Suomen Nuorisokirjailijat ry:n palkinnot 2010

Suomen Nuorisokirjailijoiden palkintoraati on asettanut Topelius-palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2009 ilmestyneet nuortenkirjat:

Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva. Tammi.
Sari Peltoniemi: Hämärän renki. Tammi.
Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä. Otava.
Lauri Törhönen: Sello & Pallo : vaaleansininen rakkaustarina. Tammi.
Juha Vesala: Kaksoiskuljetus. WSOY.

Suomen Nuorisokirjailijoiden palkintoraati on asettanut Arvid Lydecken-palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2009 ilmestyneet lastenkirjat:
Reeta Aarnio: Veden vanki. Otava.
Elisabet Aho: Aadan aikaikkuna. Otava.
Anna-Mari Kaskinen (kuv. Matti Pikkujämsä) : Tuulihattu ja tuhat
tarinaa. Kirjapaja.
Tittamari Marttinen (kuv. Virpi Penna) : Pastapolkka ja mangotango. Kirjapaja.
Marja-Leena Tiainen (kuv. Väinö Heinonen) : Maiju ja Bao. Tammi.

Voittajat julkistetaan  14.1.2010. Jakopäivää on muutettu niin, että kunakin vuonna palkitaan edellisenä vuonna ilmestyneiden kirjojenparhaat. Siksi vuoden 2009 nimillä kulkevia palkintoja ei jaeta.
Topelius-palkinto on maamme vanhin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto, joka perustettiin jo vuonna 1946.
Nykyisin se jaetaan nuortenkirjalle.

Arvid Lydecken -palkinto on perinteinen lastenkirjapalkinto, jota on jaettu 1960-luvulta lähtien. Se myönnetään vuosittain korkeatasoisesta lastenkirjasta.

Molempien palkintojen jakajana on Suomen Nuorisokirjailijat ry ja palkintoa tukee Kopiosto.

Palkintoraadin puheenjohtajana on toiminut kirjastonhoitaja KatariinaAhtiainen ja jäseninä kirjastovirkailija, lasten ja

nuortenkirjallisuuden kriitikko Marja Welin, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Marja Rikaniemi ja freelancer-kriitikko EmmaSaure.

Tiedustelut:
Anne Leinonen 044-2157572, anne.leinonen@surffi.fi tai nuorisokirjailijat@gmail.com (yhdistyksen edustaja)

Katariina Ahtiainen 040-542 0342 katariina.ahtiainen@kolumbus.fi

Loppusuora

Nanowrimon loppusuora on edessä ja maali häämöttää.
Missä mennään, kanssananoilijat?
No, Terhi menee Madridissa mutta läppäri kainalossaan. Minä kävin Savonlinnassa sentään.
Hyvin menee, mutta menköön. Tässä vaiheessa uskallan jo kehuskella. Noin 80 liuskan mittaiseksi suunnitellusta käsikirjoituksesta on 60 liuskaa koossa. Mistä tulikin mieleeni, että läppärillä teksti on, muistitikulla ei. Huh! Nyt on oitis kopioitava. Muistakaa muutkin: muistitikku on tänä päivänä yhtä tärkeä kuin aapistikku muinoin.
Savonlinnan työmatkan vuoksi päätin jo urakan alussa, että marraskuuni kestää itsenäisyyspäivään asti. Kunhan linnan pukujuhlat alkavat, aion löhötä sohvalla ja siemailla kuohuvaiset sekä valmiin käsiksen että itsenäisyyden ja naispuolisen presidentin kunniaksi.
Outoa vetoapua tästä ponnistuksen yhteisyydestä olen saanut, joskaan oma urakkani ei ole ollut kohtuuttoman suuri.
Ensi marraskuussa uudestaan.

Puolimatkan krouvi eli sijaistoimintoja

NaNoWriMo on nyt puolivälissä, päivä on 16.11.

Tosin henkilökohtainen marraskuuni aikoo jatkua itsenäisyyspäivään asti.

Lupasimme Terhin kanssa kirjoittaa Grafomaniaan vuoroviikottain, mutta nanoilu on sen verran innostavaa, että se tuottaa postaustarpeitakin. Puolimatkan krouvin kunniaksi siis kirjoitan jokusen rivin.

