Jatkan istuntoja. Jos tahdot verrytellä, täältä löytyy Terapiassa 1.
Hylsyt. Tein niistä maton. Siitä tuli iso.
*
30 kpl, vuosilta 1999-2011. Suurin osa ajalta ennen esikoisen julkaisua 2004. Lukumäärästä puuttuu omalta kustantajalta sähköpostiin tulleet bumerangit, niitä lienee puolenkymmentä.
Tunnustan ahdistelleeni 12 kustantamoa. Ainoastaan ntamo ja Poesia välttyneet, toistaiseksi.
Hylsy nro 1 tuli Otavasta, Martti Anhava kirjoitti ikimuistoisen nätisti: ”Olemme nyt tutustuneet runokokoelmaanne Tyttö ja itkuliina. Runonne tuntuvat luontevasti syntyneiltä ja niiden yleisilme on sympaattinen, mutta niiden kielenparressa ja kantamissa näkemyksissä ei kuitenkaan tunnu sellaista persoonallista ominaispainoa, jota on pidettävä julkaisemisen edellytyksenä.” Jumalille ja Anhavalle kiitos, ettei Tyttö ja itkuliina nähnyt valoa!
Hioin kässäriä ja tarjosin taas, aina uusiin paikkoihin, eri versioita: Ylös allikkoon, Vitiä ja pikeä, Voikukkavelliä. Kokoelma ilmestyi lopulta Kariston kustantamana 2011 nimellä Likkojen lipas. Vaihtaisin planeettaa, jos kirja olisi päässyt kansiin yhtään aikaisemmin.
Lastenlorukässäriä Turkoosi soosi tyrkytin ahkerasti mutta tuloksetta vuosina 2002-2004. Se on vielä hengissä ja täydentynyt, katsotaan.
Pisimpään ja sitkeimmin joogasin Ammeiden ajan kanssa. Vuosina 2008-2011 lähetin sen eri versioita viiteen kustantamoon, joista yhden kanssa viilattiin muutama kierros löytämättä yhteistä maalia. Lopulta romaanin julkaisi Robustos 2013.
Anhavan lisäksi hylsyjen allekirjoittajina on joukko merkittäviä kustannusalan tekijöitä: Silja Hiidenheimo, Mikko Aarne, Hannu Harju, Sanna Uimonen, Mirjam Ilvas, Antti Kasper, Sirja Kunelius, Irina Björkman, Lotta Sonninen, Seppo Lahtinen… Kiitän sydämestäni jokaista.
Torjuntakirjeiden kohteliaat lauseet ja sanamuodot eivät ehkä ole kaikille tuttuja, tässä muutama vakiintunut esimerkki:
- ”Olemme tututustuneet käsikirjoitukseenne, valitettavasti teos ei sovi kustannusohjelmaamme.”
- ”Valitettavasti emme ole voineet hyväksyä käsikirjoitustanne kustannusohjelmaamme monien tarjolla olleiden käsikirjoitusten joukosta.”
- ”Palautan ohessa lähettämänne käsikirjoituksen. Se ei valitettavasti sovellu julkaisuohjelmaamme.”
- ”Parhaat kiitokset tarjoamastanne käsikirjoituksesta, johon olemme nyt tutustuneet. Vaikka se sisältääkin mielenkiintoisia aineksia, emme valitettavasti kuitenkaan voi sitä julkaista. Koska julkaisemme vuosittan vain noin 40 kirjaa, joudumme rajaamaan pois monia sellaisiakin käsikirjoituksia, jotka ilman muuta voisivat sopia kustannusohjelmaan.”
- ”Vaikka käsikirjoitus sisältääkin mielenkiintoisia aineksia, emme valitettavasti kuitekaan voi sitä julkaista.”
- ”Ei valitettavasti sovi julkaisuohjelmaamme, ainakaan tällaisenaan.”
- ”Asiantuntijoiden mielipiteet kuultuamme meidän on todettava, että emme voi sisällyttää sitä julkaisuohjelmaamme.”
- ” Emme ota toistaiseksi listalle uusia lyyrikoita.”
- ”Julkaisemme vain hyvin harvoin lyriikkaa.”
- ”Kiitämme ystävällisestä tarjouksestanne sekä yhtiötämme kohtaan osoittamastanne luottamuksesta.”
