Toinen kierros

Kaivoimme Terhin kanssa esiin yhteiskirjamme käsikirjoituksen – ihan suunnitelman mukaisesti ja pidimme istunnon sulo-kahvilassa sopiaksemme seuraavan kierroksen työnjaosta.

Olemme käsitelleet käsikirjoitusta viimeksi tammikuussa, ei siis kovin kauan sitten, mutta silti koko käsis tuntui aivan vieraalta ja oudolta. Kuka tämän on kirjoittanut? Mikä tämä juttu oikein on?
Sehän on hyvä merkki. Käsikirjoitus ehti siis riittävästi jäähtyä hattuhyllyllä, jotta sitä voi ryhtyä silmäilemään kylmänjärkevin silmin ja tarttua punakynään tai delete-nappulaan.
Minusta tuntuu aina, että ensimmäinen versio kirjoitetaan kuumana, toinen kylmänä. Tai niin kuin Stephen King sanoo: kirjoita ensimmäinen versio ovi kiinni, toinen versio ovi auki. Hänen ohjeensa muuten on, että kakkosversiossa teksti lyhenee 10 prosenttia.

Ykkösversiossa on tärkeintä (ainakin minulle) saada se hiton tarina loppuun asti, luoda henkilöt, keksiä rakenne, etsiä tyyli. Ykkösversio tuntuu umpihangessa rämpimiseltä tai trooppisempaa metaforaa käyttäen kuin etenisi viidakossa machetella hutkien. Kakkosversion kirjoittaminen on helpompaa, rauhallisempaa, järkevämpää varmempaa. Ja nautinnollisempaa.
Pidän suuresti seuraavien versioiden kirjoittamisesta. Silloin tietää, että jotain jo on ja nyt sitä vain parannetaan. Ymmärrän hyvin kirjoittajia, jotka juuttuvat tähän vaiheeseen ja siirtelevät onnellisina pilkkua seuraavat neljä vuotta.
Meidän editointipalaverimme oli lyhyt ja ytimekäs ja siitäkin suurin osa kului kuulumisten vaihtamiseen. Keskustelimme kolme isompaa kysymystä ja olimme samaa mieltä niiden ratkaisemisesta. Etsimme tekstinivaskasta keskikohdan joka oli sopivasti sivulla 75. Halkaisimme nipun kahtia. Minä sain alkupään, Terhi loppupään. Tätä jakoa hetken arvoimme erinäisiä muuttujia punniten, mutta näin tuntui viisaalta. Kunhan kumpikin on editoinut puoliskonsa, vaihdamme niitä ja editoimme siis vielä ristiin, jos ymmärsitte, mitä tarkoitan.

Aikataulunkin sovimme. Aikomus tehdä editointi maaliskuun aikana, niin että aprillipäivänä on valmista. Se on muuten sopivasti myös Kirjakoripäivä. Toivomme, että meillä on silloin mukavaa raportoitavaa.

NaNoWriMo alkaa!

Tänään se sitten alkaa taas!

Mikäkö?

No tiedättehän, marraskuun pelastaja (tai toisille ehkä painajainen):

National Novel Writing Month eli kansainvälinen romaaninkirjoituskuukausi.

Nyt on aika tulla esiin kaapista.

Anneli Kanto & minä aiomme kirjoittaa yhdessä romaanin.

Jo vain! Aivan sataprosenttisen oikeaoppisesti emme aio nanoilua noudattaa, sillä tekstiä on jo syntynyt, ja romaanin kehikko on pitkälle suunniteltu. Emme myöskään pidä kiinni keinotekoisesta 50 000 sanan vaatimuksesta, vaan kirjoitamme sen verran kuin tarinamme vaatii.

Olen täpinöissäni, kutkuttaa, syyhyttää päästä avaamaan tiedosto. Jos olisin tiennyt, että toisen kanssa kirjoittaminen on näin mukavaa ja inspiroivaa, olisin ryhtynyt toimeen jo aiemmin.