Ihmisen mieli on nerokas kehittämään sijaistoimintoja. Tästä oli puhetta jo aiemmin. Kun pitäisi kirjoittaa, tuntuu aivan välttämättömältä soittaa se yksi puhelu, maksaa laskuja, järjestää työpöytä, leipoa pullaa, mennä kuuntelemaan yleisöluentoa. Mielenkiintoinen on myös se ilmiö, että kun teksti alkaa olla lähellä valmista, hiontavaiheessa, mieleen alkaa pulpahdella mitä hienoimpia tarinaideoita, joita pitäisi tietysti tässä ja nyt ruveta oitis toteuttamaan. Mieli siis etsii sinnikkäästi hätätie-exitejä työläästä paikasta.

Riipaisevia ovat ne tilanteet, joissa kirjoittaja – tavallisesti pitkällä oleva harrastaja, mutta joskus myös julkaissut kirjailija – jumittuu tekstinsä hiontavaiheeseen vuosiksi. Hän hioo ja hioo. Tekee versiota. Mieli on keksinyt sijaistoiminnon: tämä ei ole vielä valmis, pitää viimeistellä. Vuodet kuluvat. Toisaalta toisen prosessia on paha sorkkia, toisaalta tekisi mieli karjua: Lopeta! Lähetä jo se teksti! Anna eteenpäin, mene itse eteenpäin, sittenpä näet. Viimeistelyvaiheessa oleva käsikirjoitus on tehokas tulppa niille kaikille muille tarinoille, jotka odottavat kirjoittamistaan. Ehkä kyse on myös pelosta. Loputon hiominen antaa lisäaikaa. Voi lykätä lohikäärmeen kohtaamista pesällään eli kustannustoimittajaa ja hänen (mahdollisesti kopioitu) hylsyänsä.

Tällä en suinkaan tarkoita, ettei tekstiä pitäisi hioa tai että olisi viisasta lähettää kustantajalle puolivalmis versio.

Mutta sijaistoimintoihin jälleen. Olin ajatellut pitää vapaan viikonlopun ja hoitaa rempallaan olevia kotitöitä. Lauantaina teini halusi ulos syömään ja halpatavarataloon. Hyvänä äitinä tietenkin lähdin eikä sinä päivänä saatukaan muuta aikaan kuin kasa kanansiipiä, farkkuja, huiveja, sukkia, joulukalentereita jne. Halvalla. Inha imuri siis odotti edelleen sunnuntaiaamuna. Ajattelin vähän korjata tekstiä ensin. Iltapäivällä teini ilmestyi luolastaan karjuen ruokaa ja havaitsin imurointia vältellessäni kirjoittaneeni 10 liuskaa. Menee se siis näinkin päin.

Olen lähes siinä, missä minun pitäisi olla. En uskalla sanoa, että hyvin menee, siihen olen liian taikauskoinen. Sanon vain kuin Esko Aho joka tv-haastattelussa 90-luvun alun lamakurimuksessa: “Tästä on hyvä jatkaa.”

Nano nano! Eli viikko 2/4.

Kuis kulkee, rakkaat kirjoittajatoverit?

Anne tuntuu etenevän tasaisen (ja kadehdittavan) varmasti, Anullakin syntyy, ja Anneli on saanut ison vaihteen päälle. Mitä Päiville kuuluu?

Tunnustettakoon, että olen toipunut viime viikon maanisesta alkuinnostuksesta. Olen lähes aikataulussa (hmmm…). Aikataulussa, kunhan tämän postauksen jälkeen suljen nettiselaimen, keitän jättipannullisen teetä ja paukutan näppäimistöä pitkälle iltaan (eli…?).

Tällä viikolla olen kirjailijavieraillut tamperelaisessa lukupiirissä ja Pirkkalan yläkoululla. Pitkän esiintymispäivän jälkeen itsestä on vaikea saada tehoja irti. Ja lehtijuttujakin olisi. Ja niiden sopimista ja järjestelyjä. Ja ystävän synttärit tietenkin kaikkein tärkeimpänä.

Ja muita tekosyitä!