Vali-vali-valitettavasti. Niin, verratkaapa alussa siteerattuun Martti Anhavan kauniisti muotoilemaan ensimmäiseen hylsyyn; se tuntui silloin ja tuntuu edelleen henkilökohtaiselta ja perustellun rohkaisevalta – ilman valittelua.
Noin viidenneksessä saamistani hylsyistä on liitteenä sivun pituinen perusteltu lausunto. Kaikki esikoisen jälkeiseltä ajalta.
Mikä hylätyksi tulemisessa terapoi? Ainakin sen tajuaminen, että kustantamoilla on asiantuntemusta ja järkeä olla julkaisematta täysraakileita. Miten paljon nyt hävettäisi, jos… En tahdo ajatella. Mukavampi keskittyä nauttimaan tarinoista, jotka ovat päätyneet lukijoille. Joista en vaihtaisi sanaakaan. En pilkun paikkaa.
*
Istunto päättyy. Nyt sana vapaa. Tahdotteko avautua?
Kirsti
Grafomania 
7 kommenttia
Comments feed for this article
2 maaliskuun, 2016 klo 8:32 am
milateras
Kiitos, Kirsti, hieno ja tärkeä avaus!
On hyvä välillä valottaa näitä kirjailijan ammatin epäkiitollisiakin puolia.
Minä en ole säilyttänyt hylsyjäni. En ole kai viitsinyt niillä itseäni enempää kiusata. Niitä olen saanut ennen esikoiskirjaani ja muutaman myös kirjailijavuosieni aikana.
Pari viime vuosina saamaani ”ei kiitosta” eivät onneksi olleet lopullisia tuomioita. Kaikki on päättynyt onnekkaasti, sillä käsikseni ovat löytäneet kustantajan ja jo nähneet päivänvalon.
Hylsyn mahdollisuus kuuluu tähän ammattiin. Kieltävän vastauksen voi antaa monella tavalla: hellävaraisesti ja ehkä jopa kannustaen, persoonattomasti tusinakirjeellä tai sitten – mikä pahinta – lyttäävästi. Mukavinta on tietysti vastaanottaa tuollainen marttianhavatyyppinen hellävarainen hylsy kuten sinä, Kirsti, ensimmäiseksi sait.
Vaikka hylsymattosi on kuvassa kuin jokin fakiirimatto, niin tuo julkaistuista kirjoistasi syntynyt matto näyttää iloiselta ja rohkaisevalta.
Se viestittää: Kirjailija tulee siitä kirjoittajasta, joka jaksaa ja uskoo. Siitä, joka ei anna periksi. Joka ei vaan voi antaa periksi.
2 maaliskuun, 2016 klo 7:41 pm
Raili
Lyriikka taitaa ollakin kaikkein vaikeimmin julkisuuteen saatavaa. Olen itse tehnyt vain pari lastenrunokirjaa, jotka ovat oma lukunsa. Runoja olen tietysti kirjoittanut jo pikkulikasta lähtien, mutta en ole edes yrittänyt kerätä niistä kokonaisuutta, eihän niillä ole yhteistä teemaakaan.
Ja ettei unohtuisi sanoa, pidän kovasti Likkojen lippaasta. Se on ehdottomasti omaääninen kirja. Voin siis vain sanoa, että lopputulos sen kohdalla on ilahduttanut, ja itsepäisyytesi tosiaan kannattanut.
2 maaliskuun, 2016 klo 11:26 pm
Mimmu
Sain kerran eräältä kustantamolta kaksi hylsykirjettä yhdestä ainoasta käsiksestäni. Kirjeet tulivat perättäisinä päivinä. Luuliko ne etten muka jo yhdestä hylsystä usko? Halusivatko ne varmistaa, että viesti on mennyt perille? Teksti oli molemmissa kirjeissä sama, kuten myös allekirjoittaja. Kirjeissä ei sentään lukenut, että ”älkää lähettäkö meille enää mitään ns. käsikirjoituksianne” tai ”onko mieleenne tullut, että voisitte tehdä jotain muuta?” Muistaakseni ne olivat vain lyhyen toteavia ja alkoivat tuolla tutulla sanalla ”valitettavasti”. Käsikirjoitusta ei kummankaan hylsyn mukana palautettu, koska kustantamo halusi säästää postimaksuissa.
