. Uusi kirja on kuumana edessä, sen kansikin loistaa kirkkaammin kuin vanhojen. Objektiivisuus on mahdollista vasta kun tekijä näkee kirjan entisen minänsä tuotoksena.  Kauko-objektiivisesti.

Niin muuten, miksi puhun kirjailijasta kolmannessa persoonassa? Ketä oikein yritän hämätä?

Joskus harvoin huomaan arvostelun negatiivistenkin huomioiden arvon jo tuoreeltaan. Kriitikko sanoo sen, minkä itsekin tiesin, en vain osannut tai halunnut myöntää todeksi.  Tuollaiset hetket nytkäyttävät kirjoittamisen uuteen suuntaan.

Onneksi suomalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta on siunattu asiantuntevalla ja kiinnostuneella kriitikkokunnalla.  Omaa nerouttaan esitteleviä yli-ihmisiä ei alalle ole eksynyt, nukketeatteri kun ei diivoja kiinnosta. Isoimpana ongelmana on lehdistön linja. Häntien lisäksi arvosteluista typistetään koivet ja keho. Hyvä jos pää jää jäljelle haukkumaan.

Kiitokset kaikilla tämän valtakunnan pystykorville. Hyvin haukuttu.

Tietenkin tapahtuu myös vääryyksiä, oikeusmurhia lehtien sivuilla. Sellaisista kirjailijaparka pääsee yli vain myötämielisen vertaistukiryhmän avulla. Eikä me piitata niistä lainkaan! En minä eikä kana eikä se kolmannen persoonan kuningaskaan. Emmehän?