Annelin kanssa olemme sentään jo ohimennen keskustelleet siitä, miten juhlistaa nanon päättymistä.

Asiat täytyy vain asettaa tärkeysjärjestykseen.

Kirjoitusintoa kaikille nanolaisille ja ei-nanolaisille!

Alku aina hankalaa

Aloittaminen on kamalaa. Jotkut kirjoittavat rakastavat aloittamista, mm. dekkaristi Seppo Jokinen kertoi aloittamisen olevan homman mukavin hetki.
Ei minusta. Alkukitka on kova.
Aloittaessa joutuu/saa päättää, millainen on kirjan maailma. Se on melkein jumalista luomistyötä. Ennen muuta se on poissulkemista, päätösten tekemistä tyylin, henkilöiden, tarinan ja käänteiden suhteen. Hankalaa.
Ei ihme, että Jumalakin lepäsi seitsemäntenä päivänä luotuansa maailman.
No, minä olen levännyt lähinnä laakereillani ensimmäisen NaNoWriMo-viikon aikana. En ole saanut aikaiseksi riviäkään! En sanaakaan!
Terhillä on luja usko tuottavuuteeni, mikä on hyvä juttu, koska oma uskoni alkaa horjua.
Tekosyitä kyllä löytyy:sunnuntaina funtsasin, maanantaina tein yhden haastattelun, tiistai oli Helsinki-päivä, keskiviikkona kävin kuuntelemassa viisaan luennon (Stuart Kauffman), torstaina piti käydä tiedotustilaisuudessa, perjantaina… hmm.
Kyllä laiska sika syitä keksii, milloin on maa jäässä, milloin on kärsä kipiä.
Tänään olen sentään saanut jotain aikaiseksi. Piirtelin kuvia. Sillä tavoin yleensä aloitan kirjoittamisen. Joskus piirros on kuin graafi pörssikursseista. Joskus jana, johon on merkitty käänteet. Joskus se näyttää Afrikan tähden näköiseltä pelilaudalta. Joskus isolla paperilla on palloja (henkilöitä) joiden välillä sinkoilevat nuolet, salamat, sydämet ja tikarit. Nyt syntyi kuusi juonenkuljetusta, joita pitäisi limitellä keskenään ja kehitellä.
Ei siihen mennyt kuin tunti.
Miksen ole siis saanut mitään aikaan aiemmin?
Kirjoittamisen käynnistäminen vaatii aikaa, ainakin minun kohdallani. Prosessori hurisee ja jotain tapahtuu, vaikka mitään ei vielä näy.
Toivon hartaasti, että ensi viikolla alkaa jo näkyäkin.
Mites muut nanoilijat? Menikö ensimmäinen viikko paremmin kuin minulla? Siihen ei kyllä kovin paljon vaadita…
Anneli

Romaani marraskuussa?

Mikä yhdistää minua ja Anneli Kantoa?

Monikin asia, mutta päällimmäisenä nyt se, ettemme pidä marraskuusta.

Koko ajatuskin – phyi!

Tänä vuonnapa keksimmekin konstin, jonka avulla emme edes huomaa ankean kuukauden olemassaoloa:

Aiomme nanowrimoilla eli osallistua kansalliseen romaaninkirjoituskuukauteen!

Anneli kirjoittaa kolmannen osan ihanalle Futistyttö-sarjalleen (jonka kursailematon fani olen), minä taas kirjoitan romaania, joka kulkee työnimellä MKK eli tuttavallisesti murheenkryynikäsis. Tiedän jo nyt, että on päiviä, jolloin kadun hullua päähänpistoamme, mutta samalla odotan jo nyt sunnuntaita kutkutuksella…

Yksin en tähän pystyisi. Luotan Annelin tukeen ja kannustukseen.

Kirjoittelemme romaanien etenemisestä tänne Grafomaniaan vuoroviikoin. Minä rustailen mietteitäni myös omilla sivuillani.

Majakat, ohoi! jatkaa voittokulkuaan

No niin! Kirjojen kansista äänestettiin Helsingin messuillakin. Ykköset ovat tismalleen samat kuin Turussa, mutta kolmikoissa on vaihtelua. Turussa ja Helsingissä oli esillä myös eri kirjoja. Plussaääniä annettiin nyt yhteensä 774 ja miinuksia 673.