3 maaliskuun, 2016 klo 7:17 am
Jari Mäkipää
Mukavimmat hylsyt on niitä, joista saa sen tunteen, että teksti on tosiaan luettu ja harkittu ennen hylkäystä. Saahan niitä korulauseitakin mukaan liittää, mutta olennaisempaa on nähdä se, että teksti on otettu vakavasti ja hylkäykseen on jokin ihan tolkun peruste.
Omat ikävimmät hylsyni ovat niitä, joita on joutunut ensin odottamaan kohtuuttoman kauan. Vuosi on pitkä aika miettiä, onko teksti luettu, hukkunut, unohdettu, päätetty kustantaa, laitettu kiertoon vai mitä.
3 maaliskuun, 2016 klo 4:41 pm
Markku Kesti
Saisko jatkopostauksena setin niitä hyväksymiskirjeitä kanssa?
4 maaliskuun, 2016 klo 2:45 pm
kirsti k
Kiitos kaikille keskustelijoille!
Mila, tärkeää että puhut sitkeydestä ja periksiantamattomuudesta. Niitä tarvitsee jokainen kirjailijaksi mielivä. Nykyään seula lienee entistä tiukempi, mikä edellyttää paloa ja tahtoa, uskoa jopa mahdottomiin. Myös kovaa päätä. Sitä joutuu hakkaamaan seinään kerran jos toisenkin. Onneakin tarvitaan, että käsikirjoitus päätyisi oikealle ihmiselle, lukijalle joka vaikuttuu, joka uskoo sinuun.
Raili, kiitti Likkojen lipas -palautteesta! Se on yhä rakkain omista kirjoistani. Totta, lyriikkaa on vaikea saada läpi, varsinkin jos lähestyy isoja taloja, jotka ovat ymmärrettävästi vähentäneet pienilevikkisen runouden julkaisemista, surullista toki. Onneksi runouteen keskittyviä arvostettuja pikkukustantamoja sentään riittää!
Mimmu, oh-hoh, surkeanhuvittava sattumus. Minulle kävi yhden kässärin kanssa isossa kustantamossa näin: Odoteltuani vastausta puolitoista vuotta kyselin perään. Muistivat kässärin, mutta eivät löytäneet sitä mistään, kunnes selvisi että se oli joutunut muutossa hukkaan, väärään laatikkoon. Inhimillistä, totta kai. Tutustuivat siihen sitten ja olivat kiinnostuneita, mutta olin jo ehtinyt tehdä sopimuksen toisaalle.
Jari, olen samaa mieltä, odottaminen on riivattua ja kahlitsee valtavasti energiaa. Vaikka miten yrittäisi siirtää ö-mappiin, koko ajan päässä surisee: ovatkohan lukeneet, onko joutunut hukkaan, mitä jos sittenkin tarttuvat, mitä jos eivät, turhaa työtä, lähetänkö toisaalle, muokkaanko, siirrynkö uuteen, miten keskityn, mitä jos sittenkin tärppää, mitä jos ei…
Markku, varsinaisia paperisia hyväksymiskirjeitä olen tainnut saada vain yhden, esikoisesta, se olikin järistys, kirjoitin siitä Grafoon tammikuussa 2011: https://grafomania.wordpress.com/2011/01/05/seitseman-vuotta-sitten/
Käsittääkseni hyväksymiskirje alkaa usein sanoilla ”olemme päättäneet hyväksyä käsikirjoituksenne kustannusohjelmaamme”, ja onnittelut luonnollisesti.
Hmm, ilouutiskirjeitä vain yksi, julkaistuja kirjoja 19 – omituinen yhtälö. Johtuu siitä, että suurin osa hyväksymisistä on ilmoitettu puhelimitse tai sähköpostilla. Onneksi kommenttikierrokset on sentään vielä mahdollista käydä paperilla. En hahmota enkä ymmärrä kokonaisuutta ruudulta.
9 maaliskuun, 2016 klo 8:52 am
Johanna Hoo
Ihana päivitys! Olen päättänyt, että jos joskus olen niin onnekas, että saan mökin ja siellä on vieläpä puusee, tapetoin veskin seinät hylsykirjeillä. Tällä en tarkoita rinnastaa kirjeitä puuseen varsinaiseen toiminnallisuuteen vaan paremminkin lopputuotteeseen: ravinteita uhkuvaan, hyvin muhineeseen kompostijätteeseen, jossa kasvaa moni hyvä, uusi. Puusee on voimaantumisen paikka!