Raportoimme tekstin etenemisestä ja sen yksityiskohdista sekä täällä että minun blogissani.

Sinäkin ehdit vielä mainiosti mukaan nanoiluun!

Loppusuora

Nanowrimon loppusuora on edessä ja maali häämöttää.
Missä mennään, kanssananoilijat?
No, Terhi menee Madridissa mutta läppäri kainalossaan. Minä kävin Savonlinnassa sentään.
Hyvin menee, mutta menköön. Tässä vaiheessa uskallan jo kehuskella. Noin 80 liuskan mittaiseksi suunnitellusta käsikirjoituksesta on 60 liuskaa koossa. Mistä tulikin mieleeni, että läppärillä teksti on, muistitikulla ei. Huh! Nyt on oitis kopioitava. Muistakaa muutkin: muistitikku on tänä päivänä yhtä tärkeä kuin aapistikku muinoin.
Savonlinnan työmatkan vuoksi päätin jo urakan alussa, että marraskuuni kestää itsenäisyyspäivään asti. Kunhan linnan pukujuhlat alkavat, aion löhötä sohvalla ja siemailla kuohuvaiset sekä valmiin käsiksen että itsenäisyyden ja naispuolisen presidentin kunniaksi.
Outoa vetoapua tästä ponnistuksen yhteisyydestä olen saanut, joskaan oma urakkani ei ole ollut kohtuuttoman suuri.
Ensi marraskuussa uudestaan.

Alku aina hankalaa

Aloittaminen on kamalaa. Jotkut kirjoittavat rakastavat aloittamista, mm. dekkaristi Seppo Jokinen kertoi aloittamisen olevan homman mukavin hetki.
Ei minusta. Alkukitka on kova.
Aloittaessa joutuu/saa päättää, millainen on kirjan maailma. Se on melkein jumalista luomistyötä. Ennen muuta se on poissulkemista, päätösten tekemistä tyylin, henkilöiden, tarinan ja käänteiden suhteen. Hankalaa.
Ei ihme, että Jumalakin lepäsi seitsemäntenä päivänä luotuansa maailman.
No, minä olen levännyt lähinnä laakereillani ensimmäisen NaNoWriMo-viikon aikana. En ole saanut aikaiseksi riviäkään! En sanaakaan!
Terhillä on luja usko tuottavuuteeni, mikä on hyvä juttu, koska oma uskoni alkaa horjua.
Tekosyitä kyllä löytyy:sunnuntaina funtsasin, maanantaina tein yhden haastattelun, tiistai oli Helsinki-päivä, keskiviikkona kävin kuuntelemassa viisaan luennon (Stuart Kauffman), torstaina piti käydä tiedotustilaisuudessa, perjantaina… hmm.
Kyllä laiska sika syitä keksii, milloin on maa jäässä, milloin on kärsä kipiä.
Tänään olen sentään saanut jotain aikaiseksi. Piirtelin kuvia. Sillä tavoin yleensä aloitan kirjoittamisen. Joskus piirros on kuin graafi pörssikursseista. Joskus jana, johon on merkitty käänteet. Joskus se näyttää Afrikan tähden näköiseltä pelilaudalta. Joskus isolla paperilla on palloja (henkilöitä) joiden välillä sinkoilevat nuolet, salamat, sydämet ja tikarit. Nyt syntyi kuusi juonenkuljetusta, joita pitäisi limitellä keskenään ja kehitellä.
Ei siihen mennyt kuin tunti.
Miksen ole siis saanut mitään aikaan aiemmin?
Kirjoittamisen käynnistäminen vaatii aikaa, ainakin minun kohdallani. Prosessori hurisee ja jotain tapahtuu, vaikka mitään ei vielä näy.
Toivon hartaasti, että ensi viikolla alkaa jo näkyäkin.
Mites muut nanoilijat? Menikö ensimmäinen viikko paremmin kuin minulla? Siihen ei kyllä kovin paljon vaadita…
Anneli