Kauneimmat kannet:

1.  Raili Mikkanen, Tiina Holmberg: Majakat, ohoi!  (153 ääntä)

2.  Anu Holopainen: Yölaakso (96)

3.  Markku Kaskela: Olen Matias, lammaskoira (56)

Kehnoimmat kannet:

1. Salla Simukka: Meno-paluu (87 ääntä)

2. Antti Halme: Metalliveljet (73)

3. Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva (66)

 

Ääntenlaskijamme eriytti tällä kertaa nuorten ja aikuisten antamat äänet. Jos kilpailussa otettaisiin huomioon ainoastaan nuorten antamat äänet, kauneimmat kannet olisivatkin seuraavat!

1. Anu Holopainen: Yölaakso (58 ääntä)

2. Salla Simukka: Meno-paluu (32)

3. Hämäläinen & Simukka: Luokkakuva (25)

 

Perusteluja kauneimmalle ja kehnoimmalle:

Majakat, ohoi!

“Siinä on yksinkertainen, mutta mukaansatempaava kansi”

“Hieno sommitelma hylkeenkuonon ja lokin sekä majakan kanssa”

“Hyvin piirretty, kiinnostava kansi”

“Ihana kansi, selkeä”

Meno-paluu

“Siinä on pelkkää tekstiä”

“Tekstistä ei saa selvää, ja kirjan kansi on liian yksinkertainen”

“Hieman tylsä, mitäänsanomaton”

“Silmiin sattuu kun katsoo”

Plussana:

“Kivan räikeä, ei tylsä”

“Värikäs, hyvä printti”

Miss Nuorisokirjailija 2009: Haapaveden osakilpailu

Kun kirjailijasta tulee kirjailija, hän usein olettaa että kirjailijan työhön liittyy seuraava etu: saa olla paljon hiljaa itsekseen, koska kirjoittamisen ideanahan on kirjoittaa eikä puhua. Ainakaan ei tarvitse esiintyä.

Tämä oletus revitään haikeaksi silpuksi nopeasti. Ennen kuin kirjailija huomaakaan, löytää hän itsensä messuilta, markkinointikiertueilta ja ties mistä puhujapöntöistä. Jos hän on nuortenkirjailija, niin hän tulee todennäköisesti tekemään kouluvierailuja eli “kirjaesittelyitä”, kuten koululaiset tapaavat sanoa. Niistä on kirjoitettu Grafomaniassa monta kertaa ja aina positiiviseen sävyyn. Jos kerran pitää puhua, niin mieluiten koululaisille.

Palasin juuri kokonaiselta koulukiertueelta, jossa käytiin kaikissa Haapaveden alakouluissa ja yläkoulussa. Kiertueeseen osallistui kuusi Suomen Nuorisokirjailijat ry:n edustajaa. Tällaisella rundilla esiinnytään pareittain. Jokaisen parin tuottama kemiallinen reaktio on erilainen, mikä tuo esiintymiseen ihan omanlaisensa vireen. Haluankin nyt esitellä kiertuekumppanini nimenomaan esiintyjinä.

Elisabet Aho on rauhallinen ja lämmin puhuja. Hän ei tönäise esiintyjätoveria alas kateederilta, vaan täyttää paikkansa asiallisesti ja pätevästi. Kirsti Kuronen esiintyy avoinna ja luottavaisena. Jos yleisö ei näytä lämpenevän (yläkouluissa sellaista joskus sattuu), niin Kirsti ei anna sen sotkea kuviotaan, vaan painaa eteenpäin kuin myönteinen siili varvikossa. Jukka Laajarinteellä on aina taskun pohjalla yllätyksiä tai merkillisiä ajatuksia, joilla kuulijoitten mielenkiinto herää kuin itsestään ja seuraa nöyrästi Jukan talutusnuorassa niin pitkään, kuin hän sattuu haluamaan. Päivi Lukkarila puhuu teräviä ja hauskoja. Hän elehtii epäsuomalaisen vilkkaasti – jos pyydätte Päivin kirjailijavieraaksi, saatte samalla myös kuvaelmia monista jännittävistä aiheista. Tuula Sandström on kirjaesittelijänä konkari, muttei suinkaan rutiinien vanki. Kokemus näkyy esim. siinä, että Tuula osaa arvioida yleisön laadun ja vireystilan salamannopeasti ja kykenee sitten toimimaan sen mukaan.

Voisin listata vielä paljon lisää oivallisia esiintyjiä sen perusteella, mitä olen viime vuosina päässyt näkemään ja kuulemaan. Nuortenkirjailjat näyttävät harvoin olevan itsekseen mutisevia mörököllejä. (Toisaalta olen sitä mieltä, että kirjailijalla, kuten tetysti kaikilla muillakin, on myös oikeus olla itsekseen mutiseva mörökölli toisinaan tai vaikka aina. Perustehtävähän on kuitenkin kirjoittaminen eikä stand up -komiikka.)

Vielä yksi asia on pakko mainita. Usemmiten kouluvierailut järjestää kirjasto. Se on kirjailijan kannalta hyvin tärkeä asia, sillä kirjastoväki hallitsee sekä henkiset että käytännölliset asiat. Kirjastontädit saavat kirjailijan tuntemaan itsensä tärkeäksi ja ihmeelliseksi. Lisäksi he huolehtivat itseään säästämättä siitä, että kirjailja siirtyy etapista toiseen, tulee ruokituksi ja majoittuu miellyttävästi. Terveisiä siis – tällä kertaa – Sari Seitajärvelle Haapaveden kirjastoon!

Majakat, ohoi! on houkuttelevin kansi

Raili Mikkasen ja Tiina Holmbergin teos Majakat, ohoi! on voittanut ylivoimaisesti Suomen Nuorisokirjailijat ry:n Kaunein kirjankansi -äänestyksen Turun kirjamessuilla. Mikkasen voittoputki jatkuu, sillä viime vuonna hänen teoksensa Pähkinäpuinen lipas voitti saman äänestyksen.

Turun kirjamessuilla äänestettiin tällä kertaa sekä houkuttelevinta että kehnointa kirjan kantta. Houkuttelevinta kantta äänesti 502 messuvierasta, kehnoimmat kannet saivat 463 ääntä.

Täytyy kyllä sanoa, ettei miinusäänien laskeminen ollut yhtään mukavaa! Äänestyksen tarkoitus on viestiä kustantajille, millaiset kannet ihmisiä puhuttelevat.

Houkuttelevimmat kannet:
1. Raili Mikkanen: Majakat, ohoi! (Schildts) 109 ääntä
2. Seita Parkkola: Usva (WSOY) 59 ääntä
3. Maria Vuorio: Kiitollinen sammakko (Tammi) 35 ääntä

Kehnoimmat kannet:
1. Salla Simukka: Meno-paluu (WSOY) 94 ääntä
2. Päivi Lukkarila: Talliterapiaa (Karisto) 58 ääntä
3. Antti Halme: Metalliveljet (Otava) 55 ääntä

Perusteluja kategorioiden ykkösille:

Majakat, ohoi!:
“Satumainen ja jännittävän herkkä!”
“Selkeä ja kuvaa oletettua aihetta.”
“Esteettisesti miellyttävä.”
“Siinä on jotain mystistä.”
“Kansi on upeasti piirretty ja täynnä tunnelmaa.”

Meno-paluu:
“Ei kuvia, yksitoikkoinen värimaailma.”
“Ärsyttävä värisekamelska.”
“Otsikko on tylsä!”
“Mitäänsanomaton.”
“Ei kerro mitään kirjan sisällöstä.”

Jos joku haluaa lisätietoja kirjansa kohtalosta tai perusteluista, paiskaa meilillä: terhi.rannela(at)gmail.com

Sari Peltoniemelle Anni Polva -palkinto!

Grafomanian Sari Peltoniemi on saanut korkeatasoiselle lasten tai nuorten sarjakirjalle joka toinen vuosi myönnettävän Anni Polva -palkinnon teoksestaan Soita minulle, Kukka Kaalinen.

Koreittain, lapioittain ja sylittäin onnea!